Esitys Orionissa (Eerikinkatu 15) 24.3. alkaen kello 17.00. Tervetuloa!
Kansa siirtyy rauhan töihin
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuotannon johto: Holger Harrivirta. Levitys: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Jari Ilanko. Kuvaus, mv: Unto Kumpulainen, Vilho Pitkämäki, Björn Soldan ja Reino Tenkanen. Leikkaus: Holger Harrivirta. Selostus: Ilmari Kinnunen. VET: 2158 – 220 m / 9 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 8 min.
Propaganda-Aseveljet ry:n aloitteesta perustettu Finlandia-Kuva Oy siirtyi vuoden 1943 alusta kotirintaman aiheisiin. Finlandia-Katsauksia kuvaamaan ja sotaa käyvän tasavallan tilausfilmejä tekemään kutsuttiin puolustusvoimien Holger Harrivirta. Elokuvausten tuore nokkamies oivalsi hyvin lähistoriaa esittelevien filmien merkityksen. Kansa siirtyy rauhan töihin keskittyi kahteen ensimmäiseen rauhan vuoteen. Kysymys oli kansallisen itsetunnon pohjustamisesta filminauhalla, joka myös projisoi nähtäväksi sodasta irtautumisen tärkeät hetket.
"Kesällä yhdeksäntoistasataa neljäkymmentä neljä alkoi näkyä rauhan merkkejä, joista ensimmäinen oli Suomen Marsalkka Mannerheimin valinta tasavallan presidentiksi erikoislailla." Elokuun presidentinvaihdoksen Rytistä Mannerheimiin filmasi puolustusvoimien Reino Tenkanen. Tenkasen kamera oli myös syyskuun 7. päivän todistaja, kun Suomen nevotteluvaltuuskunta siirtyi valkoista lippua kantaen Imatran Juustilasta Neuvostoliiton puolelle. Rauhan töihin johdattelevat lisäksi TK-mies Esko Töyrin syyskuun 5. päivän kuvat heti aselevon astuttua voimaan. Niissä viholliselle tarjotaan rauhan tupakit ja piikkilangat leikellään ennen vetäytymistä vanhan rajan taakse. Porkkalan evakuoinnin kuvat sulkevat peruuttamattomasti jämä-Suomen rajalinjat.
"Elokuvamme tulee uhkua tulevaisuuden uskoa taustanaan hävitys, sota ja murhe", oli uuden ulkomaanpropagandan gurun Lorenz von Numersin visio, josta Harrivirta otti selvästi onkeensa. Sotainvalidit ja sankarihautojen ristit todistavat, että "paljon oli uhrattu sodan moolokille". Lempeämmin muistuttaa uhrausten vuosista naisten puukenkämuoti, "kun vähäiset nahkavarastot menivät miesten jalkineisiin rintamille". Miesten kotiuttamiset sieltä jatkuivat joulukuulle 1944 "kaikille tutuin toimenpitein", niin että kiväärinsä luovuttaneille jäi sentään kauluslaataton asetakki, pussihousut, alusvaatteet ja saappaat. Näissä asusteissa ja "raskaista uhreista huolimatta Suomen mies katsoi vakaana tulevaisuuteen ja iski kiinni työhön hartiavoimin". Vielä ennen sitä oli kuitenkin käyty Lapissa kolmas sota, jonka synnyttämät rauniot tallentuivat Holger Harrivirran ja Unto Kumpulaisen kameroille sitä mukaa, kun saksalaiset polttivat, räjäyttivät ja vetäytyivät Norjaan.
J. K. Paasikivi
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuottaja: Holger Harrivirta. Levittäjä: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Suomen hallitus. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Toivo H. Heikkilä. Kuvaus: Unto Kumpulainen ja Kalevi Lavola. Selostus: Carl-Erik Creutz. VET: 2141/23.11.1945. 210 m / 8 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 7 min.
Syksy 1945: Voittajavaltojen valvontakomissio oli asettunut maahan ja valvoi, että Suomi täytti sille asetetut rauhan ehdot. Suomi oli muodollisesti itsenäinen maa. Hotelli Torniin majoittunut kenraalieversti A. A. Ždanov oli kuitenkin hallituksen yläpuolelle asettunut komission puheenjohtaja. Maan alta noussut Suomen Kommunistinen Puolue oli puolestaan Stalinin nimittämälle Ždanoville kiitollinen ja luotettava tukijalka.
Filmi, työnimellä "Pääministerin päivä", valmistui tässä ilmastossa 75 vuotta täyttävän J. K. Paasikiven kunniaksi. Pääministerin julkisista esiintymistä oli vielä tuoreessa muistissa valtiopäivien marraskuinen avajaisjumalanpalvelus, johon parlamentti ja hallitus astelivat Paasikiven johdolla. Elokuvan avauksena sillä oli Mannerheimin yli kurkottava valtapoliittinen merkityksensä. Lisäksi Paasikiven näyttävä esiintyminen kameroille Ždanovin ja Pavel Orlovin seurassa Lokakuun vallankumouksen muistopäivän vastaanotolla Nevostoliiton lähetystössä oli selvä signaali "hyvän ja luottamuksellisen yhteistyön syntymisen" mahdollisuuksista tulevan presidentin johdolla. Tämän jälkeen Paasikivi vielä esiintyi "iltakoulun" vetäjänä ministereilleen, joiden joukossa nähdään Paasikivelle lojaali Urho Kekkonen ja kotikommunisti Yrjö Leino, Ždanovin uskollinen korva.
Elokuva kurkistaa myös "julkisuuden taakse" Paasikiven kotioloihin ja luo siellä imagoa radiosta ja päivälehtien läpi aikaansa seuraavasta miehestä. Kortensa kekoon panee puoliso Alli Paasikivi. Hän esittelee miehensä Moskovan neuvotteluissa pikakirjoittamat muistiinpanot. Juho Kusti itse syventyy päiväkirjaansa. Siitä on hahmottuva raskaansarjan poliittinen testamentti tuleville polville. "Suutarin tyttären" koti saa hienon kulttuurisen silauksen, kun kamera väläyttää Allin arvokasta porsliinikokoelmaa, pyyhkäisee Juho Kustin kirjahyllykön aarteita ja esittelee Väinö Aaltosen pienoisveistoksen, "Musan".
Vaalielokuvan käsikirjoitti vielä tohveleissa sikariaan tupruttelevalle tulevalle presidentille pääministerin sihteeri Toivo Heikkilä. Kummisetänä taustalla vaikutti oikeusministeri Urho Kekkonen, joka täten varmisteli itselleen tilauksen tulevien hallitusten ministeriksi.
Neuvostoliiton vientituotteiden näyttelyn avajaiset Helsingissä 24.8.1946
Suomi ja Neuvostoliitto 1946. Tuotantoyhtiö: Continental Filmi Oy. Tuottaja: Veli J. Paasikivi. Levitys: Mosfilm (Neuvostoliitto) Tilaaja: SNS:n kauppa- ja teollisuusjaosto. Kuvaus, mv: Reino Tenkanen ja Suomi-Filmin lyhytkuvaosasto. VET: 2307 / 3.10.1946 – 200m / 7 min. Esitys Orionissa: Digi betacam, 6 min.
Veli Juhani Paasikivi syntyi ja kasvoi Raumalla, mutta seilasi sisällissodan alta Leninin Neuvostoliittoon vasta 17 vuotta täytettyään. Siellä hän loi liikemiesuran kalateollisuudessa ja turkisten välittäjänä. Vuonna 1933 Veli J. Paasikivi palkattiin Suomen Moskovan suurlähetystön kiinteistönhoitajaksi. Hän vastasi vuonna 1936 uudisrakennuksen taloudesta ja yleni lähetystön valmistuttua isännöitsijäksi. Talvisodan sytyttyä Veli Paasikiven oli palattava Tukholman kautta sotaa käyvään Suomeen, missä entinen puoliso paljastui vakoilijaksi ja sai vuonna 1943 kuuden vuoden kuritushuonetuomion maanpetoksesta ja osallisuudestaan ns. Nuorteva-Wuolijoki -juttuun. Tapaus ei estänyt Paasikiveä laajentamasta liiketoimiaan elokuvan alueelle.
Moskovan rauhan kesänä 1940 hän perusti OY Continental Import Export Ab:n, jonka olemassaolon varmisti osakkuudellaan Suomi-Neuvostoliitto-Seura. Firman toimitusjohtaja Paasikivi ryhtyi hankkimaan seuran kulttuurijaoston esitettäväksi neuvostoliittolaisa "valistuselokuvia". Niistä ensimmäinen, "Lenin 1918", kiellettiin 23.8.40 ja toiminta katkesi muutenkin sotaan kesällä 1941. Syksyllä 1944 Suomi-Neuvostoliitto-Seura nousi tuhkasta siniristi, sirppi ja vasara -tunnuksin, ja neuvostoliittolaiselle elokuvalle taottiin uusi tilaus. Sitä täyttämään tarvittiin jälleen Paasikiven Continental Filmi ja sitä varten uusi teatteri Gloria.
Continental-Filmi teetti vuosina 1945-6 sikermän suhde-elokuvia Suomen ja Neuvostoliiton välisestä yhteistyöstä kulttuurin, teollisuuden ja kaupan alueilla. Neuvostoliiton vientituotteiden näyttely oli niistä poikkeuksellisen painava avaus, joka versioitiin sekä Suomessa teatteri Glorian alkukuvaksi että neuvostokansalaisille nähtäväksi. Rauhanomaisen kuvaustehtävän otti hoitaakseen entinen TK-elokuvaaja Reino Tenkanen apunaan Suomi-Filmin lyhytkuvaosasto. Messufilmin rahoitti SNL:n kauppa- ja teollisuusjaosto, jonka johtokunnan jäsen V.J. Paasikivi itsekin oli. Ruplat hankkeelle virtasivat Neuvostoliiton kulttuurivientiä pönkittävän propagandaelimen VOKS:in kassasta.
Tenkasen ja Suomi-Filmin kamerat taltiovat Glorian kankaalta nähtäväksi, kun presidentti ja rouva Paasikivi sekä ministeri Yrjö Kallinen avasivat suurlähettiläs Orlovin ja kenraalieversti Zdanovin kanssa Neuvostoliiton teollisuusnäyttelyn elokuussa 1946. Avajaisseremoniat ja sodasta elpyvän itänaapurin tavarapaljoutta ylistävät illuusiot kuvattiin Messuhallissa Leninin, Stalinin, Molotovin ja muiden merkittävien miesten väritettyjen korokuvien alla.
Välirauhasta rauhaan 1947
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Veli Tamminen. Leikkaus: Kalevi Lavola. Kuvaus, mv: Pentti Lintonen ja Kalevi Lavola. VET:2385 / 6.3.1947 – 240 m / 8 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 7 min.
Veli Tamminen perusti Filmisepponsa välittömästi sodan jälkeen vuonna 1945. Vuoteen 1948 mennessä yhtiö takoi levitykseen yli 100 lyhytfilmiä ja nousi Finlandia-Kuvan ja Suomi-Filmin kanssa alkukuvavalmistamojen kärkikolmikkoon. Tammisella oli poikkeuksellisesti journalistin korkeakoulututkinto. Hän myös ihaili amerikkalaista yrittäjähenkeä ja aloitti ennen sotia kaupallisten tilauskuvien valmistajana Oy Tamkon mainosfilmeillä. Ensimmäinen amerikkalaisvaikutteinen Filmiseppo-Katsaus valmistui marraskuussa 1947 ja kahta vuotta myöhemmin nähtiin Tammisen Yhdysvalloista välittämän uutisvaihtoaineiston esiinmarssi.
Samaan aikaan kun Neuvostoliiton ystävyyspolitiikan sitomat elokuvayhtiöt hekumoivat Suomen ja Neuvostoliiton suhteilla, valitsi Tamminen kameroittensa kohteeksi Suomen delegaation lähdön Pariisin rauhankonfrenssiin elokuussa 1946. Sinne matkasivat Seutulasta mm. pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministeri Carl Enckell, professori Väinö Voionmaa, sisäministeri Yrjö Leino, opetusministeri Lennart Heljas ja kouluneuvos John Österholm.
Valtuuskunta myös palasi Tammisen kameroiden eteen, jotka pyrkivät luomaan illuusiota siitä, että sodan hävinnyt Suomi kuului silti jatkossakin kahteen ideologiseen leiriin jaetussa Euroopassa länteen. Rauhansopimus allekirjoitettiin 10.2.1947. Elokuva päättyy Messuhallissa järjestettyihin rauhanjuhliin, juhlakaluina kaksi itsenäisen Suomen presidenttiä, J.K. Paasikivi ja päämiehistä ensimmäinen, K. J. Ståhlberg. Samalla uutiskameran linssiin lankeaa viimeisen kerran idän leirin edunvalvojan, valvontakomission väistyvän puheenjohtajan, kenraalieversti Ždanovin varjo.
Suomi kunnioittaa Leninin muistoa
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö:Oy Continental Filmi. Tuotannon johto:Veli J. Paasikivi. Tilaaja: Suomi-Neuvostoliitto-Seura ja Moskovan Lenin -museo. Käsikirjoitus ja selostus: Sirkka Virtanen. Kuvaus, mv: Reino Tenkanen. VET: 6790 / 28.3.1946 – 240 m / 9 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 8 min.
Suomi kunnioittaa Leninin muistoa valmistui kaksi kuukautta Lenin-museon avajaisista elokuvaksi, jolla juhlallisesti liitti uuden instituution osaksi Suomen ja Nevostoliiton ystävyyssuhteiden julkisuuspropagandaa. Elokuvan tilasi Suomi-Neuvostoliitto-Seura yhdessä Moskovan Lenin -museon kanssa. Valvontakomission ajan hovikuvaamo, Veli J. Paasikiven Continental Filmi, vastasi elokuvan toteutuksesta.
Elokuvan Tampere on Leninin kaupunki. Neuvostoliiton perustaja oli asunut Kyttälässä matkailukoti Pellervossa ja Tampereen työväentalon salissa hän johti vuonna 1905 Josif Stalinin kanssa Venäjän bolsevikkien maanalaisia kokouksia. Kokoussalin Lenin-kulttia kirkastava legenda liittyi vuoteen 1906, tilanteeseen, jossa vallankumousta vasta valmistellut Vladimir Iljits oli luvannut Suomelle itsenäisyyden. Kiitokseksi siitä vihittiin sali maan "vapauttajalle" museoksi Leinin kuoleman muistopäivän aattona 20. tammikuuta 1946.
Reino Tenkasen ystävyyden kamera kuvasi avajaisseremoniat ja Ravintola Hämeensillassa järjestetyt loistoillalliset. Ajan etiketin mukaisesti paikalla nähdään vastapuolen hierarkian ylätaso kenraalieversti Ždanovin ja suurlähettiläs Orlovin johdolla. Suomalaisista arvovaltaisin on opetusministeri Eino Pekkala, mutta tunnustuksellisesti tärkeämpiä ovat valtionpetoksesta vapautetut vasemmistovaikuttajat, sotavuodet istunut Mauri Ryömä ja kuritushuoneesta Yleisradion johtoon nostettu Hella Wuolijoki. Globaalitaloudella oli kohtalokkaat sormensa pelissä, sillä Wuolijoki oli tehnyt bisnesnaisen uraa Neuvostoliitossa samoihin aikoihin kuin elokuvan tuottaja Veli J. Paasikivi omaansa.
