Levottomat 3 esitetään Suomen elokuva-arkistossa 18.12. klo 21.00
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2003. Tuotantoyhtiö: Solar Films Inc. Oy Tuotannonjohto: Jukka Helle. Jussi Salonoja. Jussi Lepistö. Antti Jokinen. Sedu Koskinen. Tuotantopäällikkö: Iinu Pelli. Tuottaja: Markus Selin. Ohjaus: Minna Virtanen. 1. apulaisohjaaja: Jouni Mutanen. 2. apulaisohjaaja: Pauliina Moisander. Käsikirjoitus: Lara Moon Leena Lehtolaisen novellista. Kuvaus: Mark Stubbs. Lavastus: Päivi Kettunen. Erikoistehosteet: Petteri Linnus. Puvut: Tiina Kaukanen. Jasmin Ali. Ehostus: Mari Vaalasranta, Mira Aalto. Musiikki ja sen miksaus: Leri Leskinen. Dj Slow. Leikkaus: Jussi Lehto. Äänisuunnittelu: Kyösti Väntänen. Pääosissa: Mi Grönlund (Jonna), Nicke Lignell (Niklas), Jasper Pääkkönen (Aleksi), Amira Khalifa (Nora), Henna Karjalainen (Helena), Saija Lentonen (Sanna), Jukka Puotila (Herman), Miska Kaukonen (Mika), Mika Räinä (Markus), Edvard Lammervo (Mikael), Fanny Mustla (Iida), Eliel Lignell (Aapo), Miina Maasola (Heidi), Erkki Herola (Ari Hautala), Jerry Mikkelinen (Erik), Juha Veijonen (väkivaltainen mies), Petteri Sallinen (prjektipäällikkö.) Helsingin ensiesitys: 16.1.2004 Tennispalatsi 1, Kinopalatsi 1. DVD-julkaisu: Buena Vista International, 2003. VET: A-29409 – K15 – 2831 m / 100 min
Kun Levottomat 3 ilmestyi markkinoille, ensimmäinen kysymys oli, mikä oli Levottomat 2. Aki Louhimiehen Levottomat (2000) kyllä muistettiin, mutta Lenka Hellstedtin ohjaamaa Minä ja Morrison (2001) –elokuva ei arvattu yhdistää tähän "trilogiaan".
Levottomat 3 on elokuva seksiaddiktiosta, josta masennuksen ja anoreksian jälkeen veikattiin uusinta "muotisairautta". Pääosassa Jonnana on juuri teatterikorkeakoulusta valmistunut Mi Grönlund. Jonna on melkein kolmekymppinen perheenäiti, joka on menestynyt hyvin myös mainostoimistotyössään. Mutta hän elää nykyihmisen dilemmaa: mikään ei riitä. Ratkaisua ongelmiinsa hän hakee seksistä. Kun oma mies, periaatteessa ideaaliperheenisä, ei halua tai ehdi seksitarvetta täyttää, Jonna hakeutuu satunnaisiin suhteisiin. Ne muodostuvat hänelle pakkomielteiksi. Tärkeimmäksi seksikumppaniksi nousee monien joukosta rahakas kloppi Aleksi (Jasper Pääkkönen), joka ryhtyy lopulta kiristämään seksillä Jonnaa ja tunkeutuu häikäilemättä hänen perhe- ja työelämäänsä.
Kun Jonna tajuaa, että hänen elämänsä on luisumassa sivuraiteille, hän hakee apua television seksuaaliterapeutti Noralta (Amira Khalifa) ja taitelijasiskoltaan (Saija Lehtonen). Mutta heillä on omat ongelmansa, eivätkä he siksi pysty Jonnaa tarpeeksi tukemaan.
Elokuva pyrkii olemaan 2000-luvun alun ajankuva. Se kertoo yleisellä tasollaan tarinan hyvin koulutetun vauraan keskiluokan normitetusta elämästä ja työstä, jonka vastapainona viihteellinen, vapaa-ajan maailma tarjoaa rajojen rikkomisia, kirjoitetuista ja kirjoittamattomista säännöistä piittaamattomia mielitekoja. Korrektin vastuullisuuden rinnalle syntyy mistään piittaamaton nautinnollisuus. Elokuva antaa ymmärtää, että näiden kahden maailman ristiriidat voivat koitua yksilön ongelmaksi tavalla, jota ei suvaita kummassakaan maailmassa, sovinnaisessa tai levottomassa. Erityisenä juonena tai "probleemina" elokuva käsittelee naisen seksuaalisuutta, halun ja tarpeen muuttumista pakkomielteeksi. Ilmiö on todellinen, mutta ei niin yleinen kuin elokuvan markkinoijat halusivat esittää.
Elokuva sai varsin kielteistä julkisuutta promootiotempuistaan. Televisiossa esitetyssä "Haluatko filmitähdeksi?" –sarjassa kilpailtiin roolista uudessa elokuvassa, mutta Hanna Karjalaisen palkinto kutistui parin kohtauksen mittaiseksi vierailuksi. Kriitikoiden parissa tätä pidettiin naurettavana tai jopa kilpailun voittajan hyväksikäyttönä! Muutenkin elokuvan promootiota pidettiin varsin yleisesti yliampuvana: se ikään kuin tyhjensi elokuvan, joka ei sitten vastannutkaan odotuksia, vaikkei murska-arvosteluja paljon jaettukaan.
Valtion elokuvatarkastamon päällikkö tarkasti elokuvan ja määritteli sille ikärajaksi suomalaisittain varsin korkean K15. Sen perusteluksi hän esitti elokuvan "avoimia seksikohtauksia" sekä "väkivaltaista seksiä".
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 18.12. 2004
maanantaina, marraskuuta 29, 2004
perjantaina, marraskuuta 26, 2004
Koirankynnen leikkaaja
ELOKUVA ESITETÄÄN ORIONISSA 25.12. 2004 alkaen klo 16.00
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2003. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Rile Norberg. Tuottaja: Kari Sara. Ohjaus: Markku Pölönen. Apulaisohjaaja: Jukki Tuura. Käsikirjoitus: Markku Pölönen Veikko Huovisen pienoisromaanista (1980). Kuvaus: Kari Sohlberg. Lavastus: Minna Santakari. Rekvisitööri: Pete Neuvonen. Puvut: Pentti Tillder. Ehostus: Riikka Virtanen. Musiikki: Vesa Mäkinen. Laulut: Viljo Vesterinen ja Dallapé-orkesteri: "Säkkijärven polkka" (trad., sov. E. Lindroos) 1939 PSO Laulunäytelmästä Tukkijoella: "Vielä niitä honkia humisee" (säv. Oskari Merikanto, san. Teuvo Pakkala, sov. Toni Antone). Leikkaus: Jukka Nykänen. Äänisuunnittelu: Heikki Innanen. Järjestäjä: Rave Salah. Pääosissa: Peter Franzén (Mertsi Vepsäläinen), Taisto Reimaluoto (Eetvi Manninen), Ahti Kuoppala (Ville Kuosmanen), Ville Virtanen (työnjohtaja Luti), Risto Salmi (hevosmies Turpeinen), Timo Lavikainen (epämukava Leinonen), Leo Lastumäki (kämppäukko), Simo Tamminen (lääkäri), Vieno Saaristo (Taimi Kuosmanen), hannu Virolainen (asemamies), Riitta Piironen (opettajatar), Aimo Räsänen (kuljettaja), Seppo Timonen (Humu), Seija Puhakka (kämppäemäntä), Sanna Ryhänen (aputyttö), Martti Vaakanainen (jakomies), Pentti Seutu (puomintekijä), Immo Kokkonen (linja-auton kuljettaja), Aimo Kääriäinen (konduktööri)m Lauri Palosuo (suojeluskuntalainen), Anne Bäckström (Mertsin tyttöystävä), Virva Hartikainen (Eetvin vaimo), Elvis Laine (venäläinen tarkka-ampuja). Helsingin ensiesitys: 13.2. 2004, Kinopalatsi 1, Bristol, Bio Rex – VET: A-29408 – S – 2885 m / 106 min
Markku Pölönen (s. 1957) on varmasti viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana kriitikoiden eniten kiittämä ohjaaja. Jo ensimmäinen, pieni maaseudun epookkielokuva Onnen maa (1993) sai suitsutusta, eikä yhtäkään myöhemmistä pitkistä elokuvista ole tyrmätty. Komediallinen maalaisdraama Kivenpyörittäjän kylä (1995), myöhempien aikojen tukkilaistarina Kuningasjätkä (1998), biopic Badding (2000) ja kokeellinen Emmauksen tiellä (2001) saivat arvostelijoiden hyväksynnän.
Ohjaajan kuudes pitkä elokuva Koirankynnen leikkaaja ei etsiydy kauas tutusta Pölösestä. Se on kuvaus jälleenrakennuksen ajan Suomen syrjäseudulta, se perustuu sotkamolaisen metsänhoitajakirjalija Veikko Huovisen (s. 1927) samannimiseen romaaniin. Elokuva korostaa lämpimällä tavalla vanhoja arvoja, lähimmäisenrakkautta ja solidaarisuutta vaikeissakin olosuhteissa, mutta myös sitä nykyaikana unohtunutta periaatetta, jossa armon annetaan käydä oikeuden sijaan.
Pääosassa sodassa päävamman ja siksi lapsen tasolle taantuneena Mertsi Vepsäläisenä nähdään vahvan roolityön tekevä Peter Franzén. Hän joutuu näyttelemään Mertsin vammaisuuden, hänen tunteensa, vaistonsa ja reaktionsa tiiviissä lähikuvissa, mikä ei ole helppo tehtävä näyttelijälle, eikä aina edes katsojalle.
Mertsillä on vammansa ja kokonsakin puolesta hankala elättää itseään muuten kuin apumiehenä. Kansakoululla työskenneltyään hän keksii lähteä työtoverinsa ja ystävänsä Ville Kuosmasen (Ahti Kuoppala) pilan vuoksi tämän kotipaikalle. Ville on jutustellut kaikenlaista, kodistaan ja metsäkoirastaan Sakesta ja tehnyt ajankuluksi ja hauskuutukseksi Koirankynnen leikkaajan valtakirjan, jota Mertsi lähtee läpi itäisen Suomen kuljettamaan Villen vaimolle Kainuun korpimetsiin. Muuten naisille ei tässä elokuvassa anneta paljon sijaa, se on sodan kokeneiden miesten maailmaa.
Vierailun jälkeenkään Mertsi ei selviä ilman apua, mutta sodan jälkeisenä aikana kaveria ei jätetty. Tiellä vastaan tullut aseveli Eetvi Manninen (Taisto Reimaluoto) tarjoaa tukeaan ja järjestää Mertsin metsätöihin, jotka eivät olosuhteiltaan ole juurikaan helpommat kuin kokemukset sodan tulirintamalla. Eetvin uhrautuvan avun myötä Mertsi kuitenkin kestää monet vastoinkäymiset.
Korkeatasoisen näyttelijätyön lisäksi elokuvan pääosassa on luonto, Pohjois-Karjalan ja Kainuun komeat maisemat, jotka Kari Sohlberg tunnetulla taidollaan onnistuu vangitsemaan valkokankaille heijastettaviksi.
– Jari Sedergren 25.12. 2004
tiistaina, marraskuuta 23, 2004
Lakeuksien lukko
Lakeuksien lukko esitetään Orionissa 24.11. 2004 klo 17.
Ruotsinkielinen nimi: Det hände i Österbotten. Valmistusmaa- ja vuosi: Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Ab. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Toivo Särkkä (1947) ja Matti Kassila (1950) Artturi Leinosen romaanista 1920. Kuvaus: Pentti Unho. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: Leo Jokela, Olavi Suominen. Vivian Gustafsson ja Siviä Friskberg (kampaukset). Musiikki: Tauno Pylkkänen. Laulut: "Annikan laulu", säv. ja san.: trad. Sovitus Ahti Sonninen, joka sovitti myös trad. "Saksanpolkka"-kappaleen, jossa on Artturi Leinosen sanat. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Taisto Lindegren. Pääosissa: Aku Korhonen (talollinen Tuomas Juhonpoika Kantola), Eija Inkeri (Kantolan Annika), Matti Oravisto (Harri Adler), Sven Relander (Carl Erik Adler, Lohikosken patruuna), Heikki Savolainen (Tuomas), Kaarlo Halttunen (Samuli, työmies), anni Hämäläinen (Kantolan emäntä), Kalle Rouni (Lohikosken pehtoori), Anton Soini (Simuna), Unto Salminen (merikapteeni Hanell), Ossi Korhonen (rovasti), Jalmari Rinne (vallesmanni), Runar Schauman (maaherra), Reino Kalliolahti (Kantolan Hemppa), Vilho Siivola (Jokiluoman isäntä), Veikko Linna (panimomestari Hansson), Leo Jokela (Taavetti-renki), Pentti Irjala (Samppa), Harri Sinijärvi (Lohikosken puukhollari). Helsingin ensiesitys: 26.1. 1951 Tuulensuu – VET: A-3475 – S – 2200 m / 80 min
Matti Kassilan neljäs ohjaustyö Lakeuksien lukko perustui eteläpohjalaisen kirjailijan Artturi Leinosen samannimiseen romaaniin (1920). Kassilan käsikirjoituksen taustalla oli Toivo Särkän käsikirjoitus vuodelta 1947, joka kaivettiin esiin vastapainoksi Suomi-Filmin vuonna 1950 valmistuneelle elokuvalle Härmästä poikia kymmenen. Yhtiöiden kilpailu näyttäytyi varsin usein juuri aiheiden ja teemojen kopiointina.
Vuoden 1947 käsikirjoituksen ohjaajaksi kaavailtiin Ville Salmista, mutta hän ei pitänyt käsikirjoituksesta. Särkän suututtua kieltäytymisestä ohjaajaksi määrättiin Matti Kassila, tuolloin talon nuorimpia ohjaajia. Ei Kassilakaan asiasta aivan innostunut ollut varsinkaan kun Särkkä kehotti tekemään elokuvan täysin käsikirjoituksensa mukaisesti. Kassila muutti asioiden järjestystä, jätti osan pois ja korvasi sitä romaanin aineistolla. Näin mm. Kantolan käynti maaherran luona tuli mukaan elokuvaan.
Elokuva kuvaa vuotta 1859, Leinosen esikuvana on Östermyran eli Törnävän kartano Seinäjoella ja sen omistajasuvun, Wasastjernan, toiminta alueella. Maata runsaasti ostanut patruuna sai talonpoikien vihat niskaansa ja monenlaista kiusaa tehtiin puolin ja toisin. Sijoitusten epäonnistumisesta johtunut konkurssi jätti todellisuudessa patruunan puille paljaille ja entisen tilansa pehtooriksi, mutta kartanon maat pelastettiin pian uudestaan suvulle. Pojista ei kuitenkaan ollut tilaa enää hoitamaan. Elokuvan ja romaanin nimi viittaa Kantolan ukon ohella Umpinevalle rakennettuun patoon.
Elokuva oli kuvaajansa, vain 42-vuotiaana (1970) kuolleen Pentti Unhon, elokuvaohjaaja Ilmari Unhon ja näyttelijä Kaisu Leppäsen lyhyen avioliiton ainoan lapsen, ensimmäinen itsenäisesti kuvaama elokuva.
Lakeuksien lukko luettelee sujuvasti pohjanmaalaisen elämän ja suomenmielisen kiihkoilun perusfraasit: leppymättömän herravihan ja epäluulon vieraskielisiä kohtaan. Sanomattakin on selvää, että ruotsin kieli on vieras kieli. Mutta kuten niin usein, sovittelun sanomaa löytyy siitä yhtenäisen kansan homogenisoitumisen mallista, jolla patruunan rehti poika ja suomalaistalonpojan vaalea tytär sovitetaan toisilleen. Se kutistaa myös luokkaristiriidat ja taloudelliset ongelmat kuten vain viihde-elokuva kaikessa ideologisuudessaan ja sen poispyyhkimisessään voi.
Vaikka draama elokuvassa onkin ajoittain junnaava, Kassila onnistuu kääntämään kuluneen ja liiankin tutun tarinan edukseen. Henkilöiden luontevuus ja aitous saavat tällöin sijaa teemaan tavallisesti kuuluvan mahtipontisuuden sijaan. Aku Korhosen jämäkkä ukko on kliseisenäkin nautittava: suomalaistalonpoikainen "paha silmä" se siinä muljauttelee ketkuille säätyläisille näennäisesti yksinkertaisena.
– Jari Sedergren 24.11. 2004
Ruotsinkielinen nimi: Det hände i Österbotten. Valmistusmaa- ja vuosi: Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Ab. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Toivo Särkkä (1947) ja Matti Kassila (1950) Artturi Leinosen romaanista 1920. Kuvaus: Pentti Unho. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: Leo Jokela, Olavi Suominen. Vivian Gustafsson ja Siviä Friskberg (kampaukset). Musiikki: Tauno Pylkkänen. Laulut: "Annikan laulu", säv. ja san.: trad. Sovitus Ahti Sonninen, joka sovitti myös trad. "Saksanpolkka"-kappaleen, jossa on Artturi Leinosen sanat. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Taisto Lindegren. Pääosissa: Aku Korhonen (talollinen Tuomas Juhonpoika Kantola), Eija Inkeri (Kantolan Annika), Matti Oravisto (Harri Adler), Sven Relander (Carl Erik Adler, Lohikosken patruuna), Heikki Savolainen (Tuomas), Kaarlo Halttunen (Samuli, työmies), anni Hämäläinen (Kantolan emäntä), Kalle Rouni (Lohikosken pehtoori), Anton Soini (Simuna), Unto Salminen (merikapteeni Hanell), Ossi Korhonen (rovasti), Jalmari Rinne (vallesmanni), Runar Schauman (maaherra), Reino Kalliolahti (Kantolan Hemppa), Vilho Siivola (Jokiluoman isäntä), Veikko Linna (panimomestari Hansson), Leo Jokela (Taavetti-renki), Pentti Irjala (Samppa), Harri Sinijärvi (Lohikosken puukhollari). Helsingin ensiesitys: 26.1. 1951 Tuulensuu – VET: A-3475 – S – 2200 m / 80 min
Matti Kassilan neljäs ohjaustyö Lakeuksien lukko perustui eteläpohjalaisen kirjailijan Artturi Leinosen samannimiseen romaaniin (1920). Kassilan käsikirjoituksen taustalla oli Toivo Särkän käsikirjoitus vuodelta 1947, joka kaivettiin esiin vastapainoksi Suomi-Filmin vuonna 1950 valmistuneelle elokuvalle Härmästä poikia kymmenen. Yhtiöiden kilpailu näyttäytyi varsin usein juuri aiheiden ja teemojen kopiointina.