Yleisradion päivä
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy / Finlandia-Kuva Oy. Tuotannon johto: Holger Harrivirta. Tilaaja: Oy Suomen yleisradio Ab. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Pentti I. Nikulainen. Kuvaus, mv: Unto Kumpulainen. Selostaja: Carl-Erik Creutz. VET: 2349 / 24.1.1947 – 280 m / 10 min. Esitys Orionissa: Digital betacam, 9 min.
Yleisradion päivä on timmi kokovartalokuva tilaajansa toiminnoista ja tähdistöstä pääjohtajansa Hella Maria Wuolijoen kaudella. Äärilaidan väkevät voimat kiskaisivat yleisradion vasemmale välittömästi välirauhan jälkeen. Wuolijoki nimitettiin jo ennen SKDL:n vuoden 1945 vaalivoittoa sini-valkoisen radiotalon punaiseksi pääjohtajaksi. Hella Wuolijoen ohjelmasisältöjä ravistellut ja uudistanut ura päättyi vuoteen 1949.
Yleisradion julkisuuskuvaa kiilloittamaan käytettiin myös dokumenttielokuvan keinot, tällä kertaa Suomi-Filmiin fuusioituneen Finlandia-Kuvan toimesta. Elokuvayhtiön valinta ei tuottanut vaikeuksia Yleisradion teatteriosaston päällikkö Matti Kurjensaarelle, joka oli itse työskennellyt Suomi-Filmin kirjallisen osaston palveluksessa. Radioteatteri oli Wuolijoen suosiossa ja siksi Kurjensaari oli oikeutettu esiintyjä Unto Kumpulaisen kameralle, kuten myös viihdeohjelmien armoitettu suunnittelija Antero Alpola. Myös näyttelijä Kaarlo Halttunen nähdään, tosin vain kuittaamassa saatavansa kassalta.
Aamun ohjelmatarjonnan aloittaa hyvän päivän toivotuksin elokuvan selostaja, kreivillinen vapaaherra Carl-Erik Creutz. Tämän jälkeen ketjutetaan kampanjaan mukaan mm. selostajat Pekka Tiilikainen ja Eero Leväluoma sekä kuuluttajat Matti Tamminen ja Kaisu Puuska. Ohjelmiston laajuudesta todistavat lisäksi "Markus-setä" Rautio ja eduskunan reportteri Leo Meller. Elokuva siirtyy demokraattisesti ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoman huoneesta studioihin ja työpajoihin, kunnes kameran on kohdattava pääjohtaja ohjelmaneuvoston istunnossa. Elokuvan kuumat hetket koetaan vasta "Pienoisparlamentissa", kun kesästä 1945 kokoontunut "Radion keskustelukerho" päästää parlamentaarisin voimasuhtein valitut väittelijänsä kaiken kansan kuultavaksi SKDL:n Hella Wuolijoen johdolla.
Asuntopula
Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy / Suomi-Filmi Oy. Levittäjä: Suomi-Filmi. Tilaaja: SKDL. Ohjaus:Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Matti Kurjensaari. Kuvaus: Unto Kumpulainen, Uno Pihlström. Selostus: Carl-Erik Creutz. VET: 2501/6.11.1947 – 293 m / 11 min. Esitys Orionissa: kopio, 35 mm.
Välirauhan käynnistämissä suhdanteissa asettautuivat porvarilliseen järjetykseen tottuneet elokuvayhtiöt kahdelle jakkaralle, sitä mukaan kuin kommunistien ja SKDL:n mandaatti laajeni maan taloutta, kulttuuria ja politiikkaa valvovissa minsteriöissä. Suomi-Filmin lyhytkuvaosastoon jatke Finlandia-Kuva Oy oli perustettu vuonna 1943 valtion sinivalkoisten toivekuvien täyttäjäksi. Nyt "vaaran vuosina" Suomi-Filmiin sulautetun Finlandia-Kuvan ohjaajan Holger Harrivirran oli tarkkailtava herkällä silmällä myös poliittisesti vahvan ja maksukykyisen äärivasemmiston punaisella värjättyjä toiveita.
Asuntopula on SKDL:n talousosaston masinoima elokuvapamfletti, jonka kärki osoitti kaupunkien kerrostaloasumisen ahtausloukkuihin sodan jälkeen. Siinä samalla se survoi maanrakoon luokkayhteiskunnan uudenlaisen alistamismekanismin, joka hivuttautui kaikkialle kuin syöpä rintamamiehille ja siirtolaisväestölle suunnitellun tyyppitalojärjestelmän myötä. "Saksa lähti soitellen sotahan", aloitti elokuvan käsikirjoituksen säveltänyt kynäniekka Matti Kurjensaari, joka Olavi Paavolaisen kumppanina kyllä tiesi, "miten kaikesta sotilaallisesta oli tehty silmiähivelevä näytelmä" ja kuinka "nuoriso valmennettiin surmaamaan ja tulemaan surmatuksi". Suomikin "joutui sodan liekkien keskelle", jonka "miehekkään leikin saavat lopulta maksaa naiset, lapset ja vanhukset. Sillä kaikesta tästä on luonnollisesti ollut seurauksena suunnaton asuntopula."
Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet alkavat
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö:Continental Filmi Oy. Tuottaja: Veli J. Paasikivi. Tilaaja: SNS, kulttuurijaosto. Ohjaus ja selostus: Roland af Hällström. Kuvaus ja leikkaus: Reino Tenkanen. VET: 2104 / 29.9.1945 – 200 m / 9 min. Esitys Orionissa: kopio, 35 mm.
Veli Juhani Paasikiven (ent. Hellstén) Continental Filmistä tuli jälleen kulttuuripoliittinen tekijä, kun syyskuun alun aselevon vahvistava välirauha oli solmittu Moskovassa 19.9.1944. Paasikiven maahantuoma Volga – Volga oli juuttunut jatkosotaan. Nyt lokakuun 1. päivänä otti Grigori Aleksandrovin vuoden 1938 ohjaus hyllytyksestään makean revanssin elokuvateatteri Elysén ensi-illassa valvontakomission, hallituksen ja diplomaattien läsnäollessa.
Paasikiven suorat suhteet Neuvostoliiton kulttuuriorganisaatio VOKS:iin lupailivat valkokankaalle jatkossakin neuvostojärjestelmän filmitähtiä ja mausteeksi dokumenttielokuvan välittämän näkemyksen isänmaallisesta sodasta. Näin tapahtui, kun Mosfilmin elokuville avautuivat julisteilla ja vitriineillä koristellut puitteet Paasikiven upouudessa teatteri Gloriassa. 15.10.1944 perustettu Suomi-Neuvostoliitto-Seura ei myöskään jättänyt Continental Filmiä laskuista, kun tuli aika kuvata "ensimmäiset kosketukset Neuvostoliiton sivistyselämään ystävällisessä tutustumistarkoituksessa".
Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet alkavat muotoutui tarinaksi ensimmäisten kulttuurivierailujenn ohjelmallisista tapahtumista. Samalla tehtiin Reino Tenkasen kameralla selväksi, että Continental oli neuvostoelokuvan näköalaikkunana. Sotakuvaajana toimineen Tenkasen filmi kertaa ensin, miten antautunneen Suomen valtuuskunta ylittää nöyränä rajan matkalla Molotovin isännöimiin neuvotteluihin. Vasta tämän jälkeen tulee vuoroon kulttuuri ja kullttuuriväki, joka lähtee vankilasta vapautuneen Hella Wuolijoen johdolla Moskovaan. Vastavierailun keskeisenä antina nähdään elokuvaohjaaja Vsevolod Pudovkinin tuloseremoniat Helsingissä ja Veli Paasikiven pitämät kunniapäivälliset Kämpissä. Suomalaisen elokuvan tähdet, ohjaajat ja edistyksen eliitti ovat paikalla, mutta myös valvovat silmät ja korvat kuten tiedustelupalvelun Jelisei Jelisejev, Kekkosen luottomieheksi tullut VOKS:n Mihail Kotov sekä ulkoministeriön Asko Ivalo.
Hierarkian huipulla säilyy Hotelli Tornin ja pääministerin virkahuoneiston välinen luottamuksen tasapaino, kun molempien isännät kuvataan puna-armeijan tanssiryhmän ja kuoron juhlakonsertissa. Lisäksi valvontakomission A.A. Ždanov nähdään Volga-Volgan, Ruslan ja Ludmilan sekä sotaelokuva Stalingradin kutsuvierasaitiossa, kuten myös pääministeri J.K. Paasikivi, joka vielä varmuuden vakuudeksi esittäytyy SNS:n kunniapuheenjohtajana Yrjö Leinon seurassa. Suomi on siis tapailemassa keksinäisen ymmärryksen luottamussuhdetta Neuvostoliittoon ja "eräänä tärkeänä välineenä, tai sanoisimmeko muotona, Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehittämisessä molemminpuolisen luottamuksen pohjalta, on käsittääksemme elokuvalla hyvin suuri merkitys".
Vägarna kring Rovaniemi – Lapin tuho
Ruotsi 1945. Tuotantoyhtiö: Svensk Filmindustri. Tuottaja:Brita Wrede. Levitys: Sandrew & Bauman (Ruotsi), Suomen Filmiteollisuus Oy (Suomi). Tilaaja:Ruotsin ja Suomen Punainen Risti. Ohjaus:Brita Wrede. Leikkaus:Felix Forsman. Kuvaus:Felix Forsman, Brita Wrede, Björn Soldan ja Hilding Flood (Ruotsin armeija). Selostus: Carl- Erik Creutz (ruots.). Suomen ensi-ilta: Kino Savoy 24.9.1945. VET:2084 / 4.9.1945 – 415 m / 16 min. 4198 / 10.10.1952 – 250 m / 20 min. ( 16 mm ). Esitys Orionissa: 35 mm, kopio.
Brita Wrede oli kulttuurin moniottelija, joka vaikutti yhtä sujuvasti sekä Suomessa että Ruotsissa. Lukuisten toteutumattomien elokuvakäsikirjoitusten jälkeen Wrede löysi sotavuosina dokumenttielokuvasta alueensa. Jatkosodan aikana ja sen loputtua hän tuotti ja valmisti Ruotsissa myös Suomessa nähdyt dokumentit Anu Parikka och de andra (1943), Ny vandring (1944), Tragedin i Torndalen (1945), Vägarna kring Rovaniemi (1945) ja Så leva vi (1946). Sotakuvaajien näkökulmasta poiketen Wrede samastui sodan jaloissa vaeltaviin karjalaisiin ja lappalaisten kohtaloihin matkalla Pohjois-Suomesta Ruotsiin ja takasin tuhottuun Lappiin.
Lapin sota entisten aseveljien kesken käynnistyi 28. syyskuuta 1944 maihinnousulla Tornioon, kun kenraalieversti Ždanov oli vaatinut Stalinin suulla Saksan Lapin-armeijan veristä häätöä. Samalla se tuli merkitsemään Suomen Lapin infrastruktuurin ja asutuksen täystuhoa perääntyvien saksalaisten hävitetyn maan taktiikan seurauksena. Tapahtumia Kemissä ja Haaparannassa oli komennettu filmaamaan puolustusvoimien TK-elokuvaajien viimeinen mohikaani, Felix Forsman.
Armeijan vapauttamasta 27-vuotiaasta kameramiehestä tuli tämän jälkeen Wreden pääkuvaaja, jonka näyt Tornionjoen roihuavista rakennuksista vaihtuivat kesäkuussa 1945 "erämaan pakolaisten" paluuseen lapsineen ja karjoineen Suomen puolelle Kemiin ja junan lavoilla Rovaniemelle. Viimeiseksi Wrede ja Forsman etenivät erämaita Ivaloon, minne Aslak ja hänen vaimonsa päättävät elokuvan runollisessa finaalissa vaelluksensa avaran taivaan alla.
Lapin tuho kosketti pohjoismaissa ja se sattui kipeästi myös Berliinin elokuvafestivaaleilla. Wreden avoimeksi jättämä käsikirjoitus oli mahdollisuus Forsmanille, joka vapautui peilaamaan eloa saksalaissodan raunioiden varjoissa tuoreemmin kuin mihin hän sotapropgandassaan oli tottunut. Myöhemmin Wrede nimesi elokuvaajansa luonnonmenetelmän "Rossellinin linjaksi", kunnianosoituksena sodanvastaisen neorealismin suurelle mestarille.
Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 24.3.2010
torstaina, maaliskuuta 18, 2010
tiistaina, maaliskuuta 09, 2010
Finding Nemo
Suomenkielinen nimi: Nemoa etsimässä. Ruotsinkielinen nimi: Hitta Nemo. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 2003. Tuotantoyhtiöt: Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures. Tuotannonjohto: John Lasseter. Tuottaja: Graham Walters. Apulaistuottaja: Jinko Gotoh. Ohjaus: Andrew Stanton ja Lee Unrich. Käsikirjoitus: Stanton (tarina), kuvakäsikirjoitus: Stanton, Bob Peterson ja David Reynolds. Kuvaus: Sharon Calahan ja Jeremy Lasky (kuvauksen johto). Animaatio: Alan Barillaro, Mark A. Walsh (ohjaavat animaattorit), Randy Berrett, Anthony B. Christov, Robin Cooper, Ricky Nierva (taiteellisia johtajia). Kuvasuunnittelu: Ralph Eggleston. Musiikki: Thomas Newman. Leikkaus: David Ian Salter. Ääni: Gary Rydstrom, Michael Silvers, Kent Brown. Pääosissa / äänet: Tom Pöysti / Albert Brooks (Marlin), Ellen De Generes / Ona Kamu (Dory, Dori), Alexander Gould / Samuel Anttila (Nemo), Willem Dafoe / Seppo Pääkkönen (Gill). Jussi Lampi (Pomo), Petteri Summanen (Tärsky), Tomi Paatsalo (Tyrsky), Santeri Kinnunen (Nestori), Pertti Koivula (Pallo), Markus Bäckman (Kupla), Hanna Kaila (Meri / Tuuli), Taisto Oksanen (Kurlu), Merja Larivaara (Liisku). Helsingin ensiesitys: 28.11.2003 Tennispalatsi 1, 3 & 6; Kinopalatsi 1,2 & 6 – maahantuoja: Buena Vista International, Finland. Televisiolähetyksiä: 6.12.2007 ja 10.4.2009 YLE TV2. VET 107297 – K7 – 2800 m / 101 min
Puhe värielokuvasta voi tuntua kummalliselta nykyaikaisen animaatioelokuvan yhteydessä, mutta Nemoa etsimässä on juuri sitä. Pääosin veden alle sijoittuvassa tarinassa kuvataan hehkuvissa väreissä trooppista flooraa ja faunaa, ja unenomaisesti esitettyjen kohteiden muodot ja liikkeet ovat nautittavissa siinä kuin sujuva tarinointikin, jota Pixar on osoittanut harrastaneensa aiemminkin, esimerkiksi elokuvissa Toy Story ja Monter Inc. Tarina on päällisin puolin pitkälle komediallista, mutta kuten niin usein, sitä on ryyditetty erityisesti aikuiskatsojia viihdyttävällä satiirilla. Päinvastoin kuin yleensä, elokuvan sankari on – isä.