Vuoden 1947 käsikirjoituksen ohjaajaksi kaavailtiin Ville Salmista, mutta hän ei pitänyt käsikirjoituksesta. Särkän suututtua kieltäytymisestä ohjaajaksi määrättiin Matti Kassila, tuolloin talon nuorimpia ohjaajia. Ei Kassilakaan asiasta aivan innostunut ollut varsinkaan kun Särkkä kehotti tekemään elokuvan täysin käsikirjoituksensa mukaisesti. Kassila muutti asioiden järjestystä, jätti osan pois ja korvasi sitä romaanin aineistolla. Näin mm. Kantolan käynti maaherran luona tuli mukaan elokuvaan.
Elokuva kuvaa vuotta 1859, Leinosen esikuvana on Östermyran eli Törnävän kartano Seinäjoella ja sen omistajasuvun, Wasastjernan, toiminta alueella. Maata runsaasti ostanut patruuna sai talonpoikien vihat niskaansa ja monenlaista kiusaa tehtiin puolin ja toisin. Sijoitusten epäonnistumisesta johtunut konkurssi jätti todellisuudessa patruunan puille paljaille ja entisen tilansa pehtooriksi, mutta kartanon maat pelastettiin pian uudestaan suvulle. Pojista ei kuitenkaan ollut tilaa enää hoitamaan. Elokuvan ja romaanin nimi viittaa Kantolan ukon ohella Umpinevalle rakennettuun patoon.
Elokuva oli kuvaajansa, vain 42-vuotiaana (1970) kuolleen Pentti Unhon, elokuvaohjaaja Ilmari Unhon ja näyttelijä Kaisu Leppäsen lyhyen avioliiton ainoan lapsen, ensimmäinen itsenäisesti kuvaama elokuva.
Lakeuksien lukko luettelee sujuvasti pohjanmaalaisen elämän ja suomenmielisen kiihkoilun perusfraasit: leppymättömän herravihan ja epäluulon vieraskielisiä kohtaan. Sanomattakin on selvää, että ruotsin kieli on vieras kieli. Mutta kuten niin usein, sovittelun sanomaa löytyy siitä yhtenäisen kansan homogenisoitumisen mallista, jolla patruunan rehti poika ja suomalaistalonpojan vaalea tytär sovitetaan toisilleen. Se kutistaa myös luokkaristiriidat ja taloudelliset ongelmat kuten vain viihde-elokuva kaikessa ideologisuudessaan ja sen poispyyhkimisessään voi.
Vaikka draama elokuvassa onkin ajoittain junnaava, Kassila onnistuu kääntämään kuluneen ja liiankin tutun tarinan edukseen. Henkilöiden luontevuus ja aitous saavat tällöin sijaa teemaan tavallisesti kuuluvan mahtipontisuuden sijaan. Aku Korhosen jämäkkä ukko on kliseisenäkin nautittava: suomalaistalonpoikainen "paha silmä" se siinä muljauttelee ketkuille säätyläisille näennäisesti yksinkertaisena.
– Jari Sedergren 24.11. 2004
In nome della legge
Elokuva esitetään Orionissa 14.12. klo 19.00
Suomenkielinen nimi: Lain nimessä. Ruotsinkielinen nimi: I lagens namn. Valmistusmaa ja -vuosi: Italia 1949. Tuotantoyhtiö: Lux film s.p.a. Tuottaja: Luigi Rovere. Antonio Musu. Ohjaus: Pietro Germi. Käsikirjoitus: Giuseppe Mangione (tarina). Tarinaa muokkasivat lisäksi Federico Fellini, Pietro Germi ja Aldo Bizzarri. Tullio Pinelli (käsikirjoitus). Perustuu Giuseppe Guido Lo Schiavon romaaniin "Piccola pretura". Kuvaus: Leonida Barboni. Lavastus: Gino Morici. Musiikki: Carlo Rusticelli. Leikkaus: Rolando Benedetti. Pääosissa: Massimo Girotti (Guido Schiavi), Jone Salinas (paronitar Teresa Lo Vasto), Camillo Mastrocinque (paroni Lo Vasto), Charles Vanel (Turi Passalacqua), Saro Urzì (marsalkka Maresciallo Grifò), Turi Pandolfini (Don Fifi), Umberto Spadaro (Faraglia), Saro Arcidiacono (Il cancelliere), Ignazio Balsamo (Francesco Messana), Nanda De Santis (Lorenzina), Francesco Navarra (Vanni Vetriolo), Nadia Niver (Bastianedda), Pietro Sabella (Gallinella). Helsingin ensiesitys: 9.9.1955 Adlon – maahantuoja: Kelo-Filmi Oy – VET: 42108 – K15 – 2770 m / 101 min
Italian Liguriassa syntynyt ja Roomassa kuollut Pietro Germi (1914–1974) tunnetaan komedioistaan ja draamoistaan. Il nome della legge on kuitenkin ensimmäinen toisen maailmansodan jälkeinen mafiaelokuva. Sen teemana on rikkaan maanomistajan ehdoton valta takapajuisessa maalaiskylässä ja esittämisen keinot sitovat sen neorealistiseen traditioon.
Neorealismi ei ollut ohjelma, joka olisi muodostanut sääntökirjan, eikä Germi sääntökirjoja edes kaivannut. Vaikutteita on listattavissa monia. Elokuvan kompositiosta ja leikkauksesta mieleen tulee helposti Sergei Eisenstein. Yhtymäkohdat amerikkalaisen westernin traditioon ovat huomattavia. Musiikilla on tärkeä asema. Germin luottohenkilö elokuvanteossa oli jo tähän elokuvaan musiikin tehnyt, marraskuussa 2004 kuollut Carlo Rusticelli, joka sai urallaan kaksi Oscar-ehdokkuutta, toisen niistä Germin elokuvassa Avioero italialaiseen tapaan (1961).
Kaupallista yleisömenestystä ja kansanomaista suosiota neorealistisista elokuvista, jotka muodostivat vain reilun kymmenesosan tehdyistä italialaisista elokuvista, tuli oikeastaan vain kolmelle: ensimmäisenä suosiossa paistatteli Roberto Rossellinin Rooma, avoin kaupunki (Roma, città aperta, 1945). Kapuallisesta näkökulmasta toiseksi ja kolmanneksi suosituimmat Lain nimessä ja Giuseppe De Santisin Katkeraa riisiä (Riso amaro, 1949), joka kertoi marxilaissävytteisen matalapalkkaisista tilapäistyötä tekevistä riisinpoimijanaisista. Ne valmistettiin vuonna 1934 perustetussa Lux-yhtymässä, jolla oli myös elokuvien maahantuojana käsissään elokuvan levityksen avaimet. Rossellinin Paisa – vapauden tuli (Paisà, 1946) ja Vittorio De Sican Polkupyörävaras menestyivät nekin kohtalaisesti, mutta eivät Germin elokuvan tasolle.
Nykyisin taka-alalle ja unohdetuksi tullut Germi oli elämänsä aikan suosittu myös kansainvälisesti. Avioero italialaiseen tapaan (1961) sai kolme nimitystä Oscareihin ja voitti parhaan ulkomaalaisen elokuvan palkinnon 1961. Suosio ei ollut omana aikanakaan itsestään selvä, sillä Germi ei rakastanut lehdistöä ja otti muutenkin etäisyyttä neorealismin pääteemoihin. Hänen kiinnostuksensa toimintaelokuvista, italowesterneihin ja komediaan ei ollut paras tapa miellyttää kriitikoita. Ongelmia tuotti se, että myös poliittisesti sosiaalidemokraatti Germi erosi marxilais-leniniläisistä kriitikoista ja ohjaajista. Siinä suhteessa hän rinnastuu Federico Felliniin, joka ei myöskään tehnyt mihinkään suuntaan "poliittisesti korrekteja" elokuvia.
Germin ystävä ja työtoveri Fellini antoi hänelle lempinimeksi "suuri puuseppä". Se kuvaa intohimoa luoda jotakin uutta ja erilaistä, mutta antaa arvoa ammattimiehen tavalle tehdä taidetta, vaikka se ei sitä aina tavoittelisikaan näkyvällä tavalla.
Nuori Guido Schiavi (Massimo Girotti) joutuu virkamiehenä Sisilian peräkylillä tekemisiin mafiosojen kanssa. Vastoin oletuksia hän asettuu vastahankaan taistellessaan lain, oikeudenmukaisuuden ja järjestyksen puolesta. Selvittäessään korruptiota ja sisäisiä ristiriitoja hän ei saa aikaan oikeastaan muuta kuin realistisen kohtaamisen mafian koko voiman kanssa. Germi käsittelee teemaa tuomitsematta kyläläisten oikeutta määrätä omista asioistaan, vaikka mafian kritiikki onkin selvää.
– Jari Sedergren 14.12. 2004
Suomenkielinen nimi: Lain nimessä. Ruotsinkielinen nimi: I lagens namn. Valmistusmaa ja -vuosi: Italia 1949. Tuotantoyhtiö: Lux film s.p.a. Tuottaja: Luigi Rovere. Antonio Musu. Ohjaus: Pietro Germi. Käsikirjoitus: Giuseppe Mangione (tarina). Tarinaa muokkasivat lisäksi Federico Fellini, Pietro Germi ja Aldo Bizzarri. Tullio Pinelli (käsikirjoitus). Perustuu Giuseppe Guido Lo Schiavon romaaniin "Piccola pretura". Kuvaus: Leonida Barboni. Lavastus: Gino Morici. Musiikki: Carlo Rusticelli. Leikkaus: Rolando Benedetti. Pääosissa: Massimo Girotti (Guido Schiavi), Jone Salinas (paronitar Teresa Lo Vasto), Camillo Mastrocinque (paroni Lo Vasto), Charles Vanel (Turi Passalacqua), Saro Urzì (marsalkka Maresciallo Grifò), Turi Pandolfini (Don Fifi), Umberto Spadaro (Faraglia), Saro Arcidiacono (Il cancelliere), Ignazio Balsamo (Francesco Messana), Nanda De Santis (Lorenzina), Francesco Navarra (Vanni Vetriolo), Nadia Niver (Bastianedda), Pietro Sabella (Gallinella). Helsingin ensiesitys: 9.9.1955 Adlon – maahantuoja: Kelo-Filmi Oy – VET: 42108 – K15 – 2770 m / 101 min
Italian Liguriassa syntynyt ja Roomassa kuollut Pietro Germi (1914–1974) tunnetaan komedioistaan ja draamoistaan. Il nome della legge on kuitenkin ensimmäinen toisen maailmansodan jälkeinen mafiaelokuva. Sen teemana on rikkaan maanomistajan ehdoton valta takapajuisessa maalaiskylässä ja esittämisen keinot sitovat sen neorealistiseen traditioon.
Neorealismi ei ollut ohjelma, joka olisi muodostanut sääntökirjan, eikä Germi sääntökirjoja edes kaivannut. Vaikutteita on listattavissa monia. Elokuvan kompositiosta ja leikkauksesta mieleen tulee helposti Sergei Eisenstein. Yhtymäkohdat amerikkalaisen westernin traditioon ovat huomattavia. Musiikilla on tärkeä asema. Germin luottohenkilö elokuvanteossa oli jo tähän elokuvaan musiikin tehnyt, marraskuussa 2004 kuollut Carlo Rusticelli, joka sai urallaan kaksi Oscar-ehdokkuutta, toisen niistä Germin elokuvassa Avioero italialaiseen tapaan (1961).
Kaupallista yleisömenestystä ja kansanomaista suosiota neorealistisista elokuvista, jotka muodostivat vain reilun kymmenesosan tehdyistä italialaisista elokuvista, tuli oikeastaan vain kolmelle: ensimmäisenä suosiossa paistatteli Roberto Rossellinin Rooma, avoin kaupunki (Roma, città aperta, 1945). Kapuallisesta näkökulmasta toiseksi ja kolmanneksi suosituimmat Lain nimessä ja Giuseppe De Santisin Katkeraa riisiä (Riso amaro, 1949), joka kertoi marxilaissävytteisen matalapalkkaisista tilapäistyötä tekevistä riisinpoimijanaisista. Ne valmistettiin vuonna 1934 perustetussa Lux-yhtymässä, jolla oli myös elokuvien maahantuojana käsissään elokuvan levityksen avaimet. Rossellinin Paisa – vapauden tuli (Paisà, 1946) ja Vittorio De Sican Polkupyörävaras menestyivät nekin kohtalaisesti, mutta eivät Germin elokuvan tasolle.
Nykyisin taka-alalle ja unohdetuksi tullut Germi oli elämänsä aikan suosittu myös kansainvälisesti. Avioero italialaiseen tapaan (1961) sai kolme nimitystä Oscareihin ja voitti parhaan ulkomaalaisen elokuvan palkinnon 1961. Suosio ei ollut omana aikanakaan itsestään selvä, sillä Germi ei rakastanut lehdistöä ja otti muutenkin etäisyyttä neorealismin pääteemoihin. Hänen kiinnostuksensa toimintaelokuvista, italowesterneihin ja komediaan ei ollut paras tapa miellyttää kriitikoita. Ongelmia tuotti se, että myös poliittisesti sosiaalidemokraatti Germi erosi marxilais-leniniläisistä kriitikoista ja ohjaajista. Siinä suhteessa hän rinnastuu Federico Felliniin, joka ei myöskään tehnyt mihinkään suuntaan "poliittisesti korrekteja" elokuvia.
Germin ystävä ja työtoveri Fellini antoi hänelle lempinimeksi "suuri puuseppä". Se kuvaa intohimoa luoda jotakin uutta ja erilaistä, mutta antaa arvoa ammattimiehen tavalle tehdä taidetta, vaikka se ei sitä aina tavoittelisikaan näkyvällä tavalla.
Nuori Guido Schiavi (Massimo Girotti) joutuu virkamiehenä Sisilian peräkylillä tekemisiin mafiosojen kanssa. Vastoin oletuksia hän asettuu vastahankaan taistellessaan lain, oikeudenmukaisuuden ja järjestyksen puolesta. Selvittäessään korruptiota ja sisäisiä ristiriitoja hän ei saa aikaan oikeastaan muuta kuin realistisen kohtaamisen mafian koko voiman kanssa. Germi käsittelee teemaa tuomitsematta kyläläisten oikeutta määrätä omista asioistaan, vaikka mafian kritiikki onkin selvää.
– Jari Sedergren 14.12. 2004
Little Women (1933)
Cukorin Pikku naisia Orionissa 9.12. klo 17 ja 12.12. klo 17.45
Suomenkielinen nimi: Pikku naisia. Ruotsinkielinen nimi: Unga kvinnor. Valmistusmaa- ja vuosi: Yhdysvallat 1933. Tuotantoyhtiö: RKO Radio Pictures Inc. Tuottajat: Merian C. Cooper (exec.), Kenneth Macgowan (apulaist.) Ohjaus: George Cukor. Apulaisohjaaja: (Edward Killy). Käsikirjoitus: Sarah Y. Mason ja Victor Heerman Louisa May Alcottin romaanista (1865). Kuvaus: Henry W. Gerrard. Lavastus: Van Nest Polglase, Ray Moyer (kreditoimaton, lavasteet). Erikoistehosteet: Harry Redmond Jr, Harry Redmond Sr. (kreditoimattomia). Puvut: Walter Plunkett. Ehostus: Mel Berns (kreditoimaton) Musiikki: Max Steiner. Bernhard Kaun (orkestraatio, kreditoimaton). Leikkaus: Jack Kitchin. Ääni: Frank H. Harris. Pääosissa: Katharine Hepburn (Josephine 'Jo' March), Joan Bennett (Amy March), Paul Lukas (Prof. Baer), Edna May Oliver (täti Martha March), Jean Parker (Elisabeth 'Beth' March), Frances Dee (Margaret 'Meg' March / Brooks), Henry Stephenson (hra James Laurence), Douglass Montgomery (Theodore 'Laurie' Laurence), John Davis Lodge (John Brooke), Spring Byington (Marmee March), Samuel S. Hinds (Mr. March), Mabel Colcord (Hannah), Marion Ballou (rva Kirke), Nydia Westman (Mamien, rva Kirken sisäkkö), Harry Beresford (tri Bangs). Helsingin ensiesitys: 23.12. 1934 Astoria, Tähti. Televisiolähetys: 21.2. 2002 YLE TV2 – maahantuoja: Bio-Kuva Oy – filmitarkastus: 18720 – S – 3300 m / 121 min
New York Timesin kriitikko Mordaunt Hall oli ällikällä lyöty nähtyään George Cukorin uusimman elokuvan Pikku Naisia vuonna 1933. ”Kuvitelkaa elokuva, joka on pääasiassa tekemisissä tervehenkisen perheen kanssa.” Koko perheen elokuva oli amerikkalainen keksintö, mutta tämä Louisa May Alcottin tarina (1868) neljän tyttären perheestä Amerikan sisällissodan aikana Uudessa Englannissa on osoittautunut kesätäväksi ja toiminut lähtökohtana monelle muullekin filmatisoinnille. Ja mikä parasta, ne kaikki ovat enemmän kuin onnistuneita. Katharine Hepburnin ja George Cukorin kymmenen elokuvan yhteistyöstä Pikku naisia oli vasta toinen. Cukorin leveä ja vakuuttava tyyli on esillä ja tekniikka, esimerkiksi valaistus suorastaan loisteliasta.
Marchien perhe on tervemielisyydestään huolimatta sisällissodan hajalle lyömä: hra March on Unionin armeijassa. Miehen ollessa poissa heitä johtaa matriarkka Marmee (Spring Byington) ja toden totta, vahvoja miehiä ei tähän elokuvaan ole päästetty.
Kyse on siis naisten elokuvasta. Neljästä sisaresta yksi jää taka-alalle, toinen on hahmona enemmän sentimentaalinen kuin romanttinen ja kolmas menestyneen naisen perikuva. Dramaattisimmaksi ja vaikuttavimmaksi päähenkilöksi nousee Katharine Hepburnin loistavasti esittämä hieman miehinen Jo, joka haluaa kirjailijaksi. Monen vuoden tapahtumat on elokuvassa punottu muutamaan viikkoon. Silti Sarah Y. Mason ja Victor Heerman saivat käsikirjoituksestaan Oscarin.
Elokuvan naisroolit ovat selkeästi positiivisia. Tavallisin kritiikki näyttelijöitä kohtaan on se, että he ovat noin vuosikymmenen liian vanhoja rooleihinsa. Tietenkin tarina juoksuttaa esiin miehiäkin tyttäriä kosiskelemaan, mutta silti elokuvan painopiste on tyttöjen keskinäisissä suhteissa toisiinsa ja äitiinsä, heidän moraalisissa valinnoissaan ja kokemuksissaan. Elokuva hakee tasapainoa moraalitarinan ja tapakomedian välimaastossa ja siksi miesten valloitusyritykset eivät nouse esiin niin vahvana kuin sankarittarien jatkuva pyrkimys ”voittaa itsensä.”