Elokuva kertoo pienen koralliahveniin kuuluvan Nemon seikkailuista. Nemo on vuokkokalanakin – tunnetaan myös klovnikalana – kooltaan pieni, mutta hänen uteliaisuudellaan ei ole rajoja. Isä Marty on ylihuolehtivainen pojastaan, sillä tämä on kaikki, mitä isälle on jäänyt jäljelle Nemon äidin ja kudun munaparvesta barrakudahyökkäyksen jäljiltä. Kun Nemo lähtee ensimmäisen päivän koulumatkalleen, isä varoittaa syvän veden vaaroista, mutta kuten lapsille usein käy, varoitukset kaikuvat kuuroille korville. Nemo päätyy sydneylaisen hammaslääkärin suolaisen veden akvaarioon. Marty ja hänen matkalla tapaamansa suurisilmäinen toverinsa, välskäreiden heimoon kuuluva palettivälskäri Dori jäljittävät kadonnutta kalalapsukaista halki meren ja vähän maankin. Mutta Nemolla ja muilla akvaarioon vangituilla on oma suunnitelmansa: paeta akvaariosta meren turvaan.
Tehtävä ei ole helppo, vaikka akvaarion vangeilla onkin apua paikalle eksyneestä pelikaanista, joka on omaksunut sille luontaisesti lankeavan kalansyöjän identiteetin oheen mitä ilmeisimmin kasvispäivän ellei peräti täydellisen kasvisruokavalion, kuten muuten erinäiset meren kauhistuttavat haitkin. Kasvisruokaideologia ei voisi saada populaarikulttuurista parempaa tukea.
Elokuvan sanoma löytyy perheideologian ytimestä: vanhempien ylihuolehtivuus voi vaikuttaa juuri päinvastaiseen suuntaan, pois vanhemmista ja heidän vaikutuspiiristään, mutta asialla on kääntöpuolikin. Vaikka lapsi osoittaisi suurta itsenäisyyden kaipuuta ja torjuntaa läheisiään kohtaan, vanhemmat tulevat usein mieleen erityisesti jos asiat eivät suju niin kuin toiveikas lapsi olisi halunnut. Erilaisuuden edut, esimerkiksi ryhmää vahvistava voima ja yhteiset ponnistukset, toisin sanoen menestys samaan hiileen puhaltaessa, saavat elokuvan sanomassa tärkeän sijan. Nyky-yhteiskunnan mallin mukaisesti meille opetetaan vaivihkaa eli taitavasti, että erilaisten yhteistyössä on yksilön ylittävää voimaa.
Jari Sedergren 4.4.2010
Puhe värielokuvasta voi tuntua kummalliselta nykyaikaisen animaatioelokuvan yhteydessä, mutta Nemoa etsimässä on juuri sitä. Pääosin veden alle sijoittuvassa tarinassa kuvataan hehkuvissa väreissä trooppista flooraa ja faunaa, ja unenomaisesti esitettyjen kohteiden muodot ja liikkeet ovat nautittavissa siinä kuin sujuva tarinointikin, jota Pixar on osoittanut harrastaneensa aiemminkin, esimerkiksi elokuvissa Toy Story ja Monter Inc. Tarina on päällisin puolin pitkälle komediallista, mutta kuten niin usein, sitä on ryyditetty erityisesti aikuiskatsojia viihdyttävällä satiirilla. Päinvastoin kuin yleensä, elokuvan sankari on – isä.
Elokuva kertoo pienen koralliahveniin kuuluvan Nemon seikkailuista. Nemo on vuokkokalanakin – tunnetaan myös klovnikalana – kooltaan pieni, mutta hänen uteliaisuudellaan ei ole rajoja. Isä Marty on ylihuolehtivainen pojastaan, sillä tämä on kaikki, mitä isälle on jäänyt jäljelle Nemon äidin ja kudun munaparvesta barrakudahyökkäyksen jäljiltä. Kun Nemo lähtee ensimmäisen päivän koulumatkalleen, isä varoittaa syvän veden vaaroista, mutta kuten lapsille usein käy, varoitukset kaikuvat kuuroille korville. Nemo päätyy sydneylaisen hammaslääkärin suolaisen veden akvaarioon. Marty ja hänen matkalla tapaamansa suurisilmäinen toverinsa, välskäreiden heimoon kuuluva palettivälskäri Dori jäljittävät kadonnutta kalalapsukaista halki meren ja vähän maankin. Mutta Nemolla ja muilla akvaarioon vangituilla on oma suunnitelmansa: paeta akvaariosta meren turvaan.
Tehtävä ei ole helppo, vaikka akvaarion vangeilla onkin apua paikalle eksyneestä pelikaanista, joka on omaksunut sille luontaisesti lankeavan kalansyöjän identiteetin oheen mitä ilmeisimmin kasvispäivän ellei peräti täydellisen kasvisruokavalion, kuten muuten erinäiset meren kauhistuttavat haitkin. Kasvisruokaideologia ei voisi saada populaarikulttuurista parempaa tukea.
Elokuvan sanoma löytyy perheideologian ytimestä: vanhempien ylihuolehtivuus voi vaikuttaa juuri päinvastaiseen suuntaan, pois vanhemmista ja heidän vaikutuspiiristään, mutta asialla on kääntöpuolikin. Vaikka lapsi osoittaisi suurta itsenäisyyden kaipuuta ja torjuntaa läheisiään kohtaan, vanhemmat tulevat usein mieleen erityisesti jos asiat eivät suju niin kuin toiveikas lapsi olisi halunnut. Erilaisuuden edut, esimerkiksi ryhmää vahvistava voima ja yhteiset ponnistukset, toisin sanoen menestys samaan hiileen puhaltaessa, saavat elokuvan sanomassa tärkeän sijan. Nyky-yhteiskunnan mallin mukaisesti meille opetetaan vaivihkaa eli taitavasti, että erilaisten yhteistyössä on yksilön ylittävää voimaa.
Jari Sedergren 4.4.2010
maanantaina, joulukuuta 21, 2009
Täynnä Tarmoa
Ruotsinkielinen nimi: Full av Iver. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2008. Tuotantoyhtiö: Tuotantoyhtiö Kuvaputki Oy. YleTV2:n dokumenttiprojekti. Tuottaja, ohjaaja ja käsikirjoittaja: Oskari Pastila. Timo Kraufvelin (co-tuottaja). Ylen dokumenttiprojektissa: Iikka Vehkalahti, Timo Korhonen. Kuvaus: Jarmo Tahvanainen, Janke Öhman. Lisäkuvaukset: Kimmo Kari, Aleksi Saarela, Matti Sipilä, Mikael Green, Milja Nevalainen, Saku Koponen, Karita Kraufvelin, Oskari Pastila. Värimäärittelu: Juha Laine (Generator Post). Graafinen suunnittelu: Eevaliina Rusanen, Miikka Poutiainen. Musiikki: Shinge Joonas Shigeki Tamura. Leikkaus: Jukka Nykänen. Trailerin leikkaaja: Tapio Haaja. Ääni: Kimmo Vänttinen. Esiintyjät: Porvoon Tarmon koripallojoukkue ja sen ulkomaalaisvahvistukset, valmentajat, huoltajat ja pelaajien ja joukkueen fanit. Helsingin ensiesitys: DocPoint tammikuu 2009. – levittäjä: Bio Rex Distribution – VET A-53455 – S – 2052 m / 75 min
Urheiludokumentti on yksi dokumenttielokuvan perinteisistä lajityypeistä, mutta muodonmuutoksen sekin on kokenut. Tästä hyvänä esimerkkinä on Oskari Pastilan ohjaama Täynnä Tarmoa, joka on tarina koripallojoukkue Porvoon Tarmon typerryttävästä pelivuodesta 2006. Kuten maan tapa on, joukkueeseen haetaan ja saadaan globaaleilta pelaajamarkkinoilta pelureita, joista ei tiedetä etukäteen juuri mitään. Yhtä ammattilaista kehutaan Kamerunin parhaaksi, mutta "toinen on sen veli tai kaveri tai jotain”. Lausuman antaa joukkueesta se, jonka pitäisi tietää juuri nämä asiat.
Porvoon Tarmon uusi toiminnanjohtaja manageroi toimintaa suurella itsevarmuudella. Paikallispoliitikkona hän sanoo tuntevansa valtakunnan vaikuttajat ja maalailee näkymän, jossa poliitikot jonottavat Tarmon televisio-otteluihin julkisuuden valokeiloihin päästäkseen. Pientä rajaa loistaviin näkymiin asettaa hikeä, verta ja aggressiivisuutta pelaajien kalloihin voimalla takova valmentaja, mutta sanojen kaiku on lohduton, sillä voittoja ei heru. Tilanne ja aikaisempien sponssivuosien ankeus saa paikalliset yrittäjät mieluummin kiristämään kuin avaamaan kukkaronnyöriä, vaikka manageri puhuukin jostakin muusta – suurista summista.
Käytännössä myös vierastyöläisiä kohdellaan miten sattuu. Afrikasta ja Amerikan pallonkentiltä värvättyjen pelaajien kokemukset eivät suomalaista järjestelytaitoa mairittele, jos kohta elämän ankeus pienen kaupungin lähiöiden todellisuudessa jaksaakin aina yllättää, etenkin kun joukkueen talouden kurimus johtaa ongelmiin arkipäivän selviämiskamppailuissa. Pitkän miehen sänkykin osoittautuu alamittaiseksi. Ympäristön paine saa seuraa tekemisen puutteesta: Porvoon nakkikioskeilla meno on hurjaa, mutta ainoasta yökerhosta saatu yöseura lohduttaa yhtä paljon kuin päivisin ahkerasti luettu Raamattu.
Täynnä Tarmoa -elokuvan katsojalla on edessään se maailmallinen tilanne, ettei tiedä itkeäkö vai nauraa. Itse elokuvalle tämä on tietysti hyväksi, sillä hauskuutta ei suomalaisessa dokumenttielokuvassa ole liikaa painotettu. Tässä sitä nyt on tuutin täydeltä, tragikoomisesti.
Jari Sedergren 7.1.2010
Toinen jalka haudasta
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Dionysos Films Oy. Tuottaja: Riina Hyytiä. Linja-tuottaja: Leena Mäenpää-Bentley. Ohjaaja: Johanna Vuoksenmaa. Apulaisohjaaja: Hannu Salonen. Käsikirjoitus: Mika Ripatti, Seppo Vesiluoma. Kuvaaja: Peter Flinckenberg. Leikkaus: Kimmo Kohtamäki. Äänisuunnittelu: Tuomas Klaavo, Mikko Mäkelä. Valot: Aki Karppinen, Vladimir Krestjanoff, Kai Troberg. Musiikki: Kerkko Koskinen. Lavastus: Christer Andersson. Pukusuunnittelu: Niina Pasanen. Maskeeraaja: Hannele Herttua. Valot: Tomi Lakonen. Pääosissa: Tobias Zilliacus (Visa), Susanna Mikkonen (Riia), Helena Vierikko (Hanna), Tuomas Rinta-Panttila (Ile), Jarkko Pajunen (Harri), Pertti Sveholm (Matti), Kari Väänänen (Salmela), Pihla Viitala (Wilma), Vesa Vierikko (Pesonen), Antti Virmavirta (Lehtojoki), Heikki Porkka (Huutinen), Nauri Nykänen (Puskala), Taisto Oksanen (Haitto), Jarkko Martikainen (Ossi), Jarkko Niemi (Ström), Jani Volanen (pappi), Niko Rajala (lääkäri), Marina Arvonen (sairaanhoitaja), Janne Virtanen (Lampela), Marko Huttu (JiiPee), Juha Koistinen (Antti), Jarkko Ahola (hevimuusikko), Tuulikki Heinonen (Telle), Heikki Heinonen (Kalervo), Anna Andersson (Kaisa), Alme Drockila (kalju nainen), Sinikka Moilanen (naispappi), Roope Karisto (nuori työmies), Kimmo Heiskanen (vanhempi työmies), Mervi Rantanen (osastosihteeri), Nora Lähteenmäki (Tarvainen), Sauli Ronkainen (taksikuski), Päivi Puukka (toimittja), Päivi Storgård (toimittaja), Aleksanteri Vuoristo (Topi, Ilen lapsi), Arne Hansson (vastaanottovirkailija), Maire Dammert (vanhempi nainen), Ilmira Ilmatova (inuitinainen), Heli Haltia (hovimestari). Helsingin ensiesitys: 20.3.2009 Tennispalatsi 1 & 3, Kino Itäkeskus. VET: A-51757– S – 2775 m / 101 min
Johanna Vuoksenmaa nousi kotimaisten elokuvaohjaajien kärkikaartiin puhutulla elokuvallaan Nousukausi (2003), mitä seurasi tv-elokuva Tahdon asia (2005) ja kuusiosaisesta tv-sarjasta muokattu, ilmestymisvuotensa parhaisiin kuuluva lastenelokuva Onni von Sopanen (2006). Vuonna 2008 esitetty tv-elokuva Ylikävely jäi sekin vähälle huomiolle, mutta kuluvan vuoden uutuus Toinen jalka haudasta osoittaa, että ura elokuvaohjaajana on saanut vahvan jatkon. Uutuuden käsikirjoittajat Mika Ripatti ja Seppo Vesiluoma olivat ohjaajan följyssä jo tv-sarjassa Joku kaltaiseni.
Elokuvan päähenkilö on sinisilmäinen puutarhuri Visa Vuorio (Tobias Zilliacus), joka saa tietää sairastavansa vaarallista, kuolemaan johtavaa harvinaista tautia. Eikä siinä kaikki. Visalla on myös akuutti parisuhdeongelma, itse asiassa avoliitto Riian (Susanna Mikkonen) kanssa vetelee viimeisiään, sillä avovaimolla on jo omat tulevaisuudensuunnitelmansa. Visalla on kuitenkin haave, perimmäinen toive, jonka aikaansaamisesta tulee lähes pakkomielle: hän haluaa rakentaa kotikaupunkiinsa täydellisen puiston. Mutta tehtävä ei ole helppo, sillä kunnallinen byrokratia yrittää parhaansa mukaan torpata hankkeen. Muutoksen mahdollisuus tulee, kun Visa tapaa ”lähtijöiden” suruterapiaryhmässä Hannan (Helena Vierikko), kunnianhimoisen toimittajan, joka tekee juttusarjaa kuolevien viimeisistä toiveista. Hannan kannustamana Visa ryhtyy toteuttamaan haavettaan ja yhteiset hetket saavat hänet tajuamaan, että Hanna on Visan elämän nainen – valitettavasti liian myöhään.
Toinen jalka haudasta on jälleen kerran komedia, Vuoksenmaalle jo tyypillinen elokuvalaji. Traaginen lähtöasetelma vaikuttaa kuitenkin siihen, että rakkauden täysien nauruhermojen lisäksi viritellään myös suolaisempia kyyneleitä. Kyse on menettämisen ja kuoleman pelosta, jonka kääntöpuolena on ilo, joka syntyy elämän hyvistä, eikä aina niin pitkistä hetkistä. Ja mitä on arvokas elämä ja kuinka pitkään onnea kannattaa tavoitella?
Pääosan esittäjien lisäksi huomiota ansaitsee Pertti Sveholm hassuna ohjaajana surutyöryhmässä. Rock-maailma antaa elokuvalle osansa, kun YUP-yhtyeen keulahahmo Jarkko Martikainen saa tilaa näyttelijänä pikkuroolissa ja esittää versionsa Maaritin kappaleesta ”Tulitikku”. Elokuvan musiikkia on säveltänyt säästeliäästi Kerkko Koskinen.
Tilannekomiikasta voimaansa saava Toinen jalka haudasta on kiertänyt maailmaa festivaaleilla Hong Kongissa, Ranskassa, Serbiassa, Virossa ja Intiassa.