Moraalitarinan painotusta lisäävät elokuvan katolilainen ikonografia ja alluusiot ajan suurimpaan kirjalliseen menestykseen, John Bunyanin (1628-1688) ”Pilgrim’s Progress” –teokseen. Kun omaisuus katoaa, naapurit tarvitsevat apua, sairaudet ja muut tragediat vellovat ja lapset kokevat vaikeaksi kasvaa aikuiseksi ovat toki tavanomaisia juonellisia kehittelyjä, mutta niihin liittyvänä tarpeessa olevien huolenpito, siunauksien aiheuttama kiitollisuus, ylpeyden typeryys ja nöyryyden kunnioitus muodostuvat ikuisiksi teemoiksi, jotka eivät vanhene nykypäivässäkään.
On silti arvattavaa, että pula-aikana, jolloin elokuva ilmestyi, näiden tekijöiden kasvatuksellinen merkitys oli varmasti nykyistä suurempi. Alcottin tarina voidaan sekin sijoittaa poliittiseen kontekstiinsa. Vahvojen, itsenäisten ja elämään kykenevien naisten tarinan ilmestyminen 1868 ajoittuu samaan aikaan kuin mustat amerikkalaiset saivat äänioikeuden: se on oikeutetusti nähty alkusoittona naisten äänioikeudelle.
– Jari Sedergren 12.12. 2004
Suomenkielinen nimi: Pikku naisia. Ruotsinkielinen nimi: Unga kvinnor. Valmistusmaa- ja vuosi: Yhdysvallat 1933. Tuotantoyhtiö: RKO Radio Pictures Inc. Tuottajat: Merian C. Cooper (exec.), Kenneth Macgowan (apulaist.) Ohjaus: George Cukor. Apulaisohjaaja: (Edward Killy). Käsikirjoitus: Sarah Y. Mason ja Victor Heerman Louisa May Alcottin romaanista (1865). Kuvaus: Henry W. Gerrard. Lavastus: Van Nest Polglase, Ray Moyer (kreditoimaton, lavasteet). Erikoistehosteet: Harry Redmond Jr, Harry Redmond Sr. (kreditoimattomia). Puvut: Walter Plunkett. Ehostus: Mel Berns (kreditoimaton) Musiikki: Max Steiner. Bernhard Kaun (orkestraatio, kreditoimaton). Leikkaus: Jack Kitchin. Ääni: Frank H. Harris. Pääosissa: Katharine Hepburn (Josephine 'Jo' March), Joan Bennett (Amy March), Paul Lukas (Prof. Baer), Edna May Oliver (täti Martha March), Jean Parker (Elisabeth 'Beth' March), Frances Dee (Margaret 'Meg' March / Brooks), Henry Stephenson (hra James Laurence), Douglass Montgomery (Theodore 'Laurie' Laurence), John Davis Lodge (John Brooke), Spring Byington (Marmee March), Samuel S. Hinds (Mr. March), Mabel Colcord (Hannah), Marion Ballou (rva Kirke), Nydia Westman (Mamien, rva Kirken sisäkkö), Harry Beresford (tri Bangs). Helsingin ensiesitys: 23.12. 1934 Astoria, Tähti. Televisiolähetys: 21.2. 2002 YLE TV2 – maahantuoja: Bio-Kuva Oy – filmitarkastus: 18720 – S – 3300 m / 121 min
New York Timesin kriitikko Mordaunt Hall oli ällikällä lyöty nähtyään George Cukorin uusimman elokuvan Pikku Naisia vuonna 1933. ”Kuvitelkaa elokuva, joka on pääasiassa tekemisissä tervehenkisen perheen kanssa.” Koko perheen elokuva oli amerikkalainen keksintö, mutta tämä Louisa May Alcottin tarina (1868) neljän tyttären perheestä Amerikan sisällissodan aikana Uudessa Englannissa on osoittautunut kesätäväksi ja toiminut lähtökohtana monelle muullekin filmatisoinnille. Ja mikä parasta, ne kaikki ovat enemmän kuin onnistuneita. Katharine Hepburnin ja George Cukorin kymmenen elokuvan yhteistyöstä Pikku naisia oli vasta toinen. Cukorin leveä ja vakuuttava tyyli on esillä ja tekniikka, esimerkiksi valaistus suorastaan loisteliasta.
Marchien perhe on tervemielisyydestään huolimatta sisällissodan hajalle lyömä: hra March on Unionin armeijassa. Miehen ollessa poissa heitä johtaa matriarkka Marmee (Spring Byington) ja toden totta, vahvoja miehiä ei tähän elokuvaan ole päästetty.
Kyse on siis naisten elokuvasta. Neljästä sisaresta yksi jää taka-alalle, toinen on hahmona enemmän sentimentaalinen kuin romanttinen ja kolmas menestyneen naisen perikuva. Dramaattisimmaksi ja vaikuttavimmaksi päähenkilöksi nousee Katharine Hepburnin loistavasti esittämä hieman miehinen Jo, joka haluaa kirjailijaksi. Monen vuoden tapahtumat on elokuvassa punottu muutamaan viikkoon. Silti Sarah Y. Mason ja Victor Heerman saivat käsikirjoituksestaan Oscarin.
Elokuvan naisroolit ovat selkeästi positiivisia. Tavallisin kritiikki näyttelijöitä kohtaan on se, että he ovat noin vuosikymmenen liian vanhoja rooleihinsa. Tietenkin tarina juoksuttaa esiin miehiäkin tyttäriä kosiskelemaan, mutta silti elokuvan painopiste on tyttöjen keskinäisissä suhteissa toisiinsa ja äitiinsä, heidän moraalisissa valinnoissaan ja kokemuksissaan. Elokuva hakee tasapainoa moraalitarinan ja tapakomedian välimaastossa ja siksi miesten valloitusyritykset eivät nouse esiin niin vahvana kuin sankarittarien jatkuva pyrkimys ”voittaa itsensä.”
Moraalitarinan painotusta lisäävät elokuvan katolilainen ikonografia ja alluusiot ajan suurimpaan kirjalliseen menestykseen, John Bunyanin (1628-1688) ”Pilgrim’s Progress” –teokseen. Kun omaisuus katoaa, naapurit tarvitsevat apua, sairaudet ja muut tragediat vellovat ja lapset kokevat vaikeaksi kasvaa aikuiseksi ovat toki tavanomaisia juonellisia kehittelyjä, mutta niihin liittyvänä tarpeessa olevien huolenpito, siunauksien aiheuttama kiitollisuus, ylpeyden typeryys ja nöyryyden kunnioitus muodostuvat ikuisiksi teemoiksi, jotka eivät vanhene nykypäivässäkään.
On silti arvattavaa, että pula-aikana, jolloin elokuva ilmestyi, näiden tekijöiden kasvatuksellinen merkitys oli varmasti nykyistä suurempi. Alcottin tarina voidaan sekin sijoittaa poliittiseen kontekstiinsa. Vahvojen, itsenäisten ja elämään kykenevien naisten tarinan ilmestyminen 1868 ajoittuu samaan aikaan kuin mustat amerikkalaiset saivat äänioikeuden: se on oikeutetusti nähty alkusoittona naisten äänioikeudelle.
– Jari Sedergren 12.12. 2004
Adam's Rib
Adamin kylkiluu Orionissa 7.12. klo 17 ja 10.12. klo 19.
Suomenkielinen nimi: Adamin kylkiluu. Ruotsinkielinen nimi: Adams revben. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1949. Tuotantoyhtiö: MGM –Metro Goldwyn Meyer Pictures. Tuottaja: Lawrence Weingarten. Ohjaus: George Cukor. Käsikirjoitus: Ruth Gordon ja Garson Kanin. Kuvaus: George J. Folsey. Lavastus: Cedric Gibbons ja William Ferrari. Musiikki: Miklós Rózsa. Leikkaus: George Boemler. Ääni: Douglas Shearer. Pääosissa: Spencer Tracy (Adam Bonner), Katharine Hepburn (Amanda Bonner), Judy Holliday (Doris Attinger), Tom Ewell (Warren Francis Attinger), David Wayne (Kip Lurie), Jean Hagen (Beryl Caighn), Hope Emerson (Olympia La Pere), Eve March (Amandan sihteeri Grace), Clarence Kolb (Judge Reiser), Emerson Treacy (kirjanpitäjä Jules Frikke), Polly Moran (rva McGrath), Will Wright (Judge Marcasson), Elizabeth Flournoy (tri Margareth Brodeight). Helsingin ensiesitys: 8.12. 1950 Elysee – Televisolähetyksiä: YLETV 1: 1965, 1978, 3.8. 1988, MTV1: 2.6. 1974, YLE TV2: 11.5. 1991. Maahantuoja: MGM – VET: 32453 – K16 – 2779 m / 101 min
Adamin kylkiluu esittelee käsitteeksi muodostuneen, Oscareita riveittäin voittaneiden näyttelijöiden Spencer Tracyn ja Katharine Hepburnin yhteistyön tuloksen. Ohjaajana oli George Cukor, joka teki Hepburnin kanssa kaikkiaan kymmenen elokuva. Cukor ohjasi vain kolme Tracy ja Hepburn –elokuvaa, joita kaiken kaikkiaan on peräti yhdeksän. Kriitikkojen listoilla Adamin kylkiluu yltää näistä kuudenneksi, mutta viime vuosina on ollut havaittavissa, että yllättävän moni pitää sitä parhaana. Syyksi voi veikata sitä, että elokuvan teema, tasa-arvo, on noussut arvoon arvaamattomaan.
Vanhempien kriitikkolistojen sijoitusta selittänee se, että elokuvaa sanotaan joskus vähän liian näyttämölliseksi: pitkät, keskeytymättömät otokset, liikkumaton kamera, absurdi ja epäuskottovat tilanteet eivät saa kiitosta. Sen sijaan ehdottomasti kirpakka ja vaihteleva dialogi ryyditettynä huippunäyttelemisellä lumoavat kaikki.
Käsikirjoittajat Ruth Gordon ja Garson Kanin, aviopari muuten, saivat elokuvan ainoan Oscar-ehdokkuuden. Sama työryhmä jatkoi Cukorin elokuvassa Pat and Mike (1952). Miestänsä ampunutta bimboblondia näyttelevä Judy Holliday teki tällä elokuvalla läpimurron.
Vuoden 1949 kontekstissa elokuvan koominen ja humoristinen painotus – elokuvan julisteessa väitettiin kyseessä olevan hauskin elokuva 10 vuoteen – ei pysty peittämään sitä tosiasiaa, että se ajaa vahvalta perustalta tasa-arvoa naisen ja miesten välille. "Kummalla on housut?" –kysymys riitti elokuvan julisteessa päämotiiviksi ja juuri siihen vastaamisen mahdottomuus osoittautuu sovinnon lähteeksi.
Kun vaimoa syytetään uskottoman aviomiehensä murhan yrityksestä, apulaispiirisyyttäjä Adam Bonner (Spencer Tracy) ottaa tapauksen käsiteltäväkseen. Yllätys on aikamoinen, kun vastakkaisella puolella puolustuksen hoitaakin hänen vaimonsa Amanda Bonner (Katharine Hepburn). Vaimon tärkein argumentti asiassa on tasa-arvo. Asian edetessä Bonnereiden perheen sisäinen asetelma kiristyy ja saa vahvan kilpailun piirteitä. Kisa huipentuu oikeudenkäynnin päätösargumentteihin.
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 7.12. 2004
Suomenkielinen nimi: Adamin kylkiluu. Ruotsinkielinen nimi: Adams revben. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1949. Tuotantoyhtiö: MGM –Metro Goldwyn Meyer Pictures. Tuottaja: Lawrence Weingarten. Ohjaus: George Cukor. Käsikirjoitus: Ruth Gordon ja Garson Kanin. Kuvaus: George J. Folsey. Lavastus: Cedric Gibbons ja William Ferrari. Musiikki: Miklós Rózsa. Leikkaus: George Boemler. Ääni: Douglas Shearer. Pääosissa: Spencer Tracy (Adam Bonner), Katharine Hepburn (Amanda Bonner), Judy Holliday (Doris Attinger), Tom Ewell (Warren Francis Attinger), David Wayne (Kip Lurie), Jean Hagen (Beryl Caighn), Hope Emerson (Olympia La Pere), Eve March (Amandan sihteeri Grace), Clarence Kolb (Judge Reiser), Emerson Treacy (kirjanpitäjä Jules Frikke), Polly Moran (rva McGrath), Will Wright (Judge Marcasson), Elizabeth Flournoy (tri Margareth Brodeight). Helsingin ensiesitys: 8.12. 1950 Elysee – Televisolähetyksiä: YLETV 1: 1965, 1978, 3.8. 1988, MTV1: 2.6. 1974, YLE TV2: 11.5. 1991. Maahantuoja: MGM – VET: 32453 – K16 – 2779 m / 101 min
Adamin kylkiluu esittelee käsitteeksi muodostuneen, Oscareita riveittäin voittaneiden näyttelijöiden Spencer Tracyn ja Katharine Hepburnin yhteistyön tuloksen. Ohjaajana oli George Cukor, joka teki Hepburnin kanssa kaikkiaan kymmenen elokuva. Cukor ohjasi vain kolme Tracy ja Hepburn –elokuvaa, joita kaiken kaikkiaan on peräti yhdeksän. Kriitikkojen listoilla Adamin kylkiluu yltää näistä kuudenneksi, mutta viime vuosina on ollut havaittavissa, että yllättävän moni pitää sitä parhaana. Syyksi voi veikata sitä, että elokuvan teema, tasa-arvo, on noussut arvoon arvaamattomaan.
Vanhempien kriitikkolistojen sijoitusta selittänee se, että elokuvaa sanotaan joskus vähän liian näyttämölliseksi: pitkät, keskeytymättömät otokset, liikkumaton kamera, absurdi ja epäuskottovat tilanteet eivät saa kiitosta. Sen sijaan ehdottomasti kirpakka ja vaihteleva dialogi ryyditettynä huippunäyttelemisellä lumoavat kaikki.
Käsikirjoittajat Ruth Gordon ja Garson Kanin, aviopari muuten, saivat elokuvan ainoan Oscar-ehdokkuuden. Sama työryhmä jatkoi Cukorin elokuvassa Pat and Mike (1952). Miestänsä ampunutta bimboblondia näyttelevä Judy Holliday teki tällä elokuvalla läpimurron.
Vuoden 1949 kontekstissa elokuvan koominen ja humoristinen painotus – elokuvan julisteessa väitettiin kyseessä olevan hauskin elokuva 10 vuoteen – ei pysty peittämään sitä tosiasiaa, että se ajaa vahvalta perustalta tasa-arvoa naisen ja miesten välille. "Kummalla on housut?" –kysymys riitti elokuvan julisteessa päämotiiviksi ja juuri siihen vastaamisen mahdottomuus osoittautuu sovinnon lähteeksi.
Kun vaimoa syytetään uskottoman aviomiehensä murhan yrityksestä, apulaispiirisyyttäjä Adam Bonner (Spencer Tracy) ottaa tapauksen käsiteltäväkseen. Yllätys on aikamoinen, kun vastakkaisella puolella puolustuksen hoitaakin hänen vaimonsa Amanda Bonner (Katharine Hepburn). Vaimon tärkein argumentti asiassa on tasa-arvo. Asian edetessä Bonnereiden perheen sisäinen asetelma kiristyy ja saa vahvan kilpailun piirteitä. Kisa huipentuu oikeudenkäynnin päätösargumentteihin.
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 7.12. 2004
perjantaina, marraskuuta 19, 2004
Maaret – tunturien tyttö
Ruotsinkielinen nimi: Maaret – fjällens dotter. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotannonjohto: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Ohjaajan apulainen ja kuvaussihteeri: Jukka Kuusisto. Käsikirjoitus: Usko Kemppi, Valentin Vaala, Eino Heino. Alkuperäisaihe: Selim Tapola ja S. Toivonen. Kuvaus: Eino Heino. Kamera-assistentit: Erkki Imberg, Olle Åkerblom. Studiopäällikkö: Eino Räisänen. Lavastus: Ville Hänninen. Erikoistehosteet: Holger Blommila (pyrotekniikka). Naamiointi: Aarne Kuokkanen. Musiikki: Tauno Pylkkänen. Laulut: Surullinen kuu, säv. ja san. Usko Kemppi. Es. Auvo Nuotio, laulu ja kitara. Leikkaus: Valentin Vaala. Ääni: Harald Koivikko. Pääosissa: Eila Pehkonen (Maaret Oijusvuoma), Hilkka Helinä (Annele Raitamo), Olavi Reimas (lääketiet. ja kir. tri Arvo Raitamo), William Markus (insinööri Rolf Brenner), Sakari Jurkka (porolappalainen Mattis-Niila), Ale Porkka (porolappalainen Aslak), Ester Lindgren (Elle-muori), Jouko Häivä (Jouni), Emma Väänänen (Kekke Petäjä), Pentti Viljanen (Jalle Petäjä), Aku Peltonen (Susi-Hulkko), Maija Nuutinen (Britta-Kaisa), Urho Lahti (tohtori Kallio), Kalle Rouni (työnjohtaja Korpi), Rakel Laakso (Raitamoiden sisäkkö Elli), Paavo Honkamäki (porovaras Masa), Olle Åkerblom (hiihdonopettaja), Holger Blommila (porovaras Leksu), Jaakko Kuusisto (mies hiihtomajalla), Pekka Halttunen (Paavo Raitamo), Irma Tyllinen (sairaanhoitaja), Otto Noro (työmies), Aino Lohikoski (ylihoitaja), Auvo Nuotio (laulava mies hiihtomajalla), Irja Hämeranta (nainen hiihtomajalla), Matti Ranin, T.I. Sorjonen, Matti Kassila (miehiä hiihtomajalla), Erkki Stillman (poraustyömies). Helsingin ensiesitys: 28.11.1947 Kaleva, Kino-Palatsi. Televisiolähetyksiä: 5.10.1963 ja 24.10.1982 MTV1, 19.3.1977 MTV2, 26.1.1993 YLE TV2, 3.11.1999 YLE TV1. Videojulkaisu: Oy Yleisradio Ab. VET: A-2510 – S – 2250 m / 82 min
Yllästunturin ja Äkäslompolon maisemissa Kolarissa kuvattu Maaret – tunturien tyttö ei ollut aivan tavanomainen käsikirjoitustaustaltaan: maisteri Selim Tapola (1912-74) oli paitsi rautatievirkamies myös tunnettu poikakirjojen kirjoittaja, mutta toisesta alkuperäisaiheen antajasta S. Toivosesta emme tiedä muuta kuin nimen.
Lappi oli sinällään ollut elokuvien kohteena jo mykkäkaudella – esimerkkeinä Muurmannin pakolaiset ja Teuvo Puron Noidan kirot (1927), mutta kestoaiheena sitä ei voida pitää siitä huolimatta, että Suomi-Filmissä oli jo vuonna 1934 käynnistetty hanke juuri Maaret-nimiseen Lapinaiheiseen elokuvaan. Sen tekeminen keskeytettiin: tilalle tuli jättimäinen menestys Siltalan pehtoori. Yhtäläisyydet pitkälle edenneessä hankkeessa sodan jälkeiseen ovat minimaaliset.