Jari Sedergren 29.12.2009
Ralliraita
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotantopäällikkö: Marikki van Oiik, Meri-Ellen Pystynen. Tuottaja: Satu Sadinkangas, Jukka Karttunen. Ohjaaja: Markku Pölönen. Apulaisohjaajat: Jukki Tuura, Marja-Liisa Turunen. Käsikirjoitus: Arttu Käyhkö, Heikki Silvennoinen, Markku Pölönen. Kuvaaja: Kari Sohlberg, Juha Korhonen, Matti Poutanen. Leikkaus: Jari Innanen, Markku Pölönen. Äänisuunnittelu: Kyösti Väntänen. Musiikki: Ves Mäkinen. Lavastus: Pete Neuvonen. Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen. Naamioinnin suunnittelu: Riikka Virtanen. Rallihistoriikki: Marko Mäkinen. Valot: Tomi Lakonen. Pääosissa: Olavi Uusivirta (Lauri ”Luumu” Pesonen), Heikki Silvennoinen (Seppo ”Sladi” Pesonen), Peter Franzén (Suko), Laura Birn (Aija), Tom Petäjä (Puupponen), Kai Hyttinen (Pekkarinen), Sakari Kuosmanen (Raimo ”Runki” Petterson), Eeva Litmanen (Susa), Satu Silvo (Sirkku Kyllönen), Mika Nuojua (Stumppi), Heikki Nousiainen (Ukko-Torppo), Antti Virmavirta (Torppo-Juniori), Hans Stigzelius (Leivo), Janne Reinikainen (pääselostaja Levanto), Aake Kalliala (Takalo), Ismo Apell (Karppinen), Hannu Virolainen ja Jouko Rummukainen (poliiseja), Reijo Karttunen ja Jari ”Cyde” Hyttinen (gorillat), Marja-Leena Gröhn (Luumun äiti), Olli-Kalle Heimo (Luumun isä), Marja Tohkanen (nuorisovankilan täti), Topi Raulo (autokoulupoika), Janne Kinnunen (katsastaja/kuuluttaja/mekaanikko), Ville Pölönen, Matias Laine ja Antti Pölönen (stuntit). Helsingin ensiesitys: 27.2.2009 Bristol, Tennispalatsi 3, Kino Itäkeskus. VET: A-51798 – K7 – 2360 m / 86 min
Markku Pölösen ohjaajakuva on kiertynyt maaseudun ylle ensimmäisestä Onnenmaa-elokuvasta lähtien kuin aurinko ikään. Pääkaupungin tomuista ei ollut tietoakaan, kun ohjaaja rakensi oman elokuvakylänsä Suomen-Karjalan perimmäiseen särkkään ottaen käyttöönsä klassiselta tuotantoyhtiöltä vapautuneen nimen, Suomen Filmiteollisuuden. Sen jälkeen Karjalan Kontiorannasta on kajahtanut tv-sarjoja ja elokuvia, viimeisimpänä Ralliraita, joka on Pölösen oman luonnehdinnan mukaan ”rillumarei”-elokuva. Sen edellisen Suomen Filmiteollisuuden ”rillumarei”-elokuvat olivat tunnettuja siitä, että kriitikot vastustivat niitä, mutta kansa kävi katsomassa. Pölönenkin tiesi, mitä kriitikot tulevat sanomaan, ja varmaankin toivoi, että elokuvakansakin olisi verrattavissa viisikymmenlukulaisiin.
Äijämäisyys ja siihen liittyvä sketsityyppinen huumori saavat tietysti raffinoidummat arvostelijat pakenemaan kauemmaksi lepikon taakse kuin mihin rallikurvan sora lentää. Arvovaltaisten kriitikkojen yhden tähden arvostelut tulivat toki tutuksi, mutta epävirallisemmilla foorumeilla rillumareitribuuttia arvostettiin ja muistutettiin elokuvan toimivan vauhtikomediana ”härskin ja junttimaisen huumorin rajamailla”. Tämä riitti estämään Ralliraidan enemmän vertailun Suomen elokuvahistorian tärkeimpään rallielokuvaan, joka on muistettavalla tavalla Risto Jarvan Bensaa suonissa (1970). Mutta ainakin ne, jotka ovat hädin tuskin ajaneet viittäkymppiä karjalaisten sorateiden kiemuroissa, saavat viitteitä siitä, miksi niin monet suomalaiset huippukuskit ovat kypsyttäneet rallihurjastelun perustaitonsa juuri siellä.
Elokuvan sketsimäisyys sai monet arvostelijat toivomaan, että auto- ja rallikulttuurin helmiä ja paikallisväriä olisi lyöty tilkkeeksi syventämään kokonaisvaikutelmaa enemmän kuin nyt tehdään. Tekijöiden luottamus yleisön kykyyn nauraa rillumareityyliin oikeissa paikoissa on suuri – käytännössä katsojia on kertynyt tähän mennessä noin 60 000.
Stadin kundi ”Luumu” (Olavi Uusivirta) on erikoistunut autovarkauksiin, mutta kuten pitkäkyntisille usein käy, kiinni jääminen realisoi riskin. Kun luottamusta ei enää ole, vanhemmat toimittavat ”Luumun” kauaksi pois varjoisilta kaduilta. ”Luumu” lähetetään maalle setänsä ”Sladin” (Heikki Silvennoinen) luokse. Tämä on leipääntynyt autokoulunopettaja, entinen huippukartturi, joka pitää ralliharrastustaan yllä pitämällä pystyssä Team Susa -rallitiimiä. Tässä ympäristössä vanhempien yritys saada autohullu ”Luumu” pysymään keskitiellä on mahdoton tehtävä. Sompailun taitavasta pojasta tulee rallitiimin jäsen mekaanikko Sukon (Peter Franzén) rinnalle. Rallitallin asema on uhattuna. Paikallinen autokauppias Torppo poikineen, toisen rallitiimin omistaja, haluaa häätää varikon pois mailtaan vuokrankorotuksilla juuri ennen suuren kilpailun, Ralliathlonin alkua. Viimeinen oljenkorsi on vedonlyönti, johon autokauppiaan poika saadaan ujutettua mukaan.
Jari Sedergren 28.12.2009
Postia pappi Jaakobille
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Kinotar Oy. Tuotantopäällikkö: Liisa Juntunen. Tuottajat: Rimbo Salomaa, Lasse Saarinen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Klaus Härö. Apulaisohjaaja: Jolle Onnismaa. Kuvaus: Tuomo Hutri. Leikkaus: Samu Heikkilä. Äänisuunnittelu: Kirka Sainio. Janne Laine (toinen äänittäjä). Säveltäjä: Dani Strömbäck. Lavastus: Kaisa Mäkinen. Pukusuunnittelu: Sari Suominen. Maskeeraus: Pia Mikkonen. Pääosissa: Kaarina Hazard (Leila), Heikki Nousiainen (pappi Jaakob), Jukka Keinonen (posteljooni), Esko Roine (vankilanjohtaja), Kaija Pakarinen (Leilan sisko, ääni). Helsingin ensiesitys: 3.4.2009 Maxim 1, Tennispalatsi 8. VET: A-51792 – K7 – 2080 m / 76 min
Jos herkkyys on avainsana, jolla menestyneitä suomalaisia elokuvaohjaajia uuden vuosituhannen ensivuosikymmenillä seulotaan esille, osuu valinta enempiä miettimättä Klaus Häröön. Näkymätön Elina (2002), Äideistä parhain (2005) ja Uusi ihminen (2007) saivat vilpitöntä tunnustusta sekä Suomessa että Ruotsissa lähes kaikilta osa-alueiltaan.
Klaus Härön uusin kriitikkomenestys on pienimuotoinen tarina Postia pappi Jaakobille. Siinä Leila (Kaarina Hazard), armahduksen saanut elinkautisvanki, lähtee vapauduttuaan etsimään uuden elämän alkua sokean pappi Jaakobin avustajana. Tehtävä ei ole Leilan valinta, vaan hänelle osoitettu. Leilan päätyö maaseutupappilassa on lukea Jaakobille saapuvia kirjeitä, joissa ihmiset pyytävät papilta apua elämänsä eri tilanteissa.
Kovapintainen, vieraaksi urbaanin taustan omaava Leila pitää työtänsä hyödyttömänä. Mutta Jaakobille se on elämän keskeinen, lähes ainoa sisältö. Kun kirjeiden tulo äkkiä lakkaa, menee Jaakobin maailma sijoiltaan. Samalla lähes idyllinen elämänpiiri muuttuu, sillä toisistaan täysin poikkeavat elämänasenteet ja maailmankuvat törmäävät ja myös auttajan ja autettavan paikat sekoittuvat.
Pienimuotoisen elokuvan vahvuudet ovat usein onnistuneessa näyttelijätyössä. Hyvällä, rauhallisella poljennolla etenevä elokuva saa voimaa pääosan esittäjien intensiivisestä tulkinnasta, jota on laajalti kiitetty elokuvassa esitetyissä arvioissa. Pienimuotoisuudella on tietysti myös puutteensa, ja niinpä televisiotuotannoksi alun perin ajateltu hanke näyttäytyy joskus kuvakulmiltaan ja –kestoiltaan turhankin televisionomaisena, vaikka muutamia maalauksellisia kirkkomaisemia on elokuvaan onnistuttu sijoittamaan.
Näyttelijätyö korostuu hienovaraisuuden suuntaan, kun kuvaaja Tuomas Hutri lähestyy kuvattaviaan kosketusetäisyydelle. Lopputulos on luontevasti onnistunut, eikä elokuva lankea itsestäänselvyyksiin, vaan jättää sijaa keskustelulle ja elokuvan ratkaisujen tulkinnoille olipa kyseessä sitten anteeksianto, lähimmäisen auttaminen tai universaali ihmisyys.
Postia pappi Jaakobille antaa sekä kertomuksen, tulkinnan että visuaalisuuden puolesta tunteille sijaa ja näiden yhteisvaikutus yltää väistämättä katsojaan, kriittiseenkin. Suomalaisessa nykyelokuvassa tämä on ulottuvuus ja päämäärä, josta soisi monen muunkin ohjaajan ottavan oppia.
Posti pappi Jaakobille sai tuotannon laatutukea 40 000 e. Elokuva on menestynyt myös maailmalla. Sille annettiin pääpalkinto Kultainen Pyramidi sekä parhaan käsikirjoituksen palkinto Kairon kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Egyptissä. Pääpalkinnon se sai myös Mannheimin-Heidelbergin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Saksassa, ja Lyypekissä se sai kirkon erikoispalkinnon sekä yleisöpalkinnon Nordische Filmtage -festivaalilla.
Jari Sedergren 26.12.2009
Maata meren alla
Suomi 2009. Tuotantoyhtiöt: Silva Mysterium Oy. Tuottajat: Mika Ritalahti, Niko Ritalahti, Roshanak Behecht Nadiad (yhteistuottaja Flying Mon Filmproduktion GmbH, Berlin). Ohjaus: Lenka Hellstedt. Käsikirjoitus: Hellstedt Rikka Ala-Harjan samannimisen romaanin perusteella. Kuvaus: Mark Stubbs. Leikkaus: Kimmo Taavila. Lavastus: Saara Joro. Musiikki: Anna-Mari Kähärä. Laulut: ”Maata meren alla”, säv. Kähärä, es. Emma Salokoski. Ääni: Olli Huhtanen. Mikko Oinonen (musiikin äänitys ja miksaus). Erikoistehosteet: Olli Leppänen, Antti Peltoranta (Digital Film Finland. Puvut: Titta Kettunen. Makeup: Elina Laakso, Barbi Laine. Pääosissa: Amira Khalifa (Ida), Jarkko Niemi (Jore), Leena Uotila (Pipsa), Marja Packalén (Kati, Idan äiti), Matti Ristinen (Ville), Annika Ernst (Anita), Ismael Sahin (Deniz), Tomi Salmela (haastattelija), Alf Hemming (haastattelija), Margit Suonperä (sihteeri), Elina Vehkaoja (Satu), Sari Viitasalo-Flander, Leena Rapola, Liisa Isotalo (kirjallisuuspiiriläisiä), Annaleena Sipilä (lääkäri), Pekka Tuhkanen (Rane), Matti Onnismaa (Pekka), Kari Olamaa (viulusti), Heini Lehto (pianisti), Leila Talarmo (sairaanhoitaja), Leander Lichti (Hans), Christiane Zeiske (putiikinpitäjä), Melanie Krabs (Mel), Tyron Ricketts (Sol), Arndt Schwering-Sohnrey (lääkintävahtimes-tari), Beate Pfeiffer (sairaanhoitaja). Helsingin ensiesitys: 23.1.2009. VET: A- 51726 – S – 2340 m / 86 min
Lenka Hellstedt tuli pitkän elokuvan pariin Kata Kärkkäisen tekstiin perustuvalla elokuvalla Minä ja Morrison (2001). Kahdeksan vuotta myöhemmin, mittavan tv-ohjausuran jälkeen Maata meren alla on hänen toinen ohjaustyönsä näytelmäelokuvan parissa. Aikuiseksi kasvavan, Suomesta ulkomaille asumaan hakeutuvan adoptiotyttären ja hänen äitinsä suhdetta käsittelevä käsikirjoitus on ohjaajan omaa käsialaa, lähtökohtana toki toimi Ranskasta asuinpaikkansa löytäneen Riikka Ala-Harjan teemoja monipuolisesti kolunnut romaani. Käsikirjoitukseksi muokattaessa se on kuitenkin kokenut lähes täydellisen muodonmuutoksen.
Elokuvan päähenkilö Ida (Amira Khalifa), 3-vuotiaana Suomeen Afrikasta adoptoitu nuori nainen on masentunut. Syynä on tietysti erilaisuus, mutta enemmän kuin ihonväristä ja rasismista – niihinkin toki erityisesti elokuvan alku rajusti viittaa – kyse on itsensä etsimisestä. Kyse on siis nuorilla varsin tavallisesta identiteettikriisistä. Kun ompelijaksi koulutuksen saanut Ida ei onnistu löytämään työtä Suomesta, eikä suostu oikein ottamaan vastaan adoptioäitinsä Katin (Marja Packalén) neuvoja, hän päättää muuttaa ystävänsä Villen (Matti Ristinen) kannustamana Berliiniin etsimään juuriaan ja todistamaan itselleen ja äidilleen, että hän pärjää kyllä jo omillaankin. Saksassa Ida saa sekä uusia ystäviä että rakastettuja. Mutta elämä ei suinkaan muutu ongelmattomaksi, sillä kulttuurit törmäävät joskus eriskummallisesti, ja kotona Suomessa odottaa lastaan rakastava aktiivinen äiti, jolla epäilemättä on ollut oma mielenkiintoinen elämänsä.
Maata meren alla sai kiitosta todenmakuisuudestaan ja arjesta kumpuavasta komediallisesta otteestaan. Pääosaa esittävälle Amira Khalifalle rooli oli ensimmäinen pitkässä elokuvassa, ympärillä pyörii monia menestyneitä ammattilaisia. Monikulttuurista otetta täydentää se, että Saksasta rappioromanttiseen ympäristöön löytyi keskeisiin rooleihin kaksi taitavaa näyttelijää, Annika Ernst ja Ismael Sahin.
Elokuva on osallistunut festivaaleille Göteborgissa, Pariisissa, Intiassa Goalla ja on paraikaa edustamassa Suomea samassa maassa Chennain kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.
Jari Sedergren 23.12.2009
Lenka Hellstedt tuli pitkän elokuvan pariin Kata Kärkkäisen tekstiin perustuvalla elokuvalla Minä ja Morrison (2001). Kahdeksan vuotta myöhemmin, mittavan tv-ohjausuran jälkeen Maata meren alla on hänen toinen ohjaustyönsä näytelmäelokuvan parissa. Aikuiseksi kasvavan, Suomesta ulkomaille asumaan hakeutuvan adoptiotyttären ja hänen äitinsä suhdetta käsittelevä käsikirjoitus on ohjaajan omaa käsialaa, lähtökohtana toki toimi Ranskasta asuinpaikkansa löytäneen Riikka Ala-Harjan teemoja monipuolisesti kolunnut romaani. Käsikirjoitukseksi muokattaessa se on kuitenkin kokenut lähes täydellisen muodonmuutoksen.
Elokuvan päähenkilö Ida (Amira Khalifa), 3-vuotiaana Suomeen Afrikasta adoptoitu nuori nainen on masentunut. Syynä on tietysti erilaisuus, mutta enemmän kuin ihonväristä ja rasismista – niihinkin toki erityisesti elokuvan alku rajusti viittaa – kyse on itsensä etsimisestä. Kyse on siis nuorilla varsin tavallisesta identiteettikriisistä. Kun ompelijaksi koulutuksen saanut Ida ei onnistu löytämään työtä Suomesta, eikä suostu oikein ottamaan vastaan adoptioäitinsä Katin (Marja Packalén) neuvoja, hän päättää muuttaa ystävänsä Villen (Matti Ristinen) kannustamana Berliiniin etsimään juuriaan ja todistamaan itselleen ja äidilleen, että hän pärjää kyllä jo omillaankin. Saksassa Ida saa sekä uusia ystäviä että rakastettuja. Mutta elämä ei suinkaan muutu ongelmattomaksi, sillä kulttuurit törmäävät joskus eriskummallisesti, ja kotona Suomessa odottaa lastaan rakastava aktiivinen äiti, jolla epäilemättä on ollut oma mielenkiintoinen elämänsä.
Maata meren alla sai kiitosta todenmakuisuudestaan ja arjesta kumpuavasta komediallisesta otteestaan. Pääosaa esittävälle Amira Khalifalle rooli oli ensimmäinen pitkässä elokuvassa, ympärillä pyörii monia menestyneitä ammattilaisia. Monikulttuurista otetta täydentää se, että Saksasta rappioromanttiseen ympäristöön löytyi keskeisiin rooleihin kaksi taitavaa näyttelijää, Annika Ernst ja Ismael Sahin.
Elokuva on osallistunut festivaaleille Göteborgissa, Pariisissa, Intiassa Goalla ja on paraikaa edustamassa Suomea samassa maassa Chennain kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.
Jari Sedergren 23.12.2009
Kielletty hedelmä
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi – Ruotsi 2009. Tuotantoyhtiö: Helsinki-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Janina Kokkonen. Tuottaja: Aleksi Bardy. Ohjaaja: Dome Karukoski. Apulaisohjaaja: Mark Lwoff. Käsikirjoitus: Aleksi Bardy. Kuvaus: Tuomo Hutri. Leikkaus: Harri Ylönen. Lavastus: Antti Mattila, Antti Nikkinen. Musiikki: Adam Nordén. Music supervisor: Markus Bergkvist. Äänisuunnittelu ja miksaus: Micke Nyström (jälkiäänitys), Mattias Eklund, Johan Isaksson (Riviera – Music, Sound & Post). Maskeerauksen suunnittelu: Kati Koskela. Pukusuunnittelu: Anna Vilppunen. Pääosissa: Amanda Pilke (Maria), Marjut Maristo (Raakel), Malla Malmivaara (Eeva), Joel Mäkinen (Toni), Jarkko Nemi (Jussi), Olavi Uusivirta (Johannes), Timo Tikka (Luukas), Jani Volanen (Ilari), Teemu Ojanne (Mäki), Heikki Nousiainen (Joki), Tapio Liinoa (Laakso), Tuija Töyräs (Raakelin äiti), Jouko Puolanto (Raakelin isä), Pentti Korhonen (Marian isä), Riitta Toropainen (Marian äiti), Lotta Kaihua (Tuuli), Tommi Korpela (saarnaaja Suviseuroilla), Ada Kukkonen (kaaso), Anni Turunen (meikkiesittelijä), Asko Sahlman (saarnaaja kaupungissa), Boris Glibusic, Jarkko Nyman, Fabian Silén (miehet yökerhossa). Helsingin ensiesitys: 13.2.2009, Tennispalatsi 3, Kinopalatsi 1, Kino Itäkeskus. VET: A-51773 – K11 – 2835 m / 104 min
Jos 2000-luvun elokuvaohjaajista haetaan nopeimmin ja kiitetyimmin arvostettujen ohjaajien joukkoon noussutta kiintotähteä, on valinta epäilemättä Dome Karukoski. Jo hänen esikoisensa, nuorisokuvaus Tyttö sinä olet tähti kiinnitti kriitikoiden huomion varmuudellaan ja rennolla otteellaan. Vaativa draama sujui yhtä mallikkaasti, kun seuraava pitkä elokuva, vahva poikakotikuvaus Tummien perhosten koti nappasi peräti 10 Jussi-ehdokkuutta.
Dome Karukosken kolmas elokuva on Kielletty hedelmä, kasvutarina rajojen rikkomisesta ja vapauden etsimisestä. Rajat ja vapauden puutteen tunteet kumpuavat Aleksi Bardyn käsikirjoituksessa uskonnosta, pohjoispohjalaisen maaseudun ahdasmielisen uskonnollisuuden mustavalkoasetelmasta. Kaksi nuorta, aikuistuvaa naista päättää jättää ahdistavaksi käyneen yhteisöllisyyden ja suurperheen. Suunta käy kaupunkiin ja sen houkutuksiin, joilla ei ole rajoja. Uudet, suuret kokemukset odottavat tyttöjä, jotka jättävät kieltojen maailman – niihin kuuluvat meikkaus, elokuvat ja televisio, alkoholi, suudelmat ja tietysti esiaviollinen seksi – ja tutustuvat ääriliberaalisuutta maistellen urbaaneihin huvituksiin estoitta. Fyysisesti rankat kokemukset ja henkilöhistorian painamat uurteet henkiseen elämään ovat tietenkin ristiriitainen kokemus. Lopullisen ratkaisun tekeminen ei ole helppoa, mutta kuten usein, se on pakko tehdä.
Nuoret näyttelijät Amanda Pilke ja Marjut Maristo eivät ole suurelle yleisölle kovinkaan tuttuja, vaikka Pilke toki otti hellyttävällä tavalla yleisönsä jo elokuvassa Helmiä ja sikoja (2003). Heidän valkokankaalle heijastuva antaumuksensa kertoo ohjaajan ja näyttelijöiden keskinäisestä luottamuksesta tavalla, joka palkitsee lopputuloksellaan. Itse tarina on monille tuttu, jopa kliseinen ja stereotyyppinen, mutta sen vahvuus perustuu siihen, että kuva on sittenkin, näine hyvineen todenmukainen.
Vahvat yhteisöt omaavat hyviä piirteitä, mutta ne voivat myös muuttua ongelmalliseksi etenkin ristiriitojen myllätessä järjestystä kurinpidon suuntaan. Tällöin yksilöihin kohdistuva paine on suuri: irtaantumisen aiheuttama vastareaktio ei ole helppo sen kokeneelle. Näissä teemoissa liikkuessaan Kielletty hedelmä osallistuu omalla fiktiivisellä kertomuksellaan perin vakavaan keskusteluun, jossa pohditaan ihmisoikeuksien luonnetta ja toteutumista tarkkaan säädellyissä ympäristöissä. Lähempänä arkea voi tietysti pohdiskella myös sitä, mitä vapaus on, miltä se tuntuu ensimmäisellä kerralla ja miltä loputtomiin toistettuna. Miten arvot muodostuvat ja mihin arvoihin voi ja pitää sitoutua? Onko se yksilön valinta vai lopulta luonteeltaan kollektiivista?
Jari Sedergren 22.12.2009
Muukalainen
Valmistusmaat ja -vuosi: Suomi – Saksa – Viro – Iso-Britannia 2008. Tuotantoyhtiöt: blueLight, Helsinki-Filmi. Tuotannonjohto: Janina Kokkonen, Niko Remus (post-prod. supervisor). Tuottajat: Aleksi Bardy, Alain de la Mata. Ohjaus: Jukka-Pekka Valkeapää. Käsikirjoitus: Jan Forsström ja Valkeapää. Kuvaus: Tuomi Hutri. Leikkaus: Mervi Junkkonen. Lavastus: Kaisa Mäkinen. Musiikki: Helena Tulve. Ääni: Micke Nyström, Sami Sarhamaa, Rolando Camilo.Ansgar Frerich (miksaus). Erikoistehosteet: Armin Altorf, Kalju Kivi. Visuaaliset efektit: Andras Fröhlich (koloristi), Sebastian Kühne (digitaalinen taiteilija). Puvut: Sari Suominen, Tarja Westman. Makeup: Kairit Nieländer. Pääosissa: Vitali Bobrov (poika), Emilia Ikäheimo (äiti), Pavel LIska (vierailija), Jorma Tommila (isä), Heini Jaanus (bussikuski), Valmar Kass ja Lauri-Kare Laos (poliiseja), Martin Loo, Carmen Oropery, Annabel Lepiste, Ats-Anton Varustin (lapsia), Hendrik Toompere, Allan Bernard, Armin Pajula, Maksim Podolski (vartijoita), Pauli Poranen (mies puvussa). Helsingin ensiesitys: 30.1.2009 Kinopalatsi 4. VET: A-51644 – K13 – 2880 m / 106 min
Ensimmäisen pitkän esikoisen ohjannut Jukka-Pekka Valkeapää sai elokuvallaan Muukalainen poikkeuksellisen vastaanoton. Kriitikot tykkäsivät ja kehut keskittyivät erityisesti elokuvataiteeseen ja sen tuottamaan elämykseen katsojille. Elokuva toimitettiinkin saman tiensä kiertueelle maailmalle, Venetsiaan ja Göteborgiin kilpasarjaan.
Elokuvan juoni ei sinällään ole monimutkainen. Nuori poika (Vitali Bobrov) elää äitinsä (Emilia Ikäheimo) kanssa syrjäisessä maatalossa keskellä metsää. Isä (Jorma Tommila) on vankilassa, poika vie hänelle silloin tällöin tupakkaa. Sateen keskeltä taloon tulee vieras mies (Pavel Liška) ampumahaava kyljessä, mukanaan avun takaava kirje pojan isältä.
Tilannetta tarkastellaan nuoren pojan silmin, mikä tuo tarinaan oman vivahteensa, "runollisen" ja "mysteerisen", arvostelijoiden sanoja lainaten. Tässä erikoistehosteilla ja digitaalisella kuvan ja värin käsittelyllä on oma tärkeä sijansa. Koulusta Itäkeskuksesta Helsingistä löytynyt Vitali Bobrov ja kollegan suosittelema Emilia Ikäheimo eivät olleet koulutukseltaan näyttelijöitä, mutta suoriutuivat tehtävistään jopa yli odotusten, sillä ohjaaja kehuu haastattelussa voineensa keskittyä ”tilanteen kuvien ja rytmin hake-miseen”.
”Itse talo ja miljöö on aivan fantastinen löytö”, Mikko Piela kirjoitti arviossaan Uudessa Suomessa. ”Paikka on kuin suoraan edesmenneen venäläisen mestarin Andrei Tarkovskin unesta niihin aikoihin kun hän teki hienoa elokuvaansa ”Peili”. [– –] Elokuvassa ei pitkään aikaan alussa puhuta mitään, eikä sen puoleen paljon myöhemminkään. Tuntuu siltä kuin tekijä haluaisi antaa vanhalle talolle itselleen puheenvuoron. Mikäs siinä, se ansaitsee sen”. Mielleyhtymä Tarkovskiin on jotenkin liiankin ilmeinen ja tiettyä slaavilaista tunnelmaa luo sekin, että pääosassa on klanipäiseksi keritty nuori poika, etenkin monista venäläisistä klassikoista tuttu hahmo.”
Piela havaitsi toisenkin vaikutteen tai yhtymäkohdan ”vanhaan mestariin”, ranskalaiseen Robert Bressoniin. ”Hänellähän oli usein tämmöisiä kohtauksia, joissa jostakin tapahtumasta näytetään vain sen syy tai seuraus. Jompikumpi poissaoleva saatetaan ilmaista esimerkiksi vain äänellä. Taloudellinen tyyli on paitsi tunnelmallisesti tehokas, niin se myös pakottaa katsojan ajattelemaan filosofisesti, jopa ns. korkeampien voimien osuutta sattumuksiin. Kun kaikkea ei koko ajan selitetä ja näytetä, sitä joutuu myös miettimään henkilöhahmojen luonteita, persoonaa ja motiiveja aivan eri tavalla kuin normaalielokuvassa.” Ohjaaja itse sanoo olevansa imarreltu Tarkovski-vertailusta, mutta saaneensa vaikutteita eri lähteistä, katsomistaan elokuvista, jotka ovat tyylillisesti ”laidasta laitaan”.
Jari Sedergren 21.2.2009 pääosin Mikko Pielan arvostelua (US 29.1.2009) seuraten. Lainaus myös Film-A-Holicin haas-tattelusta: http://www.film-o-holic.com/haastattelut/jukka-pekka-valkeapaa-muukalainen/ (Toni Puurtinen)
Ensimmäisen pitkän esikoisen ohjannut Jukka-Pekka Valkeapää sai elokuvallaan Muukalainen poikkeuksellisen vastaanoton. Kriitikot tykkäsivät ja kehut keskittyivät erityisesti elokuvataiteeseen ja sen tuottamaan elämykseen katsojille. Elokuva toimitettiinkin saman tiensä kiertueelle maailmalle, Venetsiaan ja Göteborgiin kilpasarjaan.
Elokuvan juoni ei sinällään ole monimutkainen. Nuori poika (Vitali Bobrov) elää äitinsä (Emilia Ikäheimo) kanssa syrjäisessä maatalossa keskellä metsää. Isä (Jorma Tommila) on vankilassa, poika vie hänelle silloin tällöin tupakkaa. Sateen keskeltä taloon tulee vieras mies (Pavel Liška) ampumahaava kyljessä, mukanaan avun takaava kirje pojan isältä.
Tilannetta tarkastellaan nuoren pojan silmin, mikä tuo tarinaan oman vivahteensa, "runollisen" ja "mysteerisen", arvostelijoiden sanoja lainaten. Tässä erikoistehosteilla ja digitaalisella kuvan ja värin käsittelyllä on oma tärkeä sijansa. Koulusta Itäkeskuksesta Helsingistä löytynyt Vitali Bobrov ja kollegan suosittelema Emilia Ikäheimo eivät olleet koulutukseltaan näyttelijöitä, mutta suoriutuivat tehtävistään jopa yli odotusten, sillä ohjaaja kehuu haastattelussa voineensa keskittyä ”tilanteen kuvien ja rytmin hake-miseen”.