Käsikirjoitukseen tehtiin muutoksia kuvausvaiheessa vain vähän: lyhyt kohtaus porovarkaudesta, josta Niilan heiluttelema setelitukko on peräisin, jätettiin pois ja tohtori Raitamo leikkaa käsikirjoituksessa umpisuolta, kun elokuvassa kohteena on kurkkutorventukkeuma – dramaattisuudestaan huolimatta uskottavampi leikkausoperaatio tunturiolosuhteissa tehtynä.
Ohjaaja Valentin Vaala jatkoi löytöjen tekemistä myös näyttelijärintamalla. Eila Pehkonen kävi hyvin "katoavan rodun" edustajaksi tässä etnisyyttä vahvasti korostavassa elokuvassa. Sakari Jurkka aloitti menestyksekkään elokuvanäyttelijän uransa juuri Lapin maisemissa.
Vaikka elokuvantekijöiden vilahtaminen ei ole mikään harvinaisuus, oli miehistöpula silmin nähtävää: filmaukseen osallistuneet ovat erinomaisen monilukuisina bongattavissa myös itse elokuvasta: Matti Kassila ja Matti Ranin löytyvät hiihtomajalta, jossa Auvo Nuotio myös laulaa. Olof, tuttavallisemmin Olle Åkerblom sai kamera-apulaisen työn lisäksi kunnian näytellä hiihdonopettajaa – hänestä tuli lyhyt- ja mainoselokuvien tekijä. Pyrotekniikkaa hoiteleva Holger Blommilakin sai osan porovarkaana.
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 6.8. 2003
Yllästunturin ja Äkäslompolon maisemissa Kolarissa kuvattu Maaret – tunturien tyttö ei ollut aivan tavanomainen käsikirjoitustaustaltaan: maisteri Selim Tapola (1912-74) oli paitsi rautatievirkamies myös tunnettu poikakirjojen kirjoittaja, mutta toisesta alkuperäisaiheen antajasta S. Toivosesta emme tiedä muuta kuin nimen.
Lappi oli sinällään ollut elokuvien kohteena jo mykkäkaudella – esimerkkeinä Muurmannin pakolaiset ja Teuvo Puron Noidan kirot (1927), mutta kestoaiheena sitä ei voida pitää siitä huolimatta, että Suomi-Filmissä oli jo vuonna 1934 käynnistetty hanke juuri Maaret-nimiseen Lapinaiheiseen elokuvaan. Sen tekeminen keskeytettiin: tilalle tuli jättimäinen menestys Siltalan pehtoori. Yhtäläisyydet pitkälle edenneessä hankkeessa sodan jälkeiseen ovat minimaaliset.
Käsikirjoitukseen tehtiin muutoksia kuvausvaiheessa vain vähän: lyhyt kohtaus porovarkaudesta, josta Niilan heiluttelema setelitukko on peräisin, jätettiin pois ja tohtori Raitamo leikkaa käsikirjoituksessa umpisuolta, kun elokuvassa kohteena on kurkkutorventukkeuma – dramaattisuudestaan huolimatta uskottavampi leikkausoperaatio tunturiolosuhteissa tehtynä.
Ohjaaja Valentin Vaala jatkoi löytöjen tekemistä myös näyttelijärintamalla. Eila Pehkonen kävi hyvin "katoavan rodun" edustajaksi tässä etnisyyttä vahvasti korostavassa elokuvassa. Sakari Jurkka aloitti menestyksekkään elokuvanäyttelijän uransa juuri Lapin maisemissa.
Vaikka elokuvantekijöiden vilahtaminen ei ole mikään harvinaisuus, oli miehistöpula silmin nähtävää: filmaukseen osallistuneet ovat erinomaisen monilukuisina bongattavissa myös itse elokuvasta: Matti Kassila ja Matti Ranin löytyvät hiihtomajalta, jossa Auvo Nuotio myös laulaa. Olof, tuttavallisemmin Olle Åkerblom sai kamera-apulaisen työn lisäksi kunnian näytellä hiihdonopettajaa – hänestä tuli lyhyt- ja mainoselokuvien tekijä. Pyrotekniikkaa hoiteleva Holger Blommilakin sai osan porovarkaana.
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 6.8. 2003
Mosku - lajinsa viimeinen
Ruotsinkielinen nimi: Mosku – den siste av sitt slag. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2003. Tuotantoyhtiö: Fantasiafilmi Oy. Tuottaja: Asko Apajalahti. Ohjaus: Tapio Suominen. Käsikirjoitus: Olli Soinio, Tapio Suominen. Kuvaus: Robert Nyström. Lavastus: Ahto Sumujärvi. Erikoistehosteet: Risto Jankkila. Visuaaliset tehosteet: Russell Halford (on-line leikkaaja, senior Inferno artist), Severi Glanville (Inferno-taiteilija), Chris Wallace (värit, johto), Robert Lang (värit). Puvut: Arja Tanskanen. Musiikki: Johnny Lee Michaels, Tuomas Kantelinen. Leikkaus: Tuomo Leino. Ääni: Pasi Peni. Pääosissa: Kari Lehtinen (Mosku), Maria Järvenhelmi (Mari), Uula Laakso (Rupipää), Petter Sairanen (K. M. Wallenius), Rauno Ahonen, Antti Virmavirta. Helsingin ensiesitys: 14.2. 2003 – K11 – 131 min
K. M. Walleniuksen muistelmista "Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä" (1933) – sitä kuitenkaan kreditoimatta – tarkoin seuraava elokuva pohjautuu tositapahtumiin kertomalla hänen "oikeasta kädestään", 1900-luvun alkupuolella Lapin koillisten erämaiden porokeisarista ja pororosvojen kauhusta Aleksi Hihnavaarasta eli Moskusta.
Kai Lehtisen näyttelemä Mosku on isänsä erätaitoihin koulima ja metsissä ikänsä elänyt. "Kymppinä" uittotyömaalla hän kohtaa ensimmäisen kerran rikollista elämäntapaa viettävän, Rupipääksi (Uula Laakso) nimetyn kolttasaamelaisen johtaman rosvojoukon. Tämä suomalaisen Lapin väestön ja saamelaisten vihanpidon kautta etnistäkin ulottuvuutta saavuttava vihanpito Moskun ja Rupipään välillä kärjistyy yhteenottoihin, jossa kaikki keinot ovat sallittuja.
Vihanpidon taustaa elokuva ei tarkastele. 1920-luvun itsenäistynyt Suomi piirsi K. M. Walleniuksen johdolla verellä ja tulella maarajaa Suomen ja Venäjän välille. Vaikeasti valvottava maaraja teki rajoja tunnistamattomat porolaumat alttiiksi porovarkauksille, joita voitiin erämaassa vielä peittää toimimalla rajojen yli. Elokuvan esittämän mukaan porot tarjosivat laitonta elantoa paitsi tavanomaisille rosvojoukoille myös Petsamoon paenneille punakaartilaisille. Yleinen totuus lienee, että lähes kaikki poromiehet unohtivat rehellisyyden silloin tällöin. Tilannetta on kuvattu usein sodaksi suomalaisten ja kolttasaamelaisten välillä.
Lapin suomalaiskylän joukosta rajapartiointiin ja rosvojahtiin löytyy vapaaehtoiseksi vain yksi, Mosku, jonka taitavuus ja häikäilemättömyys saa näyttävän osan seikkailussa luonnonkauniissa ympäristössä, joka on onnistuttu tallentamaan filmille erinomaisesti. Taitavuutensa osoitettuaan Mosku värvätään Lapin rajavartioston komentajan K. M. Walleniuksen (Petter Sairasen) oppaaksi rajan yli suuntautuvaan rosvojahtiin.
Elokuvan suurimmaksi ongelmaksi muodostuu sen asenteellisuus: kansankuvaus juoruiluineen, juopotteluineen ja opportumistisine piirteineen jää asetelmalliseksi, erätaidot – ja ohjaajan lähes ammattimaisen kalastusharrastuksen tuntien yllättäen – ja jopa hienoja suvantokohtia luontokuvauksiin tarjoavat kalastuskohtaukset ovat jostain syystä jääneet elokuvasta pois, vaikka Wallenius tunnettiin intohimoisena kalastajana. Etnisen vihanpidon historiallisia taustoja ei selvitellä, punakaartilaisuus kuvataan äärimmäisen negatiivisesti, ja jopa erikoislaatuinen Wallenius tyypitellään yksioikoisesti lähes normaaliksi isänmaalliseksi upseerismieheksi. Mutkia on siis oiottu rajusti.
Elokuva sai varsin hyvin yleisöä Pohjois-Suomessa, etelän miehet ja naiset tyytyivät vain huitomaan käsillään.
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 21.12. 2003
K. M. Walleniuksen muistelmista "Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä" (1933) – sitä kuitenkaan kreditoimatta – tarkoin seuraava elokuva pohjautuu tositapahtumiin kertomalla hänen "oikeasta kädestään", 1900-luvun alkupuolella Lapin koillisten erämaiden porokeisarista ja pororosvojen kauhusta Aleksi Hihnavaarasta eli Moskusta.
Kai Lehtisen näyttelemä Mosku on isänsä erätaitoihin koulima ja metsissä ikänsä elänyt. "Kymppinä" uittotyömaalla hän kohtaa ensimmäisen kerran rikollista elämäntapaa viettävän, Rupipääksi (Uula Laakso) nimetyn kolttasaamelaisen johtaman rosvojoukon. Tämä suomalaisen Lapin väestön ja saamelaisten vihanpidon kautta etnistäkin ulottuvuutta saavuttava vihanpito Moskun ja Rupipään välillä kärjistyy yhteenottoihin, jossa kaikki keinot ovat sallittuja.
Vihanpidon taustaa elokuva ei tarkastele. 1920-luvun itsenäistynyt Suomi piirsi K. M. Walleniuksen johdolla verellä ja tulella maarajaa Suomen ja Venäjän välille. Vaikeasti valvottava maaraja teki rajoja tunnistamattomat porolaumat alttiiksi porovarkauksille, joita voitiin erämaassa vielä peittää toimimalla rajojen yli. Elokuvan esittämän mukaan porot tarjosivat laitonta elantoa paitsi tavanomaisille rosvojoukoille myös Petsamoon paenneille punakaartilaisille. Yleinen totuus lienee, että lähes kaikki poromiehet unohtivat rehellisyyden silloin tällöin. Tilannetta on kuvattu usein sodaksi suomalaisten ja kolttasaamelaisten välillä.
Lapin suomalaiskylän joukosta rajapartiointiin ja rosvojahtiin löytyy vapaaehtoiseksi vain yksi, Mosku, jonka taitavuus ja häikäilemättömyys saa näyttävän osan seikkailussa luonnonkauniissa ympäristössä, joka on onnistuttu tallentamaan filmille erinomaisesti. Taitavuutensa osoitettuaan Mosku värvätään Lapin rajavartioston komentajan K. M. Walleniuksen (Petter Sairasen) oppaaksi rajan yli suuntautuvaan rosvojahtiin.
Elokuvan suurimmaksi ongelmaksi muodostuu sen asenteellisuus: kansankuvaus juoruiluineen, juopotteluineen ja opportumistisine piirteineen jää asetelmalliseksi, erätaidot – ja ohjaajan lähes ammattimaisen kalastusharrastuksen tuntien yllättäen – ja jopa hienoja suvantokohtia luontokuvauksiin tarjoavat kalastuskohtaukset ovat jostain syystä jääneet elokuvasta pois, vaikka Wallenius tunnettiin intohimoisena kalastajana. Etnisen vihanpidon historiallisia taustoja ei selvitellä, punakaartilaisuus kuvataan äärimmäisen negatiivisesti, ja jopa erikoislaatuinen Wallenius tyypitellään yksioikoisesti lähes normaaliksi isänmaalliseksi upseerismieheksi. Mutkia on siis oiottu rajusti.
Elokuva sai varsin hyvin yleisöä Pohjois-Suomessa, etelän miehet ja naiset tyytyivät vain huitomaan käsillään.
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 21.12. 2003
Lola rennt
Suomenkielinen nimi: Juokse Lola, juokse! Ruotsinkielinen nimi: Spring Lola! Valmistusmaa ja -vuosi: Saksa 1998. Tuotantoyhtiö: X Filme Creative Pool (Berliini), WDR (Köln), ARTE (Strassbourg), Bavaria Film International (levitys). Tuotannonjohto: Maria Köpf, Ralph Brosche. Tuottaja: Stefan Arndt, Geb-hard Henke (WDR), Andreas Schreitmüller (ARTE). Tuotannonsuunnittelu: Alexander Manasse. Ohjaus ja käsikirjoitus: Tom Tykwer. Apulaisohjaajat: Chris Brighton, Sebastian Fahr. Kuvaus: Frank Griebe. Marik Kubik (toisen kuvausryhmän johto). Taiteellinen johto: Attila Saygel. Lavastus: Irene Otterpohl. Erikoistehosteet: Roland Tropp, Gerd Voll. Animaatio: Ralf Bohde. Puvut: Monica Jacobs. Ehostus: Babette Bröseke, Christa Krista (Lolan hiukset), Margit Neufink, Katherina Oertel (nimellä Jekatarina Oertel). Musiikki: Reinhold Heil, Johnny Klimek, Tom Tykwer. Laulut: Franka Potente (teema "I Wish" ja muut laulut). Leikkaus: Mathilde Bonnefoy. Animaatio: Ralpf Bohde, Gil Alkabetz. Ääni: Frank Behnke. Markus Münz, Kai Storck (äänileikkaajia). Pääosissa: Franka Potente (Lola), Moritz Bleibtrau (Manni), Herbert Knaup (isä), Nina Petri (rva Hansen), Armin Rohde (herra Schuster), Joachim Król (Norbert von Au), Ludeger Pistor (hra Meier), Suzanne von Borsody (rva Jäger), Sebastian Schipper (Mike), Jilia Lindig (Doris), Lars Rudolph (hra Kruse), Andreas Petri (siivooja), Klaus Müller (croupier), Utz Krause (kasinon johtaja), Beate Finckh (kasinon kassa), Volkhard Buff (ambulanssinkuljettaja), Heino Ferch, Ute Lubosch, Dora Raddy, Monika Bleibtrau (sokea), Peter Pauli (super-marketin etsivä), Marc Bischoff (poliisi), Hans Paetsch (kertojan ääni). Helsingin ensiesitys: 29.10. 1999 Tennispalatsi. Televisiolähetys: 6.6. 2002 YLE TV1, Uusi Kino – maahantuoja: Finnkino Oy. Videojulkaisu: Finnkino Oy (2000) – VET: 101471 – K12 – 2200 m / 81 min
Tom Tykwerin Juokse, Lola, juokse! on malliesimerkki elokuvasta, jossa kohtaavat rytmi ja visuaalinen: sen yhteydessä voi puhua jopa hysterian elokuvasta ja valtaisasta futuristisen epätoivon energiasta, joka suodattuu vaihtuviksi tyyleiksi ja erilaisten videopeleistä tuttujen kerrontamallien synteesiksi.
Animaatio, video, 35 mm materiaali, ajan manipuloitiin soveltuva kuten myös muu efektien maa-ilma on täysimittaisessa käytössä.
Viis siitä, että Tykwer ei edelleenkään ole suuri ajattelija. Meno nakuttaa niin nopeasti ettei arkipäivä tai filosofointi ehdi juolahtaa katsojan mieleen.
Juoni on samaa kaliiberia: Lolan poikaystävä Manni tapetaan ellei Lola hanki 100 000 Saksan markkaa ja toimita niitä toiselle puolelle kaupunkia puhelinkoppiin – ja tämä kaikki tietenkin tapahtuu 20 minuutissa, jossa tekno-pop on päällimmäisenä manipuloimassa aikaa ja sen rytmitystä.
Kertomus ei ole kuitenkaan suoraviivainen, sillä kyse on kaaoksesta, jonka logiikka ei ole tästä maailmasta, vaan vaihtoehtoisista, keskenään erilaisista interaktiivisten pelien mahdollisista maailmoista.
Katsoja on tietävinään mitä tapahtuu, aivan kuten peliohjaimen nappia painava tietää onnistuvansa. Mutta elokuvassa kaikki käykin aina uudelleen toisin aivan kuten pelien pelaajat tietävät syvällä sisimmässään: elokuvan kertomus heilahtaa suurella vaijerilla kolmasti puhumattakaan mikrokosmoksen sattumusten aiheuttamista keikauksista, joiden muodostamaa kaaosta yhdistää vain se, että Lola juoksee. Hengästymättä. Hikoilematta. Väsymättä. Aivan kuten me peliohjain sylissämme.
Eikä kyse ole koskaan uskottavuuden puutteesta, sillä kuten Tykwer prologissaan siteeraa: "Pallo on pyöreä ja peli kestää 90 minuuttia… Loppu on teoriaa," kuten jalkapallovalmentaja Sepp Her-berger totesi läntisen Saksan voittaessa maailmanmestaruuden 1954.
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 27.7. 2003
Tom Tykwerin Juokse, Lola, juokse! on malliesimerkki elokuvasta, jossa kohtaavat rytmi ja visuaalinen: sen yhteydessä voi puhua jopa hysterian elokuvasta ja valtaisasta futuristisen epätoivon energiasta, joka suodattuu vaihtuviksi tyyleiksi ja erilaisten videopeleistä tuttujen kerrontamallien synteesiksi.
Animaatio, video, 35 mm materiaali, ajan manipuloitiin soveltuva kuten myös muu efektien maa-ilma on täysimittaisessa käytössä.
Viis siitä, että Tykwer ei edelleenkään ole suuri ajattelija. Meno nakuttaa niin nopeasti ettei arkipäivä tai filosofointi ehdi juolahtaa katsojan mieleen.
Juoni on samaa kaliiberia: Lolan poikaystävä Manni tapetaan ellei Lola hanki 100 000 Saksan markkaa ja toimita niitä toiselle puolelle kaupunkia puhelinkoppiin – ja tämä kaikki tietenkin tapahtuu 20 minuutissa, jossa tekno-pop on päällimmäisenä manipuloimassa aikaa ja sen rytmitystä.
Kertomus ei ole kuitenkaan suoraviivainen, sillä kyse on kaaoksesta, jonka logiikka ei ole tästä maailmasta, vaan vaihtoehtoisista, keskenään erilaisista interaktiivisten pelien mahdollisista maailmoista.
Katsoja on tietävinään mitä tapahtuu, aivan kuten peliohjaimen nappia painava tietää onnistuvansa. Mutta elokuvassa kaikki käykin aina uudelleen toisin aivan kuten pelien pelaajat tietävät syvällä sisimmässään: elokuvan kertomus heilahtaa suurella vaijerilla kolmasti puhumattakaan mikrokosmoksen sattumusten aiheuttamista keikauksista, joiden muodostamaa kaaosta yhdistää vain se, että Lola juoksee. Hengästymättä. Hikoilematta. Väsymättä. Aivan kuten me peliohjain sylissämme.