”Itse talo ja miljöö on aivan fantastinen löytö”, Mikko Piela kirjoitti arviossaan Uudessa Suomessa. ”Paikka on kuin suoraan edesmenneen venäläisen mestarin Andrei Tarkovskin unesta niihin aikoihin kun hän teki hienoa elokuvaansa ”Peili”. [– –] Elokuvassa ei pitkään aikaan alussa puhuta mitään, eikä sen puoleen paljon myöhemminkään. Tuntuu siltä kuin tekijä haluaisi antaa vanhalle talolle itselleen puheenvuoron. Mikäs siinä, se ansaitsee sen”. Mielleyhtymä Tarkovskiin on jotenkin liiankin ilmeinen ja tiettyä slaavilaista tunnelmaa luo sekin, että pääosassa on klanipäiseksi keritty nuori poika, etenkin monista venäläisistä klassikoista tuttu hahmo.”
Piela havaitsi toisenkin vaikutteen tai yhtymäkohdan ”vanhaan mestariin”, ranskalaiseen Robert Bressoniin. ”Hänellähän oli usein tämmöisiä kohtauksia, joissa jostakin tapahtumasta näytetään vain sen syy tai seuraus. Jompikumpi poissaoleva saatetaan ilmaista esimerkiksi vain äänellä. Taloudellinen tyyli on paitsi tunnelmallisesti tehokas, niin se myös pakottaa katsojan ajattelemaan filosofisesti, jopa ns. korkeampien voimien osuutta sattumuksiin. Kun kaikkea ei koko ajan selitetä ja näytetä, sitä joutuu myös miettimään henkilöhahmojen luonteita, persoonaa ja motiiveja aivan eri tavalla kuin normaalielokuvassa.” Ohjaaja itse sanoo olevansa imarreltu Tarkovski-vertailusta, mutta saaneensa vaikutteita eri lähteistä, katsomistaan elokuvista, jotka ovat tyylillisesti ”laidasta laitaan”.
Jari Sedergren 21.2.2009 pääosin Mikko Pielan arvostelua (US 29.1.2009) seuraten. Lainaus myös Film-A-Holicin haas-tattelusta: http://www.film-o-holic.com/haastattelut/jukka-pekka-valkeapaa-muukalainen/ (Toni Puurtinen)
keskiviikkona, joulukuuta 16, 2009
Rööperi
Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Solar Films Inc. Oy Tuottaja: Markus Selin, Jukka Helle. Ohjaus: Aleksi Mäkelä. Käsikirjoitus: Marko Leino. Kuvaus: Pini Hellstedt. Lavastus: Pirjo Rossi. Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen. Musiikki: Kalle Chydenius. Äänisuunnittelu: Jyrki Rahkonen. Leikkaus: Kimmo Taavila. Pääosissa: Samuli Edelmann (Tomppa), Peter Franzén (Krisu), Kari Hietalahti (Kari), Pihla Viitala (Monika), Kristo Salminen (Arska), Jasper Pääkkönen (Korppu), Hiski Grönstrand (Pera), Tommi Rantamäki (Koistinen), Pekka Valkeejärvi (Uki). Helsingin ensiesitys: 09.01.2009. VET A-51737– K15 – 133 min
Tammikuussa 2009 ensi-iltansa saanut Rööperi on televisiosarjat ja –elokuvat mukaan lukien Aleksi Mäkelän 24. elokuva. Mäkelän repertuaariin kuului ensimmäisestä pitkän elokuvan ohjauksestaan lähtien 1993 seikkailu ja toiminta, suomalaisessa elokuvassa tuolloin varsin laiminlyöty lajityyppi. Ehkä juuri Mäkelän ansioksi voidaan lukea, että puhe amerikkalaisuudesta ja turmiollisuudesta lakkasi elokuvan yhteydessä. Romanovin kivet (1993) ja Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat (1994) osoittivat vauhdikkaan toiminnan kotiutuneen suomalaiseen elokuvaan varsin hyvin. Rikostarina Häjyt osoitti sitten myös yleisön suosion käytännössä – vaikka ei taloudessa. Pahat pojat (2003) lähes tuplasi katsojamäärissä Häjyjen sinällään korkean luvut – nyt puoli miljoonan haamuraja ylittyi todella selvästi, katsojia oli yli 650 000 ja DVD-myynti kasvatti katsojamäärää. Kokenut ohjaaja palkittiinkin valtionpalkinnolla vuonna 2009.
Rööperi ei kuulu Mäkelän suurimpiin tuotantoihin. Alle kahden miljoonan euron budjetilla valmistettu rikollistarina Helsingin Punavuoren tapahtumista perustuu rikostoimittaja ja -kirjailija Harri Nykäsen ja monimuotoisen helsinkiläiselämän omanneen nykyisen yrittäjän Tom Sjöbergin teokseen "Rööperi – Rikoksen vuodet 1955-2005". Sjöbergin muisteluksiin toiminnastaan Punavuoren rikollisjengissä on tietysti edennyt fiktiiviseen suuntaan, eikä dokumentaarisuus ollut elokuvan tekijöiden tavoitteena todellisuutta korostavien mainoslauseiden tuolla puolen. Kyse oli, kuten elokuvayhtiö itsekin mainostaa, siitä että tarinaa oli "vahvasti dramatisoitu, etäännytetty ja sattumanvaraistettu". Vaikka elokuvan tapahtuma perustuisi todella tapahtuneeseen, "sen kokija on saattanut olla täysin toinen henkilö kuin elokuvassa".
Rööperi sijoittuu 1950-luvun takaumajaksoa lukuun ottamatta vuosien 1966–1979 välille, toisin sanoen toimivan hyvinvointivaltion tärkeimpiin kehitysvuosiin. Järjestäytymistä ja organisaatiohalua oli myös elämän nurjalla puolella, jossa osa pääasiassa nuorista ja keski-ikäisistä miehistä valitsi ammatikseen rikollisuuden ympäristössä, jonka karuja puitteita turvavaltio ei vielä ollut päässyt kohentamaan eikä kaikkialle tunkeva taloudellinen muutos kiillottamaan. Näin Rööperi kasvaa mypös kertomukseksi suomalaisen suurkaupungin syrjäisestä kaupunginosasta, sen ihmisistä, vaihtoehdoista ja mentaliteeteista. Asialla on myös nostalginen ja ehkä myös historiallinen puolensa: tätä maailmaa ei enää ole olemassa. Historiallista on myös rikosten luonteen muuttuminen viinan myynnistä ja ryöstöistä, koronkiskontaan, hämärään pornokauppaan ja lopulta huumeisiin. Tämän keinovalikoiman puitteissa elokuva sovitelee ihmiselle tavallisia toiveita ja unelmia.
Tuttujen suomalaisnäyttelijöiden tähdittämä elokuva toki nostalgisoi, mutta tuo esiin myös varjoisan elämän todellisia varjopuolia: karujen elämänehtojen lisäksi väkivalta aina kuolemaa myöten varjostaa vuorokauden ympäri urbaania rikollista toimintaa.
Jari Sedergren 18.12.2009
keskiviikkona, joulukuuta 09, 2009
Liikkumavara
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Illume Oy. Tuottaja: Pertti Veijalainen. Apulaistuottaja: Maarit Mononen. Ohjaus: Annika Grof. Käsikirjoitus: Annika Grof. Suunnittelu: Annika Grof, Janina Kokkonen. Kuvaus: Anssi Leino, Joni Ulmanen, Jarmo Kiuru, Hannu-Pekka Vitikainen. Musiikki, äänitys ja miksaus: Ville Riippa. Muusikot: Antti Hartikainen, Marko Portin, Tero Toivonen, Janne Pulkkinen. Digitointi: Vappu Tuomisto, Joni Ulmanen, Outi Rehn. Online: Ville Lepistö, Mikko Löppönen, Henri Pulla – kaikki Talvi Oy. Leikkaus: Pauliina Punkki. Helsingin ensiesitys: DocPoint 23.1. 2009 – televisioesitys: 11.2.2009, 15.2.2009 YLE TV2 – VET A-51572 – S – 87 min
Iloisimman vastaanoton vuoden 2009 dokumenttielokuvista sai tammikuussa ensi-iltaansa ehtinyt Annika Grofin Liikkumavara. Palkintoraatien, kriitikoiden ja katsojien yksimielinen tuomio oli selvä: politiikasta ja jopa päivänpolitiikasta on dokumentin aiheeksi. Kyse ei kuitenkaan ole pintaa silottelevasta tai kriittisestä politiikkanäkemyksestä, jossa dokumentintekijä määrittelisi kantaa politiikan sisältöihin, vaan siitä, miten politiikkaa tehdään eduskunnassa, kansan omien edustajien arkipäivässä.
Yleisaradion toimittajakokemusta ennen dokumenttiohjaajan uraansa omaavan Annika Grofin elokuva kuvaa yhden lain, terveyskeskus- ja päivämaksujen korotukseen johtavan esityksen synnyn eduskunnassa alusta loppuun. Kamera on päästetty ensimmäistä kertaa (sosiaali- ja terveys)valiokunnan tiukasti suljettujen ovien taakse, eduskuntaryhmien sisäpiiriin ja joskus hieman erikoisiin poliittisiin käytäntöihin kuten käytäväkeskusteluihin.
Vaikka Grofin ote on päällisin puolin reportaasinomainen, kuva politikoivista pukumiehistä ja jakkupukunaisista muuttuu. Taitavilla valinnoilla ja leikkauksilta poliitikon pinta repeilee ja alta paljastuu ihminen, jolla on sekä heikkouksia että vahvuuksia. Samalla poliittisen prosessin monimutkaisuus ja –muotoisuus aukenee tavalliselle, politiikkaa seuraamattomalle katsojalle.
Jos joku myytti murtuu Grofin käsittelyssä kokonaan, on se viime vuosikymmenenä paljon hellitty ajatus kaikkien puolueiden samankaltaisuudesta ja linjanvetojen yhtenäisyydestä. Terveydenhoidon maksut ja päiväkotiasiat osoittavat, että puolueet ovat yhä erimielisiä ja vastakkainasettelu on päivänselvää – asia joka näkyy kansanedustajien istumisjärjestyksessä sekä suuressa istuntosalissa että valikuntien suurten pöytien äärellä. Kansanedustajien henkilökohtainen ote on myös mieliin painuvaa. Kun tärkeitä asioita käsitellään, tunteet ovat pelissä – ja joskus myös hermot. Mikä on sitten paljon kansan suussa parjatun kansanedustajan asema poliittisessa prosessissa. Epäilemättä paljon pienempi kuin mitä yleisesti luullaan – aihe vaatisi oman dokumenttinsa.
Tampereen elokuvajuhlilla 2009 Liikkumavara sai niin pääpalkinnon yli 30-minuuttisten elokuvien sarjassa kuin myös kotimaisen kilpailun yleisöpalkinnon.
Jari Sedergren 17.12.2009
Iloisimman vastaanoton vuoden 2009 dokumenttielokuvista sai tammikuussa ensi-iltaansa ehtinyt Annika Grofin Liikkumavara. Palkintoraatien, kriitikoiden ja katsojien yksimielinen tuomio oli selvä: politiikasta ja jopa päivänpolitiikasta on dokumentin aiheeksi. Kyse ei kuitenkaan ole pintaa silottelevasta tai kriittisestä politiikkanäkemyksestä, jossa dokumentintekijä määrittelisi kantaa politiikan sisältöihin, vaan siitä, miten politiikkaa tehdään eduskunnassa, kansan omien edustajien arkipäivässä.
Yleisaradion toimittajakokemusta ennen dokumenttiohjaajan uraansa omaavan Annika Grofin elokuva kuvaa yhden lain, terveyskeskus- ja päivämaksujen korotukseen johtavan esityksen synnyn eduskunnassa alusta loppuun. Kamera on päästetty ensimmäistä kertaa (sosiaali- ja terveys)valiokunnan tiukasti suljettujen ovien taakse, eduskuntaryhmien sisäpiiriin ja joskus hieman erikoisiin poliittisiin käytäntöihin kuten käytäväkeskusteluihin.
Vaikka Grofin ote on päällisin puolin reportaasinomainen, kuva politikoivista pukumiehistä ja jakkupukunaisista muuttuu. Taitavilla valinnoilla ja leikkauksilta poliitikon pinta repeilee ja alta paljastuu ihminen, jolla on sekä heikkouksia että vahvuuksia. Samalla poliittisen prosessin monimutkaisuus ja –muotoisuus aukenee tavalliselle, politiikkaa seuraamattomalle katsojalle.
Jos joku myytti murtuu Grofin käsittelyssä kokonaan, on se viime vuosikymmenenä paljon hellitty ajatus kaikkien puolueiden samankaltaisuudesta ja linjanvetojen yhtenäisyydestä. Terveydenhoidon maksut ja päiväkotiasiat osoittavat, että puolueet ovat yhä erimielisiä ja vastakkainasettelu on päivänselvää – asia joka näkyy kansanedustajien istumisjärjestyksessä sekä suuressa istuntosalissa että valikuntien suurten pöytien äärellä. Kansanedustajien henkilökohtainen ote on myös mieliin painuvaa. Kun tärkeitä asioita käsitellään, tunteet ovat pelissä – ja joskus myös hermot. Mikä on sitten paljon kansan suussa parjatun kansanedustajan asema poliittisessa prosessissa. Epäilemättä paljon pienempi kuin mitä yleisesti luullaan – aihe vaatisi oman dokumenttinsa.
Tampereen elokuvajuhlilla 2009 Liikkumavara sai niin pääpalkinnon yli 30-minuuttisten elokuvien sarjassa kuin myös kotimaisen kilpailun yleisöpalkinnon.
Jari Sedergren 17.12.2009
keskiviikkona, marraskuuta 25, 2009
Manuela
Valmistusmaa ja -vuosi: Kuuba 1966. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Tuotannonjohto: Miguel Mendoza. Ohjaus, käsikirjoitus: Humberto Solás. Kuvaus: Jorge Herrera. Musiikki: Tony Tano. Leikkaus: Nelson Rodriguez. Pääosissa: Adela Legrá (Manuela), Adolfo Llaurado (Mejicino). Helsingin ensiesitys: 1967 – maahantuoja: Suomi-Kuuba -seura – VET 76032 – K16 – 1155 m / 42 min
Manuela (Adela Legrá) on talonpoikaisnainen ("mulato guajira"), josta tulee vallankumouksellinen sissi (guerilla). Alussa kuva Manuelan vartalosta vaihtuu hetkessä hänen äitinsä murhaan ja väkivaltaiseen ratsiaan hänen taloonsa. Tulipalon raivotessa Manuela pakenee viidakon halki. Pako päättyy, kun Manuela löytää kapinalliset ja saa univormun. Solásille tyypillisesti dialogia on vain vähän ja ensi kertaa ohjaajan kanssa yhteistyössä olleen Jorge Herreran kameran visuaalinen ote kertoo tarinan oleelliset piirteet toiminnan kautta. Toiminta korostuu käsivaralla kuvatun dokumentaarisen todentunnun myötä viidakon valoissa ja varjoissa.
Pääosia esittävät tässä kolmiosaiseksi kaavaillussa, mutta yhteen osaan tiivistetyssä elokuvassa Adela Legrá guerillanaisena ja Adolfo Llaurado "meksikolaisena", kitaraa soittavana sissikapinallisena. Lyyrisimmillään Manuela on esittäessään parin idyllistä yhteiseloa, mutta sekin saa poliittisen vivahteen kuumentuneiden tunteiden muodossa, kun Manuela moittii Mejicanoa selviytysmiskyvyn puutteesta – myöhemmästä feministisestä kritiikistä muistuttavalla tavalla nainen opettaa miestä pesemään vaatteensa. Sodankäynnissä sukupuolien eroa ei juuri havaita, sillä Manuela käy tankkeja vastaan siinä kuin miehiset toverinsa. Mutta onko kuubalaista sukupuolianalyysiä, kun vastaan tulee äärimmäinen moraalinen kysymys, sotavankien ottaminen tai ottamatta jättämättä. Poliittisesti kyse on vallankumouksellisen tietoisuuden muotoutumisesta, jossa osatekijöinä ovat vihollisen aggressio, ihmisenä olemisen moraali ja suurin kaikista, rakkaus.