Eikä kyse ole koskaan uskottavuuden puutteesta, sillä kuten Tykwer prologissaan siteeraa: "Pallo on pyöreä ja peli kestää 90 minuuttia… Loppu on teoriaa," kuten jalkapallovalmentaja Sepp Her-berger totesi läntisen Saksan voittaessa maailmanmestaruuden 1954.
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 27.7. 2003
maanantaina, marraskuuta 15, 2004
Herttoniemi näytelmäelokuvissa 1920-1970
Elokuvaajat saapuivat Herttoniemeen 13 vuotta sen jälkeen, kun kreivi Louis Sparre ja Kansallisteatterin ohjaaja ja näyttelijä Teuvo Puro ohjasivat ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan Salaviinanpolttajat (1907). Herttoniemen maisemiin ehdittiin, kun Teuvo Puro ohjasi Anni Swanin romaaniin perustuvaa elokuvaansa Ollin oppivuodet (1920). Siinä Herttoniemen kartanon eli elokuvan hieman rappiolla olleen Harmaalan kartanon luonto sai ansaitsemaansa arvostusta, sillä Frans Ekebomin ulkokuvausta kiitettiin kauniista ja mielenkiintoa yllä pitävistä maisemistaan.
Ollin oppivuodet merkittiin vielä Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamolle (per. joulukuussa 1919), joka muutti vasta myöhemmin nimensä meille kaikille tutuksi Suomi-Filmi Oy:ksi. Uutta elokuvassa oli sekin, että pääosassa olivat lapset, mitä ohjaaja korosti vielä 26 vuotta myöhemmin haastattelussaan. Ollia näytteli lapsena ohjaajan tytär Sirkka Puro, vähän vanhmepana Suomen kansallisteatterin lähettipoika Alfred Idström (myöhemmin Antti Ilvos, Suomi-Filmin järjestäjä)
Historiallisten elokuvien vyöry alkoi, kun Herttoniemen kartano sai esittää Näsijärven rannalla sijaitsevaa kuvitteellista kustavilaista kartanoa. Suomi-Filmin perustajajäseniin kuuluneen Carl Fagerin Rautakylän vanha parooni (1923) perustui Zacharias Topeliuksen pienoisromaaniin Gamla baron på Rautakylä (1949). Elokuvan restaurointia suunnitellaan aika ajoin, sillä sen filmiaineisto on olemassa pelastekopiona, tosin puuttuvat välitekstit haittaavat sen seuraamista ja kun siitä ei ole olemassa välitekstilistaa tai käsikirjoitusta, ne olisi kirjoitettava.
Seuraavalla kerrallakin kartano sai esittää juuri sukukartanoa. Kyse oli vuosisadan vaihteen routavuosia kuvaavasta, itse asiassa viimeisestä Suomessa tehdystä mykkäelokuvasta Kajastus (1930). Elokuvassa paljon esillä olevassa kartanon vehreässä puistossa kelpasi viettää kesää ja punoa vastarintajuonia. Elokuvassa on myös peltonäkymä nykyisen Herttoniemen rannan suuntaan. Kajastuksen ohjasi Howard Hughesin (Hell's Angels eli Hornan enkelit 1930) ja William Wellmanin (Wings eli Siivet 1927) apuna Hollywoodissa toiminut ratsumestari Carl von Haartmanin. Erkki Karu tuotti tämän Suomi-Filmin elokuvan, jossa on enemmän kuin koskaan aiemmin toteutettu yökuvausta. Muutenkin tekniikka oli huippua, sillä nyt mukana oli kumipyörin varustettu kameravaunu sekä sadekone.
Herttoniemen kartano tuli tutuksi myös ehkä valovoimaisimmalle elokuvatähdellemme, Regina Linnanheimolle 1930- ja 1940-luvuilla. Linnanheimo näytteli Teuvo Tulion ohjaamassa Sillanpää-filmatisoinnissa Nuorena nukkunut (1937), jota kuvattiin kartanossa ilmestymisvuoden kesä-heinäkuussa.
Vuotta myöhemmin Herttoniemeen saapui filmaamaan elokuvamoguli Toivo Särkkä. Eteenpäin – elämään (1939) -elokuvan Harmaalahti on juuri Herttoniemen kartano. Elokuvan romanttiset kohtaukset peltovainolla ja keskustelut rannalla on toteutettu läheisen Strömsin kartanon mailla.
Särkkä mielistyi kartanoon. Kuuluisin Herttoniemen kartanoa ja sen museoympäristöä käyttäneet elokuva on Särkän jättimenestys Kulkurin valssi (1941). Elokuvan Helenan kotikartano on juuri Herttoniemen kartano, jossa vauhdikas kaksintaistelukin on filmattu. Ossi Elstelän ohjaama ja Särkän tuottama Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943) toivat herttoniemeläisen maiseman suomalaisten sydämiin pysyvästi. Kartanon puistossa huvimajan läheisyydessä sijaitsi salainen kohtauspaikka, jossa Leif Wager lurauttaa kadehdittavan tyynesti sylissään loikovan Regina Linnanheimon korvaan: "Sua vain yli kaiken mä rakastan…" Paikka ansaitsisi muistolaatan.
Maisteri Särkkä palasi Herttoniemen kartanoon vielä 1940-luvulla elokuvissaan Naiskohtaloita (1947) ja Neljästoista vieras (1948). Samoissa maisemissa Särkkä filmasi myös historiallisen elokuvan Katariina kaunis leski (1950). Senkin vaunuajelu- ja ratsastuskohtaukset kuvattiin kartanon mailla. Elokuvassa Carl-Magnus harjoittelee kartanon puistossa miekkailua, mutta räväkkä kaksintaistelukohtaus näyteltiin Helsingin Lehtisaaressa. Katarina ja Carl-Magnus levähtävät elokuvassa tuokion myös nykyisen Siilitie 5:n kohdalla. Särkkä tuotti myös Aarne Tarkaksen elokuvan Älä nuolaise (1962), jossa veikkausvoittajat liehittelevät kreivitärtä juuri Herttoniemen kartanossa. Särkkä itse ohjasi viimeisen kerran Herttoniemen museoalueilla elokuvassaan Ihana seikkailu (1962), jossa soivat museon vellikellot.
Siilitien maisemissa ollaan hetki myös Edvin Laineen karjalaiselokuvassa Opri (1954). Karjalaa Herttoniemi oli tuurannut jo sota-aikana tehdyssä vakoiluseikkailussa Varjoja Kannaksella (1943, ohj. Theodor Luts ja Erkki Uotila). Se kertoi talvisodan edeltäneistä Karjalan linnoitustöistä, jotka oli lavastettu Herttoniemessä sijaitsevalle tietyömaalle. Karjalasta taistelleet sotaveteraanit ovat esillä Mikko Niskasen elokuvassa Sissit (1963), jossa on otoksia Herttoniemen kirkon edustalta. Myös Ville Salmisen karjalaiselokuva Evakko (1956) pistäytyy hetken Herttoniemen maisemissa. Lyhyesti Herttoniemi vilahtaa myös Valentin Vaalan elokuvassa Niskavuoren naiset (1958). Silloin kyse ei tietenkään ollut Karjalasta vaan Hämeestä.
Hannu Leminen pani toimeen Rosvo-Roopen (1949) kuvaukset suurelta osin Herttoniemen kartanon rakennuksissa ja mailla. Arvokasta museoaittaa ei elokuvassa suinkaan poltettu, vaan aitan palo toteutettiin Espoossa. Se ei ollut elokuvan ainoa "huijaus". Kuvat Rosvo-Roopen purjelaivasta napattiin luvatta Michael Curtizin ohjaamasta Erroll Flynn –elokuvasta Kapteeni Blood (Captain Blood, 1935). Ulkomuseota käytettiin kevyissä komedioissa, kuten Wilho Ilmarin elokuvassa Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin (1950) ja Reino Helismaan käsikirjoituksen perusteella Ville Salmisen ohjaamassa elokuvassa Kipparikvartetti (1952), jonka puutarhajuhlat vietettiin kartanon puistossa. Kartanon puistossa ohjasi "muotinäytöstä" myös Mauno Kurkvaara elokuvassaan Meren juhlat (1963).
Herttoniemi - vihaisten karhujen kotimaa?
Tukkilaiselokuvien tekeminen ei ollut tavallista Herttoniemessä. Silti Naurissaaren silta esiintyy niin siltatanssikohtauksessa kuin myös kyläläisten ja tukkilaisten taistelutantereena Erkki Karun klassikkoelokuvassa Tukkipojan morsian (1931). Se oli samalla ensimmäinen äänielokuva, jossa herttoniemeläisiä kohteita voidaan nähdä. Herttoniemessä kuvasi myös William Markus tehdessään tukkilaiselokuvaansa Taikayö (1954).
Matti Kassilan mestarillinen historiallinen draama Punainen viiva (1959) on suurimmaksi osaksi kuvattu Herttoniemessä. Sieltä oli Fennada-Filmin Kulosaaren studiolle oli lyhyt ja siksi halpa matka. Kainuulaiseen umpimetsään sijoittuva Korpiloukon tila saatiin lavastetuksi Viikin metsiin varsin uskottavasti. Elokuvassa myllersi myös omia punaisia viivoja Topiin tarjonnut Finlandia Sirkuksen Pipsa-karhu, jota pidettiin Herttoniemessä hyvällä tuulella syöttämällä sille hunajaa.
Kaikki Herttoniemessä kuvatut elokuvat eivät olleet vakavasti viihdyttäviä draamoja. Särkkä ohjasi Herttoniemessä elokuvassa Taas me tapaamme Suomisen perheen (1959). Tuo kokemus ehkä toi seuraavana vuonna Lasse Pöystin uudemman kerran hetkeksi Herttoniemeen komediaa Justus järjestää kaiken (1960) ohjatessa. Hurlumhei-hetkiä vietetään myös Aarne Tarkaksen elokuvassa Pekka ja Pätkä neekereinä (1960), johon on ikuistettu nyt jo edesmenneen Kino Herttuan aula ja ovensuu (Kettutie 2). Herttoniemen tavara-asema nähdään Thure Bahnen ja Eddie Stenbergin elokuvassa Se alkoi sateessa (1953).
Myöhemmin Herttoniemeä vilahtelee pääasiassa matkakohtauksissa. Jörn Donner autoilutti elokuvan perhettä elokuvassaan Mustaa valkoisella (1968) myös Herttoniemessä ja siellä Itäväylän liikennettä seurasi myös Jaakko Pakkasvirta Kesäkapina (1970) -elokuvassaan. Spede-elokuvissa kyllä matkataan paljon, vaikka niiden ainoat kuvat Herttoniemestä ovat Kipparlahden venesatamasta elokuvassa Pohjan tähteet (1969), jonka Ere Kokkonen ohjasi. Mutta ainoa todistettavasti sillan alla viihtynyt elokuvaohjaaja Herttoniemessä on ollut Eino Ruutsalo, jonka elokuvassa Hetkiä yössä (1961) kuvataan Herttoniemen siltaa ja sen alustaa.
Ollin oppivuodet merkittiin vielä Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamolle (per. joulukuussa 1919), joka muutti vasta myöhemmin nimensä meille kaikille tutuksi Suomi-Filmi Oy:ksi. Uutta elokuvassa oli sekin, että pääosassa olivat lapset, mitä ohjaaja korosti vielä 26 vuotta myöhemmin haastattelussaan. Ollia näytteli lapsena ohjaajan tytär Sirkka Puro, vähän vanhmepana Suomen kansallisteatterin lähettipoika Alfred Idström (myöhemmin Antti Ilvos, Suomi-Filmin järjestäjä)
Historiallisten elokuvien vyöry alkoi, kun Herttoniemen kartano sai esittää Näsijärven rannalla sijaitsevaa kuvitteellista kustavilaista kartanoa. Suomi-Filmin perustajajäseniin kuuluneen Carl Fagerin Rautakylän vanha parooni (1923) perustui Zacharias Topeliuksen pienoisromaaniin Gamla baron på Rautakylä (1949). Elokuvan restaurointia suunnitellaan aika ajoin, sillä sen filmiaineisto on olemassa pelastekopiona, tosin puuttuvat välitekstit haittaavat sen seuraamista ja kun siitä ei ole olemassa välitekstilistaa tai käsikirjoitusta, ne olisi kirjoitettava.
Seuraavalla kerrallakin kartano sai esittää juuri sukukartanoa. Kyse oli vuosisadan vaihteen routavuosia kuvaavasta, itse asiassa viimeisestä Suomessa tehdystä mykkäelokuvasta Kajastus (1930). Elokuvassa paljon esillä olevassa kartanon vehreässä puistossa kelpasi viettää kesää ja punoa vastarintajuonia. Elokuvassa on myös peltonäkymä nykyisen Herttoniemen rannan suuntaan. Kajastuksen ohjasi Howard Hughesin (Hell's Angels eli Hornan enkelit 1930) ja William Wellmanin (Wings eli Siivet 1927) apuna Hollywoodissa toiminut ratsumestari Carl von Haartmanin. Erkki Karu tuotti tämän Suomi-Filmin elokuvan, jossa on enemmän kuin koskaan aiemmin toteutettu yökuvausta. Muutenkin tekniikka oli huippua, sillä nyt mukana oli kumipyörin varustettu kameravaunu sekä sadekone.
Herttoniemen kartano tuli tutuksi myös ehkä valovoimaisimmalle elokuvatähdellemme, Regina Linnanheimolle 1930- ja 1940-luvuilla. Linnanheimo näytteli Teuvo Tulion ohjaamassa Sillanpää-filmatisoinnissa Nuorena nukkunut (1937), jota kuvattiin kartanossa ilmestymisvuoden kesä-heinäkuussa.
Vuotta myöhemmin Herttoniemeen saapui filmaamaan elokuvamoguli Toivo Särkkä. Eteenpäin – elämään (1939) -elokuvan Harmaalahti on juuri Herttoniemen kartano. Elokuvan romanttiset kohtaukset peltovainolla ja keskustelut rannalla on toteutettu läheisen Strömsin kartanon mailla.
Särkkä mielistyi kartanoon. Kuuluisin Herttoniemen kartanoa ja sen museoympäristöä käyttäneet elokuva on Särkän jättimenestys Kulkurin valssi (1941). Elokuvan Helenan kotikartano on juuri Herttoniemen kartano, jossa vauhdikas kaksintaistelukin on filmattu. Ossi Elstelän ohjaama ja Särkän tuottama Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943) toivat herttoniemeläisen maiseman suomalaisten sydämiin pysyvästi. Kartanon puistossa huvimajan läheisyydessä sijaitsi salainen kohtauspaikka, jossa Leif Wager lurauttaa kadehdittavan tyynesti sylissään loikovan Regina Linnanheimon korvaan: "Sua vain yli kaiken mä rakastan…" Paikka ansaitsisi muistolaatan.
Maisteri Särkkä palasi Herttoniemen kartanoon vielä 1940-luvulla elokuvissaan Naiskohtaloita (1947) ja Neljästoista vieras (1948). Samoissa maisemissa Särkkä filmasi myös historiallisen elokuvan Katariina kaunis leski (1950). Senkin vaunuajelu- ja ratsastuskohtaukset kuvattiin kartanon mailla. Elokuvassa Carl-Magnus harjoittelee kartanon puistossa miekkailua, mutta räväkkä kaksintaistelukohtaus näyteltiin Helsingin Lehtisaaressa. Katarina ja Carl-Magnus levähtävät elokuvassa tuokion myös nykyisen Siilitie 5:n kohdalla. Särkkä tuotti myös Aarne Tarkaksen elokuvan Älä nuolaise (1962), jossa veikkausvoittajat liehittelevät kreivitärtä juuri Herttoniemen kartanossa. Särkkä itse ohjasi viimeisen kerran Herttoniemen museoalueilla elokuvassaan Ihana seikkailu (1962), jossa soivat museon vellikellot.
Siilitien maisemissa ollaan hetki myös Edvin Laineen karjalaiselokuvassa Opri (1954). Karjalaa Herttoniemi oli tuurannut jo sota-aikana tehdyssä vakoiluseikkailussa Varjoja Kannaksella (1943, ohj. Theodor Luts ja Erkki Uotila). Se kertoi talvisodan edeltäneistä Karjalan linnoitustöistä, jotka oli lavastettu Herttoniemessä sijaitsevalle tietyömaalle. Karjalasta taistelleet sotaveteraanit ovat esillä Mikko Niskasen elokuvassa Sissit (1963), jossa on otoksia Herttoniemen kirkon edustalta. Myös Ville Salmisen karjalaiselokuva Evakko (1956) pistäytyy hetken Herttoniemen maisemissa. Lyhyesti Herttoniemi vilahtaa myös Valentin Vaalan elokuvassa Niskavuoren naiset (1958). Silloin kyse ei tietenkään ollut Karjalasta vaan Hämeestä.
Hannu Leminen pani toimeen Rosvo-Roopen (1949) kuvaukset suurelta osin Herttoniemen kartanon rakennuksissa ja mailla. Arvokasta museoaittaa ei elokuvassa suinkaan poltettu, vaan aitan palo toteutettiin Espoossa. Se ei ollut elokuvan ainoa "huijaus". Kuvat Rosvo-Roopen purjelaivasta napattiin luvatta Michael Curtizin ohjaamasta Erroll Flynn –elokuvasta Kapteeni Blood (Captain Blood, 1935). Ulkomuseota käytettiin kevyissä komedioissa, kuten Wilho Ilmarin elokuvassa Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin (1950) ja Reino Helismaan käsikirjoituksen perusteella Ville Salmisen ohjaamassa elokuvassa Kipparikvartetti (1952), jonka puutarhajuhlat vietettiin kartanon puistossa. Kartanon puistossa ohjasi "muotinäytöstä" myös Mauno Kurkvaara elokuvassaan Meren juhlat (1963).
Herttoniemi - vihaisten karhujen kotimaa?
Tukkilaiselokuvien tekeminen ei ollut tavallista Herttoniemessä. Silti Naurissaaren silta esiintyy niin siltatanssikohtauksessa kuin myös kyläläisten ja tukkilaisten taistelutantereena Erkki Karun klassikkoelokuvassa Tukkipojan morsian (1931). Se oli samalla ensimmäinen äänielokuva, jossa herttoniemeläisiä kohteita voidaan nähdä. Herttoniemessä kuvasi myös William Markus tehdessään tukkilaiselokuvaansa Taikayö (1954).
Matti Kassilan mestarillinen historiallinen draama Punainen viiva (1959) on suurimmaksi osaksi kuvattu Herttoniemessä. Sieltä oli Fennada-Filmin Kulosaaren studiolle oli lyhyt ja siksi halpa matka. Kainuulaiseen umpimetsään sijoittuva Korpiloukon tila saatiin lavastetuksi Viikin metsiin varsin uskottavasti. Elokuvassa myllersi myös omia punaisia viivoja Topiin tarjonnut Finlandia Sirkuksen Pipsa-karhu, jota pidettiin Herttoniemessä hyvällä tuulella syöttämällä sille hunajaa.
Kaikki Herttoniemessä kuvatut elokuvat eivät olleet vakavasti viihdyttäviä draamoja. Särkkä ohjasi Herttoniemessä elokuvassa Taas me tapaamme Suomisen perheen (1959). Tuo kokemus ehkä toi seuraavana vuonna Lasse Pöystin uudemman kerran hetkeksi Herttoniemeen komediaa Justus järjestää kaiken (1960) ohjatessa. Hurlumhei-hetkiä vietetään myös Aarne Tarkaksen elokuvassa Pekka ja Pätkä neekereinä (1960), johon on ikuistettu nyt jo edesmenneen Kino Herttuan aula ja ovensuu (Kettutie 2). Herttoniemen tavara-asema nähdään Thure Bahnen ja Eddie Stenbergin elokuvassa Se alkoi sateessa (1953).
Myöhemmin Herttoniemeä vilahtelee pääasiassa matkakohtauksissa. Jörn Donner autoilutti elokuvan perhettä elokuvassaan Mustaa valkoisella (1968) myös Herttoniemessä ja siellä Itäväylän liikennettä seurasi myös Jaakko Pakkasvirta Kesäkapina (1970) -elokuvassaan. Spede-elokuvissa kyllä matkataan paljon, vaikka niiden ainoat kuvat Herttoniemestä ovat Kipparlahden venesatamasta elokuvassa Pohjan tähteet (1969), jonka Ere Kokkonen ohjasi. Mutta ainoa todistettavasti sillan alla viihtynyt elokuvaohjaaja Herttoniemessä on ollut Eino Ruutsalo, jonka elokuvassa Hetkiä yössä (1961) kuvataan Herttoniemen siltaa ja sen alustaa.
keskiviikkona, marraskuuta 03, 2004
Dokumentin ydin 15: Globaali katse
Tänään ke 3.11.2004 Orionissa, klo 17:
Tulimaata tutkimassa - Kuvia suomalaisen retkikunnan matkalta v. 1928-1929
Suomi 1953. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Sommittelu: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Heikki Roivainen. Kuvaus: Heikki Roivainen. Musiikki: Pjotr Tsaikovski: Ouverture 1812, op. 49, Richard Wagner, Die Valküre, Gioacchino Rossini: William Tell –ouverture, Gustav Holst "The Planets" – no 4. Jupiter; Frederic Chopin: Polonaise, op. 53 m. 6 ja Prelude, op. 28, m.15. Selostus: Yrjö Haapanen. Pääosissa: Väinö Auer ja Tulimaan retkikunta 1928-29. VET A–4555 – S – 288 m / 11 min
Suomen Maantieteellisen Seuran retkikunta matkasi Etelä-Amerikan eteläisimpään osaan Tulimaahan vuonna 1928. Sen ja seuraavan vuoden aikana suomalaiset tutkijat, Helsingin yliopiston dosentti, myöhemmin maantieteen ja myös geologian ja paleontologian professori Väinö Auer. Retkikunnan muut jäsenet olivat filosofian ylioppilas, myöhempi geologian tohtori Esa Hyyppä (1902-1977) ja kallioperägeologi Ernst Håkan Kranck (1890–1989), sittemmin professori Kanadassa, sekä elokuvakameraa käyttänyt kasvitieteen opiskelija, fil. yo Heikki Roivainen, josta myöhemmin tohtorina tuli Yliopiston puutarhan johtaja. Retkikunta asui Magalhaesin salmen rannalla Punta Arenaksen kaupungissa, josta tehtiin tutkimusretkiä eri puolille Tulimaata. Matkan tieteellinen tarkoitus oli selvittää kairauksin alueen soiden stratifrafia ja tutkia jääkauden jälkeisen ajan ilmastonvaihteluita sen avulla. Tieteellisesti matka oli onnistunut.
Retkikunnan johtaja Väinö Auer (1895–1981) tunnetaan merkittävänä maantieteilijänä, jonka työ Tulimaassa ja laajemmin Patagoniassa kesti useita vuosikymmeniä. Hänen matkojaan tukivat Kordelinin säätiö, Kansallis-Osake Pankki (johon suhteet järjestyivät perheystävän, pankinjohtaja J. K. Paasikiven kautta), mutta myös Suomen Argentiinan-lähettiläänä Buenos Airesissa toiminut Niilo Orasmaa (ent. Österman) auttoi omalta osaltaan Aueria matkojen järjestämisessä. Ensimmäisen matkansa jälkeen Auer nimitettiin vuonna 1929 maantieteen professoriksi Helsingin yliopistoon. Kaikkiaan Auer teki tutkimusretkikuntien johtajana 14 matkaa Argentiinaan ja saavutti työssään myös Argentiinan hallituksen kunnioituksen.
1953 välissä hänen oli omien sanojensa mukaan lähinnä "paettava" maasta, sillä maan johtaja Juan Péron, joka oli kutsunut Auerin maahan 1946 virallisesti presidentti J. K. Paasikiven kautta, piti häntä niin arvokkaana, ettei halunnut päästää lahjakasta maantieteilijää maasta tekemästä palveluksia Argentiinalle.
Auerin elämäntyön keskeinen ajatus oli ihmisen toiminnan tarkastelu suhteessa siihen ekosysteemin muutokseen, jonka ihminen toiminallaan sai aikaan. Hän kannatti jo ekologialtaan järkkyneen alueen palauttamista luonnontilaan ja taloudellisen toiminnan järjestämiseen ekologisesti järkevältä kannalta. Siksi hän tuki osuustoimintatilojen perustamista Patagoniaan. Suomalaiset tutkijat ovat vielä 1980-luvulla aktiivisesti jatkaneet kasvimaantieteellisiä ja entomologisia havaintoja Tulimaassa, joten Auerin aloittama perinne jatkuu tälläkin alalla.
Tärkeimpiä kuvauskohteita oli Isla Marthan puuton lintusaari, jonka maisemia ja eläinkuntaa tallentui Heikki Roivaisen kuvaamana joukolle filmirullia. Kuva-aineistoon kuuluivat myös aiemmin tuntemattomien alueiden kartoitus Darwin-vuoristossa ja siellä suomalaisittain nimetyt vuonot ja jäätiköt kuten Fjordo Finlandia, jonka perukkaan ulottui Suomi-jäätikkö. Sen vierellä olevat vuoret saivat nimet Monte Sampo ja Monte Louhi. Porthan, Runeberg, Lönnroth, Snellman ja Kivi-jäätiköt ja silloisen tasavallan presidentti Lauri Kristian Relanderin mukaan nimetty vuono tulivat näin ikuistetuksi Tulimaan karttaan. Nykyisiltä kartoilta ne ovat kadonneet.
Roivaisen filmit vietiin Suomi-Filmiin, joka valmisti aineistosta tilaajalle 1290 metrin eli 47 minuutin mittaisen elokuvan Tulimaata tutkimassa, joka oli myös Auerin matkasta tuoreeltaan julkaiseman kirjan nimi. Välitekstitetty pitkä dokumentti sai ensiesityksensä Bio Biossa 1. 11. 1931 ja sitä esitettiin julkisesti sen lisäksi vain kerran saman kuun lopussa. Kyse ei ollut varsinaisesta teatterilevityksestä sen vuoksi, että molemmat tilaisuudet olivat kutsuvieräsnäytäntöjä lähinnä ylioppilaille ja tieteellisille piireille. Professorinimityksensä saanut Auer esitelmöi molemmissa tapahtumissa. Varsinainen levitys ei toteutunut tällä 35 mm:n nitraattikopiolla, vaan Suomi-Filmi valmisti opetuskäyttöön Suomen Maantieteelliselle Seuralle viisi 16 mm:n kaitakopiota. Suomi-Filmi oli siis elokuvan valmistaja Suomen Maantieteellinen Seuran tilauksesta.
Tämän kaltaisille dokumenteille syntyi veronalennuslainsäädännön uudistuessa uutta käyttöä. Elokuvan negativii leikattiin vuoden 1933 alussa uudelleen niin, että kokonaisuus sirpaloitui viideksi erilliseksi elokuvaksi, joiden nimikkeet Tulimaan sydämessä (250 m), Tulimaan merileijonia (240 m), Tulimaan vuoristojäätiköitä (270 m), Tulimaan lammashoitoa (250 m) ja Tulimaan lintusaaria (240 m) kuvaavat hyvin elokuvien keskeisen sisällön. Ne kaikki tarkastettiin 10. helmikuuta 1933 ja hyväksyttiin veronalennuskuviksi. Niiden tilaaja ja levittäjä oli Suomen Maantieteellinen Seura.
Elokuvien aineisto jäi Suomi-Filmin haltuun. Vuonna 1953 niiden negatiiveja hyväksikäyttäen valmistui Harry Lewingin "sommittelema" 11 minuttinen Tulimaata tutkimassa, jota myytiin elokuvateattereihin alkuelokuvana tuolle ajalle tyypilliseen tapaan. Siihen lisättiin selostusteksti ja musiikkiäänitys. Kun uutta lyhytfilmiä koostettiin, negatiiviaineistoa jouduttiin täydentämään 1930-luvun alussa valmistetulla Tulimaan lampaanhoitoa käsittävällä kopiolla, sillä kaikki 1950-luvun alussa kiinnostusta herättäneet ns. "intiaanikuvat" puuttuivat negatiiveista. Nämä ona-kansaa edustavat kuvat päällikkö Pachecosta ja hänen vaimostaan liitettiin valmistuvaan elokuvaan.
Auer oli kiinnostunut ja huolissaan katoamassa olevista intiaanien kulttuureista, joihin ona-kansakin kuului. Erityinen uhka perinteiselle elämänmuodolle oli lammastalous, joka syrjäytti intiaanit vuosisataisilta asuinpaikoiltaan. Retkikunta kiinnitti sekä puheillaan että filmeillään viranomaisten huomiota alkuperäisasukkaiden asemaan.
Roivaisen kuvaamat tutkimusretkikuvat ovat muuten säilyneet vain negatiivi- ja positiivipoistoina. Niiden pääosa muodostuu muutaman sekunnin mittaisista fragmenteista, joiden ydinosa ja elokuvallisesti parhaat ainekset sisältyvät Lewingin koosteeseen. Siksi näemme niistä tänään vain välähdyksiä.
Indonesian aikakirja
– Edvard Rosenlundin elokuvia Hollannin Itä-Intiasta 1926-1938
Indonesia 1926-1938. Ohjaus ja kuvaus: Edward Rosenlund. 55 min. Esitetaan videolta (Betacam). (Kuvasuunnittelu: Ilkka Kippola ja Jari Sedergren, editointi: Jarmo Nyman)
Ensimmäiset suomalaiset pelastusupseerit lähtivät Intiaan vuonna 1912. Sen jälkeen suomalaisia on työskennellyt mm. Argentiinassa, Boliviassa, Brasiliassa, Ghanassa, Indonesiassa, Intiassa, Jamaikalla, Kiinassa, Kongossa, Malesiassa, Pakistanissa, Paraguayssa, Sri Lankassa ja Uruguayssa.
Tammisaaressa syntynyt ja kansakoulun käynyt, Helsingissä Pelastusarmeijan yksivuotisen kadettikoulun suorittanut pelastusupseeri Edvard Rosenlund (1895 – 1939) lähti "sotaretkelle" 19-vuotiaana silloiseen Hollannin Itä-Intiaan, nykyiseen Indonesiaan vuonna 1914. Maailmansotien välisenä aikana Indonesiassa työskenteli kaikkiaan yhdeksän suomalaista pelastusupseeria. Pelastusarmeijan lähetystyö oli alkanut hollantilaisten vetämänä 1894 Jaavan saaren keskustasta ja laajentunut niin, että 1923 Hollannin Itä-Intiassa toimi 150 upseeria, vuonna 1939 jo 349. Heidän työnsä painottui sosiaaliseen työhön sekä terveyden- ja sairaanhoitoon sekä peruskoulutukseen.
Kielitaitoinen Rosenlund opetteli hollannin kieltä jo laivamatkalla Lontoosta Indonesiaan ja perille päästyään hän järjestelmällisesti otti haltuun jaavan ja malaijin kielen. Kielten hallinta oli tarpeen jo siksi, että Pelastusarmeijan käytäntönä oli "kastijakoa" estääkseen kierrättää upseereitaan tehtävästä toiseen. Mikään työ ei saanut olla vähäarvoista.
Jaavalla pidetyn kieli- ja olosuhdekoulutuksen jälkeen Rosenlund lähetettiin varainhankintaan Sumatralle, mikä tarkoitti kontaktien ja verkostojen luomista niin kansan parissa kuin islamilaisen ylimystön taivuttelussakin. Pelastusarmeijan valtti Sumatralla oli spitaalisten hoito, ja Rosenlund onnistui varainhankinnassaan erinomaisesti. Hän päätteli, että työ islamilaisten parissa tuli aloittaa korkeassa asemassa olevista henkilöistä: suurin rahasumma oli tullut Sangkatin sulttaanilta. (Sota-Huuto (=SH) 11 ja 26/1915). Varainhankinnan jälkeen Rosenlund toimi Jaavalla sairaalassa ja sotilaskodissa ennen uutta varainkeräysmatkaa Sumatralle. Täällä hän koki myös ulkomaalaisena olemisen varjopuolia jouduttuaan henkihieveriin "vihamielisten alkuasukkaiden pieksämänä". (SH 5/1922). Rosenlund jatkoi matkojaan Sumatralla, Borneolla, Bangkalla sekä Celebesillä. Rahankeruukausi kesti viisi vuotta, ennen kuin hän päätyi Celebesille, ensin maanviljelyssiirtolaan Kalawarassa, sitten Paloe-laakson alueelle Koelawin lähetysalueen johtajaksi kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Siellä hän sai kokea mm. karismaattisen johtajan herättämää innostusta. Omien sanojensa mukaan hän johti puhetta parhaimmillaan kuudella eri kielellä (SH 15/1920). Hän oli alueella ainoa eurooppalainen upseeri joka osasi kansan kieltä (SH 1/1925). Kielten käytännöllinen haltuunotto ei Rosenlundilta jäänyt lähetystyöhön, sillä hän käänsi Luukkaan evankeliumin idja-kielelle ja toimitti samalla kielellä raamatullisen lukukirjan.
Rosenlund paneutui alueellaan koulujen perustamiseen, mutta organisoi myös apteekin ja kadettikoulun, jossa koulutettiin kuusi paikallista henkilöä upseereiksi. 1920-luvun alussa hänen vieraanaan oli ruotsalainen tutkimusmatkailija ja kansatieteilijä tohtori Walter Kaudern, joka kiitteli Pelastusarmeijan tapaa ottaa hienotunteisesti ja varovasti huomioon alueen ihmisten vanha kulttuuri. Varhaisilta ajoilta ennen ensimmäistä Suomen vierailua 1922 elokuvia ei ole olemassa. Suomen matkallaan Edvard Rosenlund avioitui ompelija Hildur Ahlbäckin kanssa. Molemmat olivat pelastusupseereja ja ryhtyivät yhdessä lähetystyöhön Boran ruhtinaskunnan alueella Keski-Celebesissä, jossa paikallisten asukkaiden uskontona oli animismi, eikä edes islam ollut laajentunut merkittävässä määrin sisämaahan rannikolta, jossa se oli pääuskonto. Rosenlundit organisoivat ripeästi upseerien ja opettajien asuntojen, ulkorakennusten ja koulun rakentamisen; paikalliset tukivat toimia rakentamalla apteekin ja sairaalan yhdistelmän. Moskeijan rakentamishankkeen Rosenlund onnistui pysäyttämään suhteillaan ja valituksillaan viranomaisille.
Englantilaisen staapikapteeni Woodwardin kanssa Edvard Rosenlund matkasi 1926 Keski-Celebesin vuoristoalueelle, osin tervehtimässä hollantilaisia työtovereitaan, osin kartoittamaan alueita, joilla pelastusarmeija ei vielä toiminut. 5-6 viikon matka toteutui pääosin jalan ja oli vaarallinenkin. Hän kirjoitti matkastaan laajan matkakuvauksen Sotahuutoon ja tallensi maisemia myös elokuvaan. Elokuvaamisen motiivia, kouluttautumista kameran käyttöön ja käytännön filmityötä hän ei kuvaa missään kirjoituksessaan. Matkalla Rosenlund tapasi tohtori Adrianin, joka oli kielentutkija. Juuri hän opasti ja valmensi Rosenlundin evankeliumien käännöstyöhän. Kielipolitiikka lähetystyössä oli keskeisessä asemassa matkan keskusteluissa myös tavatessa tohtori A. C. Kruytia Pandolossa. Paikallisia kieliä käyttämällä voitiin kumota käsitys "hollantilaisten uskonnosta". Johtajakeskeinen ajattelu paikallisten asukkaiden parissa määräsi taktiikan: suvun päämiehiä ja yhteisön johtajia käännyttämällä myös suuret joukot kääntyvät. Vuoteen 1934 mennessä alue olikin kristillistetty. Rosenlund ei itse tilastoista välittänyt, ratkaisevaa oli erään hänen Sotahuudon artikkelinsa mukaan "missä määrin pakanat on saatu ymmärtämään kristinoppia ja missä määrin se on syövytetty heidän sydämiinsä."
Lähetystyön ohella hän keräsi merkittävän kokoelman kansanperinteelle arvokasta aineistoa, josta osa on talletettu Suomen Kansallismuseon kokoelmiin, osa Pelastusarmeijan museoon. Museoviraston hallintaan päätyneen aineiston mukana oli myös hänen vuodesta 1926 lähtien kuvaamiaan elokuvia vuodesta.
Raakafilmin valmistaja Eastman Kodak Co. oli avannut vuonna 1923 amatöörikuvaajille kaitafilmimarkkinat. Kodak Safety Film –nimiselle palamattomalle materiaalille suunniteltiin samanaikaisesti sovelias kamera Cine-Kodak. Kun filmi kuvattaessa ensin valottui kamerassa, se seuraavaksi kehitettiin kääntömenetelmällä positiiviksi, joka toimi myös esityskopiona Kodascope –projektorissa. Muutama vuosi myöhemmin toi saksalainen Agfa kilpailijaksi oman 16-millisensä kasvunäkymien houkuttelemana.
Edvard Rosenlund oivalsi ensimmäisten joukossa uuden välineen mahdollisuudet, ennen muuta Länsi-Intian pelastusarmeijan Eurooppaan suuntautuvassa pr-työssä. Mutta alkuasukkaiden elinolojen filmauksia voidaan myös katsella Rosenlundin oman antropologisen kiinnostuksen ja human interest -asennoitumisen lähtökohdista. Jo 1920-luvun puolivälissä hän leikkasi ensimmäiset 16 mm:n elokuvansa Keski-Celebesin vuoristoseutujen kyläyhteisöistä. Nämä kaksi ja myöhemmin tehdyt kolme filmiä hän näytti Suomen kiertueellaan 1931-32 yli sadan esitelmätilaisuuden vetonaulana. Ohjelmistoon kuului lisäksi filmi Pelastusarmeijan perustamasta spitaaliparantolasta, jota Rosenlund menestyksellisesti johti vuosina 1928-29.