– Jari Sedergren 26.11.2009
Simparelé
Valmistusmaa ja -vuosi: Kuuba 1974. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Tuotannonjohto: Orlando de la Huerta. Ohjaus, käsikirjoitus, runot: Humberto Solás. Kuvaus: Livio Delgado. Musiikki: Haitilaista kansanmusiikkia. Leikkaus: Nelson Rodriguez. Äänitys: Ricardo Istueta. Esiintyjiä: Martha Jean Claude (myös laulujen uudet sanat ja historialliset tulkinnat), ryhmä Kuubassa asuvia Unión de Haitianosin jäseniä. Maahantuoja: Tampereen elokuvataide 1975 – VET 83454 – K8 –852 m / 30 min
Humberto Solás (1941–2008) osallistui osana 26. heinäkuun liikettä Kuuban diktaattori Fulgensio Batistan vastaiseen toimintaan jo 14-vuotiaana. Solás haaveili arkkitehdin urasta, mutta valmistui Havannan yliopistosta historiasta. ICAICin perustamisen jälkeen hän hakeutui tuoreena maisterina mukaan ja sai tehdä ensimmäisen lyhytelokuvansa. Ennen pitkää elokuvaansa Variaciones (yhdessä Hector Veitian kanssa 1962) hän työskenteli vallankumouksellisten uutiskatsauksien ja propagandististen lyhytelokuvien parissa. Ura jatkui Ranskan uudesta aallosta vaikutteita saaneiden pitkien näytelmäelokuvien ja lyhyiden historiaa ja kulttuuria painottavien elokuvien ohjaajana.
Solás on itse todennut, että Simparelé oli hänelle "täydellinen irtiotto menneisyydestä". Se esittelee Martha Jean Clauden, Kuubaan emigroituneen haitilaisen laulajan, jolla on elokuvan tyylitellyssä toiminnassa tarinankertojan, muusan ja osallistujan rooli. Simparelé keskittyy Haitin historiaan, joka esitetään vahvasti koreografioidulla, tyylitetyllä, jopa brechtiläisenä pidetyllä tavalla. Simparelé ei ole dokumentaarinen, vaikka Haitia ja sen surkeata tilaa koskevia tilastoja esitelläänkin niiden valokuvien ja uutisfilmiotteiden ohella, jotka keskittyvät asettamaan Haitin diktaattorin "Papa Doc" Duvalierin ja hänen hallituksensa huonoon valoon. Solás valmisti käsikirjoituksensa yhdessä tarinan pohjaksi elämänsä tarjonneen Martha Jean Clauden kanssa.
Simparelé on Solásin ensimmäinen värifilmi. Väreillä onkin suuri symbolinen merkitys elokuvan kertomuksessa. Jo alun lähikuvissa Claude esiintyy punaisessa valossa mustaa taustaa vasten. Kun hän sanoo, että "haitilaisten pitäisi kirkua", näkymä leikkautuu vastakohtaiseen kuvaan, imageen, silmää ja kameraa häikäisevässä valkoisessa huoneesssa. Punaiset vaatteet saavat seurakseen punaisiin, keltaisiin ja valkeaan pukeutuneita mustapintaisia miehiä: kuvaaja Livio Delgado rakastaa kontrasteja ja värien rikkautta (Senegalin presidentin mukaan) senghorilaisittain, négritude-tietoisesti. Tämän tietoisen väri- ja rotuilottelun jälkeen on aika ottaa esille historian tulkinta vallankumouksellisesta perspektiivistä, liikkuvan kameran vastatessa huutoon. Claude palauttaa mieleen runouden ja afrikkalaiset myyttiset hahmot, joissa historiallinen ja myyttinen kohtaavat aivan kuin se todellisuus, joita kuvissa viihtyvät naiivit maalaukset representoivat. Värien symboliikka saa dantelaisia infernon muotoja, kun esiteltävänä on vallankumouksen epäonnistuminen. Katsojan tunnerekisteri täyttyy nopeasti kuvien vaihdellessa fiktiosta dokumentaariseen – iskevät värikirjaimet ravistelevat totuuden nimissä esitellessään Haitin todellisuuden nurjaa puolta neuvostopropagandan alkuvuosista muistuttavalla tavalla, vertovilaisittain ja eisensteinilaisittain. Elokuvan repivä luonne kääntyy kuubalaisittain positiiviseksi, kun katsoja vakuutetaan solidaarisuuden välttämättömyydestä ja siihen liittyvästä jatkuvasta aseellisesta vastarinnasta Haitin diktaattoreita vastaan.
Jari Sedergren 26.11.2009
Les Témoins
Englanninkielinen nimi: The Witnesses. Valmistusmaa ja -vuosi: Ranska 2007. Tuotantoyhtiö: UCG, SBS Films, France 2 Cinéma, Soficinéma 2 & 3, Programme MEDIA de la Communauté Européenne, Sofica UCG 1 (osatuotanto), Canal+ (osatuotanto), Région Ile-de-France (tukija). Tuotannonjohto: Yvon Crenn. Tuottaja: Said Ben Said. Ohjaus:André Téchiné. Apulaisohjaajat: Michel Nasri, Maëva Poli. Käsikirjoitus: Téchiné, Laurent Guyot, Viviane Zingg Michel camesin ja Jamil Rahmanin ideasta. Kuvaus: Julien Hirsch. Lavastus: Michèle Abbé-Vannier, Pascal Martin, Mylene Riccardi, Catherine Werner-Schmidt. Erikoistehosteet: Thomas Duval, Aurélie Laumont. Puvut: Radija Zeggai. Ehostus: Dominique Colladant, Cédric Gérard, Frédéric Souquet. Musiikki: Philippe Sarde. Muusikot: Les musician de l'orchestre du Duodijon, musiikin johto: Laurent Balandras, Daniela Romano. Leikkaus: Martine Giordano. Ääni: Jean-Paul, Muguel, Francis Wargnier, Cyril Holtz. Pääosissa: Michel Blanc (Adrien), Emmanuelle Béart (Sarah), Sami Bouajilla (Mehdi), Julie Depardieu (Julie), Johan Libéreau (Manu), Constance Dollé (Sandra), Lorenzo Balducci (Steve), Alain Cauchi (Sheriff), David Barbas (Mehdin kollega), Zavier Beauvois (toimittaja), Raphaëline Goupilleau (Julien ja Manun äiti), Jacques Nolot (hotellin omistaja), Maïa Simon (Sarahin äiti), Bertrand Soulier (tohtori) – K15 – 112 min
Sivistynyt keski-ikäinen lääkäri Adrien tapaa juuri aikuistuneen 18-vuotiaan Manun pariisilaisessa puistossa 1984. Manu hylkää Adrienin ehdotukset, mutta pyytää tätä kohta pitämään takkiaan sen aikaa, kun hän osallistuu pensaikoissa pidettäviin orgioihin. Vaikka aloitus ei ehkä ole paras mahdollinen, Adrien ottaa nuorukaisen hoiviinsa: Pariisin mahdollisuuksia hyödyntäessään käy ilmi, että Manu sähköistää hänen tylsän elämänsä. Adrienin ystävä, rikas lastenkirjailija Sarah pelkää, että Adrienia käytetään hyväksi, mutta Adrien kiistää tämän: "Ystäviltä voi pyytää mitä tahansa."
André Téchinén ura alkoi jo 1960-luvulla, mutta parhaiten hänet muistetaan vuoden 1994 arvostelumenestyksestä Villikaislat. Uusin elegantiksi kehuttu elokuva keskittyy ystävyyden merkityksiin ja mahdollisuuksiin. Jälleen kerran keskiössä on myös halu, jota symboloi Téchinélle tuttuun tapaan taito valita intensiivisiä nuoria ranskalaisia näyttelijöitä keskeisiin ja seksikkäisiin rooleihin. Uusinta elokuvaa luonnehtii romantiikan ja tunteiden palon lisäksi jännitys, joka on saanut arvostelijat sanomaan, että ohjaaja osaa yhdistää Almodóvarin Hitchcockiin.
Enemmän tai vähemmän harkituilla haluilla on usein seurauksensa. Nyt ystävyyttä koettelee 1980-luvun vitsaus, AIDS, joka muutti monella tapaa yleistyneen seksuaalisen vapauden seksuaaliseksi vaaraksi. Filmi kiertää kokoon neljän ihmisen kiintoisat elämät. Huoleton Manu muuttuu paineen alla vaaralliseksi. Rakkauden ovimatto, jopa masokistinen Adrien ryhtyy lääketieteelliseksi soturiksi taistellessaan uutta virusta vastaan. Vapaan avioliiton kannattaja Sarah tasapainottelee vain heikosti kehittyneen äitiyden ja taiteellisuuden välillä ja hänen algerialaisittain machohenkinen aviomiehensä löytää itsestään uuden ominaisuuden, homoseksuaalisuuden. Näitä elämiä ja elämän muutoksia elokuva pyytää katsojiaan seuraamaan mullistusten vuoden ajan. Monitulkintainen loppu voi saada valaistusta eräästä Téchinén haastattelusta, jossa hän siteerasi mestariohjaaja Fritz Langia: "Kuolema ei ole loppu."
Jari Sedergren 2.12.2009
The Spy Who Came in from the Cold
Suomenkieliset nimet: Mies kylmästä / Vakoilija kylmästä. Ruotsinkielinen nimi: Spionen som kom in från kylan. Valmistusmaa ja -vuosi: Iso-Britannia 1965. Tuotantoyhtiö: Salem. Tuotannonjohto: James Ware. Tuottaja: Martin Ritt. Ohjaus: Martin Ritt. Apulaisohjaaja: Colin Brewer. Käsikirjoitus: Paul Dehn ja Guy Trosper John Le Carrén saman nimisestä romaanista. Kuvaus: Oswald Morris. Kuvasuunnittelu / lavastus: Tambi Larsen, Hal Pereira, Edward Marshall, Josie MacAvin. Musiikki: Sol Kaplan. Leikkaus: Anthony Harvey. Pääosissa: Richard Burton (Alec Leamas), Claire Bloom (Nan Perry), Oskar Werner (Fiedler), Sam Wanamaker (Peters), George Voskovec (itäsaksalainen puolustusasianajaja), Rupert Davies (George Smiley), Cyril Cusack (Kontrolli), Hans-Dieter Mundt (Peter Van Eyck), Michael Hordern (Ashe), Robert Hardy (Dick Carlton), Bernard Lee (Patmore), Beatrix Lehmann (oikeuden puheenjohtaja), Esmond Knight (vanha tuomari). Helsingin ensiesitys: 18.3.1966 Aloha – maahantuoja: Paramount Pictures – televisioesitys. 20.3.1993 YLE TV2. VET 73612 – K16 – 3090 m / 113 min
John Le Carré on tunnetuimpia vakoilukirjojen tekijöitä kautta aikojen. Erityisessä suosiossa paistattelevat hänen kylmän sodan kuvauksensa, joiden tarkkuus ja armottomuus luonnehtivat salaista sotaa harvinaisen osuvasti. Kirjailijan teokset ovatkin järkiään nousseet kansainvälisiksi best-sellereiksi.
Elokuvaohjaajien uralla kylmän sodan teemat eivät ole yleensä olleet meriittejä, ainakaan jos mittapuuksi asettaa sen, mitä ohjaajat elämäkerroissaan tai elämäkerturit ovat niistä sanoneet tai enimmäkseen vaienneet. Martin Ritt tunnetaan kylmän sodan vastaisesta elokuvastaan The Front (Musta lista, 1976), mutta hänen uraltaan löytyy myös kylmän sodan kovaksikeitetty läntinen näkemys elokuvassa The Spy Who Came in from the Cold (1965).
Ritt ei kuitenkaan elokuvallaan saa nimitystä kylmän sodan soturiksi, vaikka se saattoi sellaiselta näyttää kulttuurin poliittisia arvoja kunkin ohjaajan kohdalla mittaavissa hallintoelimissä, mitä ohjaaja osaltaan en-simmäisten ohjaajien joukossa kritisoi elokuvallaan Musta lista yli kymmenen vuotta myöhemmin. Mies kylmästä -elokuvan esitystapa on niin traagisen kova ja poliittisesti ja yhteiskunnallisesti tietoinen, että se ylittää salaista sotaa yksipuolisesti ihannoivan kylmän sodan standardit moninkertaisesti. Jos vertauskohtaa hakee, se on löydettävissä Bond-spektaakkeleista.
Mies kylmästä on elokuva, joka seuraa kohtuullisen tarkoin romaania. Alkutilanteessa Britannian salaisen palvelun agentti Alec Leamas (Richard Burton) on palannut Lontooseen kärsittyään pahoja takaiskuja Berliinissä. Hän saa Sirkukselta tehtäväkseen esittää tehtävistään alennettua miestä, jonka tie vie rappion partaalle, alkoholismiin ja katkeraan pettymykseen. Hänen lähin päällikkönsä – Kontrolli (Cyril Cusack) – järjestää näennäisesti erotetulle Leamasille työpaikan kirjastoapulaisena. Tehtävä saa lihaa luiden ympärille, kun käy ilmi, että hänen työkaverinsa Nan (Claire Bloom) on kommunistipuolueen paikallisosaston sihteeri. Vastoin tahtoaa Alec kiintyy Naniin, joka rakastuu mieheen.
Kommunistit ajattelevat Alecin olevan kypsä loikkaamaan, minkä valmisteluissa hän matkustaa ensin Hollantiin ja sieltä edelleen rautaesiripun taakse Itä-Saksaan, missä maan vakoilun kakkosmies Fiedler (Oskar Werner) yrittää pumpata mieheltä tietoa esimiehestään, itäsaksalaisten vakoilun johtajasta Mundtista (Peter Van Eyck), jonka epäillään työskentelevän brittien hyväksi. Alec toimii ohjeidensa mukaisesti ja kiistää tietävänsä asiasta. Saadun tiedon mukaisesti Mundt toimii heti ja vangitsee molemmat, mutta on itsekin vaara-vyöhykkeessä. Oikeudenkäynti saa kuitenkin uutta luonnetta, kun tähtitodistaja Alecin lisäksi myös Nan tulee todistamaan. Alec tajuaa silloin mikä hänen tehtävänsä todellisuudessa on ollut - edessä on pakoretki.
Jari Sedergren 3.12.2009
Kirja: http://en.wikipedia.org/wiki/The_Spy_Who_Came_in_from_the_Cold
Elokuva: http://wapedia.mobi/en/The_Spy_Who_Came_in_from_the_Cold_(film)
John Le Carré on tunnetuimpia vakoilukirjojen tekijöitä kautta aikojen. Erityisessä suosiossa paistattelevat hänen kylmän sodan kuvauksensa, joiden tarkkuus ja armottomuus luonnehtivat salaista sotaa harvinaisen osuvasti. Kirjailijan teokset ovatkin järkiään nousseet kansainvälisiksi best-sellereiksi.