Osa Keski-Celebeksen sisäosissa, Boran ruhtinaskunnassa vuosina 1926-28 kuvatusta aineistosta on säilynyt alkuperäiseen esityskopioon tiivistettynä. Poikkeuksellisen arvokas antropologinen elokuvaharvinaisuus esittelee toradja-heimojen animistisia rituaaleja, pääkallonmetsästäjien sotatanssin ja se avaa myös ulkopuolisille naisten ja lasten suljetun elämänpiirin. Pelastusarmeijan lähetyskirkon vihkijäiset ovat tekijälle tärkeä kohtaus filmin ytimessä, samoin lähetyspukuisen Rosenlundin ja hänen vaimonsa viidakkomatkat vaikeasti lähestyttäviin vuoristokyliin. Ne tuovat elokuvaan lähetystyön osallistuvan puolen, joka voidaan myös nähdä siirtomaavallan vaikutussuhteiden etäisenä ilmentymänä. Elokuva päättyy Donggalan satamassa otettuihin jäähyväiskuviin Rosenlundin siirtyessä Sumatralle Koendoerin spitaalisiirtolan johtajaksi.
Täällä Rosenlundin kameralle näyttäytyi länsimaiselle ihmiselle vieras ja järkyttävä spitaalitautisten alue. Hän taltioi kaunistelematta spitaalisten kasvoja ja sairaudesta kärsivien rujoutta monissa filmeissä, joiden säilyneet fragmentit näemme nyt yhdistettyinä. Suomen kiertueohjelmistoon kuulunut filmi ei ole säilynyt, mutta nähtävät välitekstilliset jaksot liittyivät epäilemättä esitettyyn elokuvaan. Eurooppalaisten katseltaviksi eivät kuitenkaan kaikki sairauden ilmentymät soveltuneet. Ja myös edellisistä jyrkästi poikkeavat kuvat henkilökunnasta suihkulähteiden ja viheriöiden vyöhykkeellä voidaan olettaa yksityisluonteisiksi.
Rosenlund kuvasi mieluusti vaimoaan, lapsiaan ja lähetysasemien henkilökuntaa. Varhaisiin vuoden 1926 taltiointeihin kuului kuvaotos Pelastusarmeijan kapteenien Elma Borgin ja Toivo Poutiaisen "yhdistämisestä yhteisen lipun alla, keskellä kansaa, jonka kieli ja elämäntavat ovat heille vieraita", kuten Pelastusarmeijan Sotahuuto-lehti avioliitosta uutisoi. Rosenlund filmasi myös tuoreeltaan Keski-Celebeksen piirimajan päällikön van der Werken, joka 70-vuotissyntymäpäivänään vuonna 1926 ylennettiin "kommodööriluutnantiksi".
Edvard Rosenlundin uran tärkein vierailu käytiin myöhemmin vuonna 1935. Tuolloin päämajan komentaja ja rouva de Groot sekä merkittäviä siirtomaahallituksen virkamiehiä saapui kunnioittamaan Rosenlundin nimitystä Pohjois-Celebeksen piiripäälliköksi. Kaiken tämän keskellä Rosenlundilla oli energiaa filmata ainutlaatuisiin kuviin nuo arvokkaat vierailijat ja samassa yhteydessä siirtomaavallan etikettiin puristettu kansanjuhla.
Jo seuraavana vuonna trooppisen sairauden heikentämä Rosenlund sai siirron sivilisaation vaurastuttamalle Jaavalle, ensin kadettikoulun johtajaksi ja pian tämän jälkeen Keski-Jaavan piiripäälliköksi. Uusien tehtävien ohessa hänelle jäi aikaa kuvata perheensä ja ystävänsä maan halki ulottuvilla autoretkillä, buddhalaisten muistomerkkien ja maisemanähtävyyksien äärellä. Piiripäällikön riisivainiot kukoistivat syksyn uhkeutta ja niiden sadonkorjuun Rosenlund kuvasi ehkä viimeiseen Indonesian filmiinsä syksyllä 1938.
Palattuaan seuraavana vuonna lopullisesti kotimaahansa Edvard Rosenlund oli viettänyt Hollannin Itä-Intiassa 25 vuotta Pelastusarmeijan palveluksessa. 44-vuotiaana menehtyneestä lähetyssotilaasta (k. 28.10.1939) on Raymond Caddy kirjoittanut elämänkerran "Where the Peppers Grows". Maija-Liisa Kannel on tehnyt kirkkohistorian tutkielman Edvard ja Hildur Rosenlundin lähetystyöstä. Marjatta Parpola on puolestaan selvitellyt perustavalla tavalla Rosenlundin unohdettuja ansioita kansatieteellisen materiaalin kerääjänä yleisen etnologian sivulaudaturtyössään. Keskeinen osa Roselundin esinekokoelmasta on nähtävissä Pelastusarmeijan museossa Helsingissä.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 3.11. 2004
Tulimaata tutkimassa - Kuvia suomalaisen retkikunnan matkalta v. 1928-1929
Suomi 1953. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Sommittelu: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Heikki Roivainen. Kuvaus: Heikki Roivainen. Musiikki: Pjotr Tsaikovski: Ouverture 1812, op. 49, Richard Wagner, Die Valküre, Gioacchino Rossini: William Tell –ouverture, Gustav Holst "The Planets" – no 4. Jupiter; Frederic Chopin: Polonaise, op. 53 m. 6 ja Prelude, op. 28, m.15. Selostus: Yrjö Haapanen. Pääosissa: Väinö Auer ja Tulimaan retkikunta 1928-29. VET A–4555 – S – 288 m / 11 min
Suomen Maantieteellisen Seuran retkikunta matkasi Etelä-Amerikan eteläisimpään osaan Tulimaahan vuonna 1928. Sen ja seuraavan vuoden aikana suomalaiset tutkijat, Helsingin yliopiston dosentti, myöhemmin maantieteen ja myös geologian ja paleontologian professori Väinö Auer. Retkikunnan muut jäsenet olivat filosofian ylioppilas, myöhempi geologian tohtori Esa Hyyppä (1902-1977) ja kallioperägeologi Ernst Håkan Kranck (1890–1989), sittemmin professori Kanadassa, sekä elokuvakameraa käyttänyt kasvitieteen opiskelija, fil. yo Heikki Roivainen, josta myöhemmin tohtorina tuli Yliopiston puutarhan johtaja. Retkikunta asui Magalhaesin salmen rannalla Punta Arenaksen kaupungissa, josta tehtiin tutkimusretkiä eri puolille Tulimaata. Matkan tieteellinen tarkoitus oli selvittää kairauksin alueen soiden stratifrafia ja tutkia jääkauden jälkeisen ajan ilmastonvaihteluita sen avulla. Tieteellisesti matka oli onnistunut.
Retkikunnan johtaja Väinö Auer (1895–1981) tunnetaan merkittävänä maantieteilijänä, jonka työ Tulimaassa ja laajemmin Patagoniassa kesti useita vuosikymmeniä. Hänen matkojaan tukivat Kordelinin säätiö, Kansallis-Osake Pankki (johon suhteet järjestyivät perheystävän, pankinjohtaja J. K. Paasikiven kautta), mutta myös Suomen Argentiinan-lähettiläänä Buenos Airesissa toiminut Niilo Orasmaa (ent. Österman) auttoi omalta osaltaan Aueria matkojen järjestämisessä. Ensimmäisen matkansa jälkeen Auer nimitettiin vuonna 1929 maantieteen professoriksi Helsingin yliopistoon. Kaikkiaan Auer teki tutkimusretkikuntien johtajana 14 matkaa Argentiinaan ja saavutti työssään myös Argentiinan hallituksen kunnioituksen.
1953 välissä hänen oli omien sanojensa mukaan lähinnä "paettava" maasta, sillä maan johtaja Juan Péron, joka oli kutsunut Auerin maahan 1946 virallisesti presidentti J. K. Paasikiven kautta, piti häntä niin arvokkaana, ettei halunnut päästää lahjakasta maantieteilijää maasta tekemästä palveluksia Argentiinalle.
Auerin elämäntyön keskeinen ajatus oli ihmisen toiminnan tarkastelu suhteessa siihen ekosysteemin muutokseen, jonka ihminen toiminallaan sai aikaan. Hän kannatti jo ekologialtaan järkkyneen alueen palauttamista luonnontilaan ja taloudellisen toiminnan järjestämiseen ekologisesti järkevältä kannalta. Siksi hän tuki osuustoimintatilojen perustamista Patagoniaan. Suomalaiset tutkijat ovat vielä 1980-luvulla aktiivisesti jatkaneet kasvimaantieteellisiä ja entomologisia havaintoja Tulimaassa, joten Auerin aloittama perinne jatkuu tälläkin alalla.
Tärkeimpiä kuvauskohteita oli Isla Marthan puuton lintusaari, jonka maisemia ja eläinkuntaa tallentui Heikki Roivaisen kuvaamana joukolle filmirullia. Kuva-aineistoon kuuluivat myös aiemmin tuntemattomien alueiden kartoitus Darwin-vuoristossa ja siellä suomalaisittain nimetyt vuonot ja jäätiköt kuten Fjordo Finlandia, jonka perukkaan ulottui Suomi-jäätikkö. Sen vierellä olevat vuoret saivat nimet Monte Sampo ja Monte Louhi. Porthan, Runeberg, Lönnroth, Snellman ja Kivi-jäätiköt ja silloisen tasavallan presidentti Lauri Kristian Relanderin mukaan nimetty vuono tulivat näin ikuistetuksi Tulimaan karttaan. Nykyisiltä kartoilta ne ovat kadonneet.
Roivaisen filmit vietiin Suomi-Filmiin, joka valmisti aineistosta tilaajalle 1290 metrin eli 47 minuutin mittaisen elokuvan Tulimaata tutkimassa, joka oli myös Auerin matkasta tuoreeltaan julkaiseman kirjan nimi. Välitekstitetty pitkä dokumentti sai ensiesityksensä Bio Biossa 1. 11. 1931 ja sitä esitettiin julkisesti sen lisäksi vain kerran saman kuun lopussa. Kyse ei ollut varsinaisesta teatterilevityksestä sen vuoksi, että molemmat tilaisuudet olivat kutsuvieräsnäytäntöjä lähinnä ylioppilaille ja tieteellisille piireille. Professorinimityksensä saanut Auer esitelmöi molemmissa tapahtumissa. Varsinainen levitys ei toteutunut tällä 35 mm:n nitraattikopiolla, vaan Suomi-Filmi valmisti opetuskäyttöön Suomen Maantieteelliselle Seuralle viisi 16 mm:n kaitakopiota. Suomi-Filmi oli siis elokuvan valmistaja Suomen Maantieteellinen Seuran tilauksesta.
Tämän kaltaisille dokumenteille syntyi veronalennuslainsäädännön uudistuessa uutta käyttöä. Elokuvan negativii leikattiin vuoden 1933 alussa uudelleen niin, että kokonaisuus sirpaloitui viideksi erilliseksi elokuvaksi, joiden nimikkeet Tulimaan sydämessä (250 m), Tulimaan merileijonia (240 m), Tulimaan vuoristojäätiköitä (270 m), Tulimaan lammashoitoa (250 m) ja Tulimaan lintusaaria (240 m) kuvaavat hyvin elokuvien keskeisen sisällön. Ne kaikki tarkastettiin 10. helmikuuta 1933 ja hyväksyttiin veronalennuskuviksi. Niiden tilaaja ja levittäjä oli Suomen Maantieteellinen Seura.
Elokuvien aineisto jäi Suomi-Filmin haltuun. Vuonna 1953 niiden negatiiveja hyväksikäyttäen valmistui Harry Lewingin "sommittelema" 11 minuttinen Tulimaata tutkimassa, jota myytiin elokuvateattereihin alkuelokuvana tuolle ajalle tyypilliseen tapaan. Siihen lisättiin selostusteksti ja musiikkiäänitys. Kun uutta lyhytfilmiä koostettiin, negatiiviaineistoa jouduttiin täydentämään 1930-luvun alussa valmistetulla Tulimaan lampaanhoitoa käsittävällä kopiolla, sillä kaikki 1950-luvun alussa kiinnostusta herättäneet ns. "intiaanikuvat" puuttuivat negatiiveista. Nämä ona-kansaa edustavat kuvat päällikkö Pachecosta ja hänen vaimostaan liitettiin valmistuvaan elokuvaan.
Auer oli kiinnostunut ja huolissaan katoamassa olevista intiaanien kulttuureista, joihin ona-kansakin kuului. Erityinen uhka perinteiselle elämänmuodolle oli lammastalous, joka syrjäytti intiaanit vuosisataisilta asuinpaikoiltaan. Retkikunta kiinnitti sekä puheillaan että filmeillään viranomaisten huomiota alkuperäisasukkaiden asemaan.
Roivaisen kuvaamat tutkimusretkikuvat ovat muuten säilyneet vain negatiivi- ja positiivipoistoina. Niiden pääosa muodostuu muutaman sekunnin mittaisista fragmenteista, joiden ydinosa ja elokuvallisesti parhaat ainekset sisältyvät Lewingin koosteeseen. Siksi näemme niistä tänään vain välähdyksiä.
Indonesian aikakirja
– Edvard Rosenlundin elokuvia Hollannin Itä-Intiasta 1926-1938
Indonesia 1926-1938. Ohjaus ja kuvaus: Edward Rosenlund. 55 min. Esitetaan videolta (Betacam). (Kuvasuunnittelu: Ilkka Kippola ja Jari Sedergren, editointi: Jarmo Nyman)
Ensimmäiset suomalaiset pelastusupseerit lähtivät Intiaan vuonna 1912. Sen jälkeen suomalaisia on työskennellyt mm. Argentiinassa, Boliviassa, Brasiliassa, Ghanassa, Indonesiassa, Intiassa, Jamaikalla, Kiinassa, Kongossa, Malesiassa, Pakistanissa, Paraguayssa, Sri Lankassa ja Uruguayssa.
Tammisaaressa syntynyt ja kansakoulun käynyt, Helsingissä Pelastusarmeijan yksivuotisen kadettikoulun suorittanut pelastusupseeri Edvard Rosenlund (1895 – 1939) lähti "sotaretkelle" 19-vuotiaana silloiseen Hollannin Itä-Intiaan, nykyiseen Indonesiaan vuonna 1914. Maailmansotien välisenä aikana Indonesiassa työskenteli kaikkiaan yhdeksän suomalaista pelastusupseeria. Pelastusarmeijan lähetystyö oli alkanut hollantilaisten vetämänä 1894 Jaavan saaren keskustasta ja laajentunut niin, että 1923 Hollannin Itä-Intiassa toimi 150 upseeria, vuonna 1939 jo 349. Heidän työnsä painottui sosiaaliseen työhön sekä terveyden- ja sairaanhoitoon sekä peruskoulutukseen.
Kielitaitoinen Rosenlund opetteli hollannin kieltä jo laivamatkalla Lontoosta Indonesiaan ja perille päästyään hän järjestelmällisesti otti haltuun jaavan ja malaijin kielen. Kielten hallinta oli tarpeen jo siksi, että Pelastusarmeijan käytäntönä oli "kastijakoa" estääkseen kierrättää upseereitaan tehtävästä toiseen. Mikään työ ei saanut olla vähäarvoista.
Jaavalla pidetyn kieli- ja olosuhdekoulutuksen jälkeen Rosenlund lähetettiin varainhankintaan Sumatralle, mikä tarkoitti kontaktien ja verkostojen luomista niin kansan parissa kuin islamilaisen ylimystön taivuttelussakin. Pelastusarmeijan valtti Sumatralla oli spitaalisten hoito, ja Rosenlund onnistui varainhankinnassaan erinomaisesti. Hän päätteli, että työ islamilaisten parissa tuli aloittaa korkeassa asemassa olevista henkilöistä: suurin rahasumma oli tullut Sangkatin sulttaanilta. (Sota-Huuto (=SH) 11 ja 26/1915). Varainhankinnan jälkeen Rosenlund toimi Jaavalla sairaalassa ja sotilaskodissa ennen uutta varainkeräysmatkaa Sumatralle. Täällä hän koki myös ulkomaalaisena olemisen varjopuolia jouduttuaan henkihieveriin "vihamielisten alkuasukkaiden pieksämänä". (SH 5/1922). Rosenlund jatkoi matkojaan Sumatralla, Borneolla, Bangkalla sekä Celebesillä. Rahankeruukausi kesti viisi vuotta, ennen kuin hän päätyi Celebesille, ensin maanviljelyssiirtolaan Kalawarassa, sitten Paloe-laakson alueelle Koelawin lähetysalueen johtajaksi kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Siellä hän sai kokea mm. karismaattisen johtajan herättämää innostusta. Omien sanojensa mukaan hän johti puhetta parhaimmillaan kuudella eri kielellä (SH 15/1920). Hän oli alueella ainoa eurooppalainen upseeri joka osasi kansan kieltä (SH 1/1925). Kielten käytännöllinen haltuunotto ei Rosenlundilta jäänyt lähetystyöhön, sillä hän käänsi Luukkaan evankeliumin idja-kielelle ja toimitti samalla kielellä raamatullisen lukukirjan.
Rosenlund paneutui alueellaan koulujen perustamiseen, mutta organisoi myös apteekin ja kadettikoulun, jossa koulutettiin kuusi paikallista henkilöä upseereiksi. 1920-luvun alussa hänen vieraanaan oli ruotsalainen tutkimusmatkailija ja kansatieteilijä tohtori Walter Kaudern, joka kiitteli Pelastusarmeijan tapaa ottaa hienotunteisesti ja varovasti huomioon alueen ihmisten vanha kulttuuri. Varhaisilta ajoilta ennen ensimmäistä Suomen vierailua 1922 elokuvia ei ole olemassa. Suomen matkallaan Edvard Rosenlund avioitui ompelija Hildur Ahlbäckin kanssa. Molemmat olivat pelastusupseereja ja ryhtyivät yhdessä lähetystyöhön Boran ruhtinaskunnan alueella Keski-Celebesissä, jossa paikallisten asukkaiden uskontona oli animismi, eikä edes islam ollut laajentunut merkittävässä määrin sisämaahan rannikolta, jossa se oli pääuskonto. Rosenlundit organisoivat ripeästi upseerien ja opettajien asuntojen, ulkorakennusten ja koulun rakentamisen; paikalliset tukivat toimia rakentamalla apteekin ja sairaalan yhdistelmän. Moskeijan rakentamishankkeen Rosenlund onnistui pysäyttämään suhteillaan ja valituksillaan viranomaisille.