Elokuvaohjaajien uralla kylmän sodan teemat eivät ole yleensä olleet meriittejä, ainakaan jos mittapuuksi asettaa sen, mitä ohjaajat elämäkerroissaan tai elämäkerturit ovat niistä sanoneet tai enimmäkseen vaienneet. Martin Ritt tunnetaan kylmän sodan vastaisesta elokuvastaan The Front (Musta lista, 1976), mutta hänen uraltaan löytyy myös kylmän sodan kovaksikeitetty läntinen näkemys elokuvassa The Spy Who Came in from the Cold (1965).
Ritt ei kuitenkaan elokuvallaan saa nimitystä kylmän sodan soturiksi, vaikka se saattoi sellaiselta näyttää kulttuurin poliittisia arvoja kunkin ohjaajan kohdalla mittaavissa hallintoelimissä, mitä ohjaaja osaltaan en-simmäisten ohjaajien joukossa kritisoi elokuvallaan Musta lista yli kymmenen vuotta myöhemmin. Mies kylmästä -elokuvan esitystapa on niin traagisen kova ja poliittisesti ja yhteiskunnallisesti tietoinen, että se ylittää salaista sotaa yksipuolisesti ihannoivan kylmän sodan standardit moninkertaisesti. Jos vertauskohtaa hakee, se on löydettävissä Bond-spektaakkeleista.
Mies kylmästä on elokuva, joka seuraa kohtuullisen tarkoin romaania. Alkutilanteessa Britannian salaisen palvelun agentti Alec Leamas (Richard Burton) on palannut Lontooseen kärsittyään pahoja takaiskuja Berliinissä. Hän saa Sirkukselta tehtäväkseen esittää tehtävistään alennettua miestä, jonka tie vie rappion partaalle, alkoholismiin ja katkeraan pettymykseen. Hänen lähin päällikkönsä – Kontrolli (Cyril Cusack) – järjestää näennäisesti erotetulle Leamasille työpaikan kirjastoapulaisena. Tehtävä saa lihaa luiden ympärille, kun käy ilmi, että hänen työkaverinsa Nan (Claire Bloom) on kommunistipuolueen paikallisosaston sihteeri. Vastoin tahtoaa Alec kiintyy Naniin, joka rakastuu mieheen.
Kommunistit ajattelevat Alecin olevan kypsä loikkaamaan, minkä valmisteluissa hän matkustaa ensin Hollantiin ja sieltä edelleen rautaesiripun taakse Itä-Saksaan, missä maan vakoilun kakkosmies Fiedler (Oskar Werner) yrittää pumpata mieheltä tietoa esimiehestään, itäsaksalaisten vakoilun johtajasta Mundtista (Peter Van Eyck), jonka epäillään työskentelevän brittien hyväksi. Alec toimii ohjeidensa mukaisesti ja kiistää tietävänsä asiasta. Saadun tiedon mukaisesti Mundt toimii heti ja vangitsee molemmat, mutta on itsekin vaara-vyöhykkeessä. Oikeudenkäynti saa kuitenkin uutta luonnetta, kun tähtitodistaja Alecin lisäksi myös Nan tulee todistamaan. Alec tajuaa silloin mikä hänen tehtävänsä todellisuudessa on ollut - edessä on pakoretki.
Jari Sedergren 3.12.2009
Kirja: http://en.wikipedia.org/wiki/The_Spy_Who_Came_in_from_the_Cold
Elokuva: http://wapedia.mobi/en/The_Spy_Who_Came_in_from_the_Cold_(film)
maanantaina, marraskuuta 23, 2009
Tyttö astuu elämään
Ruotsinkielinen nimi: En flicka i grått. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: Orvo Saarikivi. Käsikirjoitus: Mika Waltari. Kuvaus: Armas Hirvonen. Lavastus: Karl Fager. Ehostus: Tuulikki Uskali (kampaaja). Musiikki: Väinö Haapalainen. Orkesteri: Helsingin Teatteriorkesteri. Leikkaus: Orvo Saarikivi, Armas Vallasvuo. Ääni: Pertti Kuusela, Kurt Vilja. Järjestäjät: Leo Sarri, Veikko Linna. Pääosissa: Ansa Ikonen (Elli Arho), Eino Kaipainen (luutnantti Arvo Tani), Laila Rihte (Lillukka Koponen), Kyllikki Forssell (Aino Mäkinen), Yrjö Tuominen (johtaja Arho, Ellin isä), Ossi Elstelä (nostomies Mälli), Eero Eloranta (Veli Arho), Joel Asikainen (Arvi), Sasu Haapanen (punaupseeri), Mervi Järventaus (Maija, keräyslotta), Ensio Jouko (eversti), Aino Lohikoski (järjestelylotta), Varma Lahti-nen (kurssinjohtaja / sotilaskodin johtajatar), Matti Lehtelä (päivystäjäsotamies), Veikko Linna (sänkinen sotamies), Olavi Saarinen (1. kaveri), Leo Lähteenmäki (2. kaveri), Armand Lohikoski (everstin adjutantti), Liisa Peitsalo (pikkulotta), Kalle Rouni (sotilaslääkäri), Kaija Suonio (lotta), Vilho Siivola (vartiomies), Elsa Turakainen (kanslialotta), Pentti Viljanen (Jaakko), Esko Vettenranta (iloinen sotamies). Kreditoimattomina: herra Salonen (hevosmies), Henrik Linnove (sk-pappi), Laila Jokimo (tanssijatar), Senja Soitso (lotta), Regina Heinonen (keskuslotta), Kyösti Käyhkö (sotamies), Leo Sarri (työmies / pioneerisotamies), Vilho Jägermalm (vartiomies), Anna-Maija Kahilahti (lääkintälotta), Erkki Miettinen (kuoleva sotilas), Kalle Kultala (haavoittunut), Arvo Kuusla (lääkintäkersantti), Vilho Ruuskanen (pioneerikersantti), Antti Karppanen (aliupseeri), Eino Salminen (puna-armeijan sotilas), Otto Noro (matkustaja junassa), J. A. F. Sarmo (konduktööri), Onni Korhonen (hovimestari) ja Anton Soini (tarjoilija). Helsingin ensiesitys: 28.2.1943 Rea. Filmitarkastus: 1750 – K16 – 2500 m / 91 min
Orvo Saarikiven ohjaama ja Mika Waltarin käsikirjoittama Tyttö astuu elämään sai mainoksissa luonnehdin-nakseen "nuoren lotan tarina Suomen sodassa 1941". Kertomus ajoittaa tarinan jatkosotaa edeltäviin kuu-kausiin ja hyökkäysvaiheen ensikuukausiin toukokuusta elokuuhun. Kuvausten yhteydessä kesällä ja syksyllä 1942 puolustusvoimain katsauksia sodan alkuaikoina ohjannut ohjaaja Saarikivi lyhensi Waltarin käsikirjoitusta iskevämmäksi. Sodan jälkeen tämä ei riittänyt. Esityskopioista leikattiin pois poliittisesti sopi-mattomaksi katsottuja Suur-Suomi –henkisiä vuorosanoja: "Meistä tulee suuri kansa. Vapaa ja onnellinen kansa". Myös Björn Soldanin puolustusvoimille kuvaama presidentti Risto Rytin tunnettu radiopuhe 26.6.1941 sekä vangiksi joutuneita puna-armeijalaisia esittelevä jakso on elokuvasta poistettu jälkikäteen. Vastaavia leikkauksia on tehty sodan jälkeen moniin sodanaikaisiin elokuviin kaikessa itsesensuurin vaatimassa hiljaisuudessa.
Vaikka Suomen Filmiteollisuuden vahva mies, tuottaja T. J. Särkkä lyhenteli elokuvan uusien poliittisten näkökulmien mukaiseksi, levitykseen hän ei sitä enää laskenut. Lottajärjestön kieltämisen jälkeen tilanne olisi ollut toivoton joka tapauksessa. Sensuurikieltoa elokuva ei koskaan saanut. Näin lähinnä maaseudun katsojamenestyksen myötä hieman keskinvertoa paremmin menestynyt Tyttö astuu elämään kuuluu sodan jälkeen itsesensuurin vuoksi epämääräiseksi ajaksi hyllylle sijoitettuihin. Käytännössä tuottajan päätös oli lopullinen, sillä ääninegatiivi on osin tuhoutunut arkiston pelasteduplikaattia myöten, eikä elokuvaa ole huhtikuun 1944 jälkeen tästäkään syystä julkisesti esitetty missään, ei teattereissa eikä televisiossa.
Aikalaisarviot olivat pohjimmiltaan sodan hengessä isänmaalliselle aiheelle myönteisiä, mutta turhan juhlallisena ja jäykkänä pidetty dialogi alensi arvostusta aikalaisten silmissä. "Tyttö astuu elämään on ajankohtai-nen ja tervehenkinen elokuva", Olavi Vesterdahl tiivisti Aamulehdessä (22.3.1943). "Sen isänmaallinen paatos on sota-aikana paikallaan ja sen pyrkimys on vilpitön [– –]. Monin paikoin tuulahtaa vastaan yksinkertainen, reipas huumori ja lottien arkitouhut on kuvattu uskottavasti ja ilman liikoja paisutteluja. Jos sanailu olisi ollut vähemmän mahtipontista ja toiminnan olisi annettu enemmän puhua puolestaan, olisi vaikutus ollut vielä parempi. Mutta näinkin Tyttö astuu elämään on viimeaikaisten kotimaisten elokuvien joukossa parhaimpia. Onpa sillä psykologisiakin ansioita: nuoren lottatytön kokemukset sodan pyörteissä ja niiden vaikutukset on paikka paikoin kuvattu tavallista syvemmällä otteella." Ansa Ikosen roolityö sai kiitosta, sillä "herkkyys on edelleen Ansa Ikosen parhaita avuja", kuten Olavi Vesterdahl kirjoitti, vaikka häntä pidettiinkin yleisesti hieman vanhana tuoreen ylioppilastytön rooliin.
Lottajärjestön kieltäminen jatkosodan jälkeen vei lotat varastojen elokuvahyllyille täydellisesti yli kymmeneksi vuodeksi. Lotat ja monet monet muut sota-ajan ilmiöt pääsivät valkokankaille uudestaan 1950-luvun puolivälistä lähtien, ensimmäisenä lottiin keskittyvänä elokuvana markkinoille tuli Aarne Tarkaksen lämminhenkinen Rintamalotta (1956). Stalinin kuoleman ja sitä seuranneen Neuvostoliiton "suojasään" myötä Suomessa toteutunut sodan ajan historian revisio – sodan arvojen palautusyritys - päättyi kuitenkin vuosikymmeniksi ensin yöpakkasiin (1958) ja lopullisesti noottikriisiin (1961). Neuvostoliiton kaatuminen palautti lotat osaksi suomalaisen elokuvan sotaepookkia.
Jari Sedergren 9.12.2009
Orvo Saarikiven ohjaama ja Mika Waltarin käsikirjoittama Tyttö astuu elämään sai mainoksissa luonnehdin-nakseen "nuoren lotan tarina Suomen sodassa 1941". Kertomus ajoittaa tarinan jatkosotaa edeltäviin kuu-kausiin ja hyökkäysvaiheen ensikuukausiin toukokuusta elokuuhun. Kuvausten yhteydessä kesällä ja syksyllä 1942 puolustusvoimain katsauksia sodan alkuaikoina ohjannut ohjaaja Saarikivi lyhensi Waltarin käsikirjoitusta iskevämmäksi. Sodan jälkeen tämä ei riittänyt. Esityskopioista leikattiin pois poliittisesti sopi-mattomaksi katsottuja Suur-Suomi –henkisiä vuorosanoja: "Meistä tulee suuri kansa. Vapaa ja onnellinen kansa". Myös Björn Soldanin puolustusvoimille kuvaama presidentti Risto Rytin tunnettu radiopuhe 26.6.1941 sekä vangiksi joutuneita puna-armeijalaisia esittelevä jakso on elokuvasta poistettu jälkikäteen. Vastaavia leikkauksia on tehty sodan jälkeen moniin sodanaikaisiin elokuviin kaikessa itsesensuurin vaatimassa hiljaisuudessa.
Vaikka Suomen Filmiteollisuuden vahva mies, tuottaja T. J. Särkkä lyhenteli elokuvan uusien poliittisten näkökulmien mukaiseksi, levitykseen hän ei sitä enää laskenut. Lottajärjestön kieltämisen jälkeen tilanne olisi ollut toivoton joka tapauksessa. Sensuurikieltoa elokuva ei koskaan saanut. Näin lähinnä maaseudun katsojamenestyksen myötä hieman keskinvertoa paremmin menestynyt Tyttö astuu elämään kuuluu sodan jälkeen itsesensuurin vuoksi epämääräiseksi ajaksi hyllylle sijoitettuihin. Käytännössä tuottajan päätös oli lopullinen, sillä ääninegatiivi on osin tuhoutunut arkiston pelasteduplikaattia myöten, eikä elokuvaa ole huhtikuun 1944 jälkeen tästäkään syystä julkisesti esitetty missään, ei teattereissa eikä televisiossa.
Aikalaisarviot olivat pohjimmiltaan sodan hengessä isänmaalliselle aiheelle myönteisiä, mutta turhan juhlallisena ja jäykkänä pidetty dialogi alensi arvostusta aikalaisten silmissä. "Tyttö astuu elämään on ajankohtai-nen ja tervehenkinen elokuva", Olavi Vesterdahl tiivisti Aamulehdessä (22.3.1943). "Sen isänmaallinen paatos on sota-aikana paikallaan ja sen pyrkimys on vilpitön [– –]. Monin paikoin tuulahtaa vastaan yksinkertainen, reipas huumori ja lottien arkitouhut on kuvattu uskottavasti ja ilman liikoja paisutteluja. Jos sanailu olisi ollut vähemmän mahtipontista ja toiminnan olisi annettu enemmän puhua puolestaan, olisi vaikutus ollut vielä parempi. Mutta näinkin Tyttö astuu elämään on viimeaikaisten kotimaisten elokuvien joukossa parhaimpia. Onpa sillä psykologisiakin ansioita: nuoren lottatytön kokemukset sodan pyörteissä ja niiden vaikutukset on paikka paikoin kuvattu tavallista syvemmällä otteella." Ansa Ikosen roolityö sai kiitosta, sillä "herkkyys on edelleen Ansa Ikosen parhaita avuja", kuten Olavi Vesterdahl kirjoitti, vaikka häntä pidettiinkin yleisesti hieman vanhana tuoreen ylioppilastytön rooliin.
Lottajärjestön kieltäminen jatkosodan jälkeen vei lotat varastojen elokuvahyllyille täydellisesti yli kymmeneksi vuodeksi. Lotat ja monet monet muut sota-ajan ilmiöt pääsivät valkokankaille uudestaan 1950-luvun puolivälistä lähtien, ensimmäisenä lottiin keskittyvänä elokuvana markkinoille tuli Aarne Tarkaksen lämminhenkinen Rintamalotta (1956). Stalinin kuoleman ja sitä seuranneen Neuvostoliiton "suojasään" myötä Suomessa toteutunut sodan ajan historian revisio – sodan arvojen palautusyritys - päättyi kuitenkin vuosikymmeniksi ensin yöpakkasiin (1958) ja lopullisesti noottikriisiin (1961). Neuvostoliiton kaatuminen palautti lotat osaksi suomalaisen elokuvan sotaepookkia.
Jari Sedergren 9.12.2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)