Englantilaisen staapikapteeni Woodwardin kanssa Edvard Rosenlund matkasi 1926 Keski-Celebesin vuoristoalueelle, osin tervehtimässä hollantilaisia työtovereitaan, osin kartoittamaan alueita, joilla pelastusarmeija ei vielä toiminut. 5-6 viikon matka toteutui pääosin jalan ja oli vaarallinenkin. Hän kirjoitti matkastaan laajan matkakuvauksen Sotahuutoon ja tallensi maisemia myös elokuvaan. Elokuvaamisen motiivia, kouluttautumista kameran käyttöön ja käytännön filmityötä hän ei kuvaa missään kirjoituksessaan. Matkalla Rosenlund tapasi tohtori Adrianin, joka oli kielentutkija. Juuri hän opasti ja valmensi Rosenlundin evankeliumien käännöstyöhän. Kielipolitiikka lähetystyössä oli keskeisessä asemassa matkan keskusteluissa myös tavatessa tohtori A. C. Kruytia Pandolossa. Paikallisia kieliä käyttämällä voitiin kumota käsitys "hollantilaisten uskonnosta". Johtajakeskeinen ajattelu paikallisten asukkaiden parissa määräsi taktiikan: suvun päämiehiä ja yhteisön johtajia käännyttämällä myös suuret joukot kääntyvät. Vuoteen 1934 mennessä alue olikin kristillistetty. Rosenlund ei itse tilastoista välittänyt, ratkaisevaa oli erään hänen Sotahuudon artikkelinsa mukaan "missä määrin pakanat on saatu ymmärtämään kristinoppia ja missä määrin se on syövytetty heidän sydämiinsä."
Lähetystyön ohella hän keräsi merkittävän kokoelman kansanperinteelle arvokasta aineistoa, josta osa on talletettu Suomen Kansallismuseon kokoelmiin, osa Pelastusarmeijan museoon. Museoviraston hallintaan päätyneen aineiston mukana oli myös hänen vuodesta 1926 lähtien kuvaamiaan elokuvia vuodesta.
Raakafilmin valmistaja Eastman Kodak Co. oli avannut vuonna 1923 amatöörikuvaajille kaitafilmimarkkinat. Kodak Safety Film –nimiselle palamattomalle materiaalille suunniteltiin samanaikaisesti sovelias kamera Cine-Kodak. Kun filmi kuvattaessa ensin valottui kamerassa, se seuraavaksi kehitettiin kääntömenetelmällä positiiviksi, joka toimi myös esityskopiona Kodascope –projektorissa. Muutama vuosi myöhemmin toi saksalainen Agfa kilpailijaksi oman 16-millisensä kasvunäkymien houkuttelemana.
Edvard Rosenlund oivalsi ensimmäisten joukossa uuden välineen mahdollisuudet, ennen muuta Länsi-Intian pelastusarmeijan Eurooppaan suuntautuvassa pr-työssä. Mutta alkuasukkaiden elinolojen filmauksia voidaan myös katsella Rosenlundin oman antropologisen kiinnostuksen ja human interest -asennoitumisen lähtökohdista. Jo 1920-luvun puolivälissä hän leikkasi ensimmäiset 16 mm:n elokuvansa Keski-Celebesin vuoristoseutujen kyläyhteisöistä. Nämä kaksi ja myöhemmin tehdyt kolme filmiä hän näytti Suomen kiertueellaan 1931-32 yli sadan esitelmätilaisuuden vetonaulana. Ohjelmistoon kuului lisäksi filmi Pelastusarmeijan perustamasta spitaaliparantolasta, jota Rosenlund menestyksellisesti johti vuosina 1928-29.
Osa Keski-Celebeksen sisäosissa, Boran ruhtinaskunnassa vuosina 1926-28 kuvatusta aineistosta on säilynyt alkuperäiseen esityskopioon tiivistettynä. Poikkeuksellisen arvokas antropologinen elokuvaharvinaisuus esittelee toradja-heimojen animistisia rituaaleja, pääkallonmetsästäjien sotatanssin ja se avaa myös ulkopuolisille naisten ja lasten suljetun elämänpiirin. Pelastusarmeijan lähetyskirkon vihkijäiset ovat tekijälle tärkeä kohtaus filmin ytimessä, samoin lähetyspukuisen Rosenlundin ja hänen vaimonsa viidakkomatkat vaikeasti lähestyttäviin vuoristokyliin. Ne tuovat elokuvaan lähetystyön osallistuvan puolen, joka voidaan myös nähdä siirtomaavallan vaikutussuhteiden etäisenä ilmentymänä. Elokuva päättyy Donggalan satamassa otettuihin jäähyväiskuviin Rosenlundin siirtyessä Sumatralle Koendoerin spitaalisiirtolan johtajaksi.
Täällä Rosenlundin kameralle näyttäytyi länsimaiselle ihmiselle vieras ja järkyttävä spitaalitautisten alue. Hän taltioi kaunistelematta spitaalisten kasvoja ja sairaudesta kärsivien rujoutta monissa filmeissä, joiden säilyneet fragmentit näemme nyt yhdistettyinä. Suomen kiertueohjelmistoon kuulunut filmi ei ole säilynyt, mutta nähtävät välitekstilliset jaksot liittyivät epäilemättä esitettyyn elokuvaan. Eurooppalaisten katseltaviksi eivät kuitenkaan kaikki sairauden ilmentymät soveltuneet. Ja myös edellisistä jyrkästi poikkeavat kuvat henkilökunnasta suihkulähteiden ja viheriöiden vyöhykkeellä voidaan olettaa yksityisluonteisiksi.
Rosenlund kuvasi mieluusti vaimoaan, lapsiaan ja lähetysasemien henkilökuntaa. Varhaisiin vuoden 1926 taltiointeihin kuului kuvaotos Pelastusarmeijan kapteenien Elma Borgin ja Toivo Poutiaisen "yhdistämisestä yhteisen lipun alla, keskellä kansaa, jonka kieli ja elämäntavat ovat heille vieraita", kuten Pelastusarmeijan Sotahuuto-lehti avioliitosta uutisoi. Rosenlund filmasi myös tuoreeltaan Keski-Celebeksen piirimajan päällikön van der Werken, joka 70-vuotissyntymäpäivänään vuonna 1926 ylennettiin "kommodööriluutnantiksi".
Edvard Rosenlundin uran tärkein vierailu käytiin myöhemmin vuonna 1935. Tuolloin päämajan komentaja ja rouva de Groot sekä merkittäviä siirtomaahallituksen virkamiehiä saapui kunnioittamaan Rosenlundin nimitystä Pohjois-Celebeksen piiripäälliköksi. Kaiken tämän keskellä Rosenlundilla oli energiaa filmata ainutlaatuisiin kuviin nuo arvokkaat vierailijat ja samassa yhteydessä siirtomaavallan etikettiin puristettu kansanjuhla.
Jo seuraavana vuonna trooppisen sairauden heikentämä Rosenlund sai siirron sivilisaation vaurastuttamalle Jaavalle, ensin kadettikoulun johtajaksi ja pian tämän jälkeen Keski-Jaavan piiripäälliköksi. Uusien tehtävien ohessa hänelle jäi aikaa kuvata perheensä ja ystävänsä maan halki ulottuvilla autoretkillä, buddhalaisten muistomerkkien ja maisemanähtävyyksien äärellä. Piiripäällikön riisivainiot kukoistivat syksyn uhkeutta ja niiden sadonkorjuun Rosenlund kuvasi ehkä viimeiseen Indonesian filmiinsä syksyllä 1938.
Palattuaan seuraavana vuonna lopullisesti kotimaahansa Edvard Rosenlund oli viettänyt Hollannin Itä-Intiassa 25 vuotta Pelastusarmeijan palveluksessa. 44-vuotiaana menehtyneestä lähetyssotilaasta (k. 28.10.1939) on Raymond Caddy kirjoittanut elämänkerran "Where the Peppers Grows". Maija-Liisa Kannel on tehnyt kirkkohistorian tutkielman Edvard ja Hildur Rosenlundin lähetystyöstä. Marjatta Parpola on puolestaan selvitellyt perustavalla tavalla Rosenlundin unohdettuja ansioita kansatieteellisen materiaalin kerääjänä yleisen etnologian sivulaudaturtyössään. Keskeinen osa Roselundin esinekokoelmasta on nähtävissä Pelastusarmeijan museossa Helsingissä.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 3.11. 2004
tiistaina, marraskuuta 02, 2004
Kahlekuningas
Ruotsinkielinen nimi: Utbryterkungen. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2002. Tuotantoyhtiöt: Kinoproduction Oy, Moviemakers Nord Ab, Filmpoll Nord AB. Tuotantopäällikkö, apulaistuottaja: Markku Tuurna. Tuottaja: Claes Olsson. Yhteistuottaja: Göran Lindström, Moviemakers Nord Ab. Ohjaus ja käsikirjoitus: Arto Koskinen. Apulaisohjaaja: Kimmo Taavila. Kuvauspäällikkö: Juha Tuura. Kuvaus: Hans Welin. Lavastus: Risto Karhula. Erikoistehosteet: Jari Hakala, Tuomo Hintikka, Petteri Linnnus, Sam Shingler (Generator Post) Puvut: Elina Kolehmainen, Karin Sundvall. Ehostus: Leila Mäkynen. Hilkka Stenberg ja Kaisa Pulkkinen (hiukset). Musiikki: Samuli Laiho. Laulut: "Minun sydämeni on särkynyt", (säv. A.W.Yrjänä/Janne Halmkrona, san. A.W.Yrjänä, sov. CMX & Gabi Hakanen) Oy EMI Finland Ab, CMX - kappale albumilta Isohaara. "Veckans affärer" (John Holm) John Holm, Multitone Musikförlag Ab, Warner/Chappell Music Sweden. "Miehen kunnia", (säv. ja sov. A.W.Yrjänä, teksti trad.), Alans Apartmen ja Timo Lindholm. "Kesäilta", (säv. ja sov. Samuli Laiho, san. Uuno Kailas). Selestina-kuoro, johtajana Tarja Vanhala. Leikkaus: Kauko Lindfors. Ääni: Jyrki Rahkonen. Äänisuunnittelija: Olli Pärnanen. Pääosissa: Miikka Enbuske (Esko), Emil Lundberg (Patrick), Heikki Hela (Toivo, isä), Maija Junno (Aino, äiti), Arttu Kapulainen (Juhani, Eskon veli), Sulevi Peltola (pappa), Lina Hofvenberg (Henele, Patrickin sisko), Ralph Carlsson (Patrickin isä), Joe Hamari (Sauli), Mikko lamminen, Joonas Lipponen, Petteri Siimes ja Ville Kotajärvi (Eskon kavereita), Mika Koski (Kenneth), Janne Hyytiäinen (Martti, poliisi, Saulin isä), Reijo Kontio (Usko Keränen), Kjell Morin (ruotsalainen siltavahti), Christian Sandström (ruotsalainen poliisi), Pauli Konttajärvi ja Kaisu Koski (opettajia), Juuso Hirvikangas ja Kimmo Taavila (lentäjät), Joni Alasaukko-oha, Niklas Pelli, Andreas Riestola ja Mattias Wiklund (ruotsalaista jengiä), Terveet Kädet bändin jäsenet: Arttu Kapulainen (laulaja), Heikki Rättyä (rumpali), Rauno Hemminki (basisti), Riku Rousu ja Ristomatti Myllylahti (kitaristit). Teatterilevitys: Columbia TriStar Egmont Film Distributors Oy. Videolevitys: Oy Nordisk Film Ab (2003) – 90 min
1970-luvulla elävä torniolainen nuori mies, 11-12 -vuotias Esko turvautuu valkoiseen valheeseen pelastaakseen nahkansa sen jälkeen kun ruotsalaispojille tarkoitettu, mutta omiin osunut kepponen osoittautuukin kalliiksi. Hyvän mielikuvituksen luova käyttö ei kuitenkaan käy kivuttomasti, sillä tihutyöstään kiinni jäävät parhaat kaverit hylkäävät Eskon, joka on päässyt tekosistaan kuin koira veräjästä. Uudeksi ystäväksi tulee Patrick Haaparannasta, Ruotsin puolelta.
Siirtymä Ruotsiin on tietysti jo edistysaskel teini-ikään tulevalle suomalaiselle: mieltä tuossa iässä kiihottavat asiat kuten rock ja sex ovat siellä kovemmassa huudossa kuin vielä puritaanisessa Suomessa. Perheet suhtautuvat ystävyksiin molemmilla puolilla rajaa varauksellisesti. Eskon luonteenpiirteisiin kuuluu se, että hän haluaisi olla jotakin muuta, mitä hän on. Sama vaiva on oikeastaan koko hänen perheensä ongelma. Mutta Patrickilla on pakkomielteitä, jotka liittyvät paitsi sotaan myös Harry Houdiniin, maailman kuuluisimpaan kahlekuninkaaseen, joka uhmaa fysiikan lakeja. Ja nyt Esko aikoo suorittaa Houdinin vaikeimman tempun.
Elämänpiiri käy rankaksi kun Eskon isä saa työstään potkut, äiti menettää hermonsa, vaarilla ei enää kaikki ole kohdallaan ja Patrick on saanut äärimmäisen vaarallisen sairauden, leukemian. Se avaa elokuvan teemat, joihin lukeutuvat niin sairaudet, kuolema, menetykset kuin surukin.
Nuoret näyttelijät tekevät valloituksen katsojien sydämessä. Heikki Hela esittää perusisää, joka ei oikeastaan lotkauta korvallakaan velvollisuuksiinsa sen enempää isänä kuin aviomiehenäkään. Kuusikymmenluvulla siitä saattoi jo olla seurauksia perheyhteyden jatkuvuudelle. Valitettavasti aina auvoisa Sulevi Peltola joutuu esittämään umpimielisen ex-sotasankarin roolia enemmän vaikenemalla kuin näyttelmällä.
Elokuva kiinnittää ansiokkaasti huomiota ajankuvaan. 1970-luku näyttäytyy valkokankaalta nykyiseen silmään pistävine korneine vaatteineen, väreineen ja junttiasenteineen kuin valistusfilmista "Ei koskaan enää".
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 29.10. 2004
1970-luvulla elävä torniolainen nuori mies, 11-12 -vuotias Esko turvautuu valkoiseen valheeseen pelastaakseen nahkansa sen jälkeen kun ruotsalaispojille tarkoitettu, mutta omiin osunut kepponen osoittautuukin kalliiksi. Hyvän mielikuvituksen luova käyttö ei kuitenkaan käy kivuttomasti, sillä tihutyöstään kiinni jäävät parhaat kaverit hylkäävät Eskon, joka on päässyt tekosistaan kuin koira veräjästä. Uudeksi ystäväksi tulee Patrick Haaparannasta, Ruotsin puolelta.
Siirtymä Ruotsiin on tietysti jo edistysaskel teini-ikään tulevalle suomalaiselle: mieltä tuossa iässä kiihottavat asiat kuten rock ja sex ovat siellä kovemmassa huudossa kuin vielä puritaanisessa Suomessa. Perheet suhtautuvat ystävyksiin molemmilla puolilla rajaa varauksellisesti. Eskon luonteenpiirteisiin kuuluu se, että hän haluaisi olla jotakin muuta, mitä hän on. Sama vaiva on oikeastaan koko hänen perheensä ongelma. Mutta Patrickilla on pakkomielteitä, jotka liittyvät paitsi sotaan myös Harry Houdiniin, maailman kuuluisimpaan kahlekuninkaaseen, joka uhmaa fysiikan lakeja. Ja nyt Esko aikoo suorittaa Houdinin vaikeimman tempun.
Elämänpiiri käy rankaksi kun Eskon isä saa työstään potkut, äiti menettää hermonsa, vaarilla ei enää kaikki ole kohdallaan ja Patrick on saanut äärimmäisen vaarallisen sairauden, leukemian. Se avaa elokuvan teemat, joihin lukeutuvat niin sairaudet, kuolema, menetykset kuin surukin.
Nuoret näyttelijät tekevät valloituksen katsojien sydämessä. Heikki Hela esittää perusisää, joka ei oikeastaan lotkauta korvallakaan velvollisuuksiinsa sen enempää isänä kuin aviomiehenäkään. Kuusikymmenluvulla siitä saattoi jo olla seurauksia perheyhteyden jatkuvuudelle. Valitettavasti aina auvoisa Sulevi Peltola joutuu esittämään umpimielisen ex-sotasankarin roolia enemmän vaikenemalla kuin näyttelmällä.
Elokuva kiinnittää ansiokkaasti huomiota ajankuvaan. 1970-luku näyttäytyy valkokankaalta nykyiseen silmään pistävine korneine vaatteineen, väreineen ja junttiasenteineen kuin valistusfilmista "Ei koskaan enää".
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 29.10. 2004
maanantaina, marraskuuta 01, 2004
Lola rennt
Suomenkielinen nimi: Juokse Lola, juokse! Ruotsinkielinen nimi: Spring Lola! Valmistumaa ja -vuosi: Saksa 1998. Tuotantoyhtiö: X Filme Creative Pool (Berliini), WDR (Köln), ARTE (Strassbourg), Bavaria Film International (levitys). Tuotannonjohto: Maria Köpf, Ralph Brosche. Tuottaja: Stefan Arndt, Gebhard Henke (WDR), Andreas Schreitmüller (ARTE). Tuotannonsuunnittelu: Alexander Manasse. Ohjaus ja käsikirjoitus: Tom Tykwer. Apulaisohjaajat: Chris Brighton, Sebastian Fahr. Kuvaus: Frank Griebe. Marik Kubik (toisen kuvausryhmän johto). Taiteellinen johto: Attila Saygel. Lavastus: Irene Otterpohl. Erikoistehosteet: Roland Tropp, Gerd Voll. Animaatio: Ralf Bohde. Puvut: Monica Jacobs. Ehostus: Babette Bröseke, Christa Krista (Lolan hiukset), Margit Neufink, Katherina Oertel (nimellä Jekatarina Oertel). Musiikki: Reinhold Heil, Johnny Klimek, Tom Tykwer. Laulut: Franka Potente (teema "I Wish" ja muut laulut). Leikkaus: Mathilde Bonnefoy. Animaatio: Ralpf Bohde, Gil Alkabetz. Ääni: Frank Behnke. Markus Münz, Kai Storck (äänileikkaajia). Pääosissa: Franka Potente (Lola), Moritz Bleibtrau (Manni), Herbert Knaup (isä), Nina Petri (rva Hansen), Armin Rohde (herra Schuster), Joachim Król (Norbert von Au), Ludeger Pistor (hra Meier), Suzanne von Borsody (rva Jäger), Sebastian Schipper (Mike), Jilia Lindig (Doris), Lars Rudolph (hra Kruse), Andreas Petri (siivooja), Klaus Müller (croupier), Utz Krause (kasinon johtaja), Beate Finckh (kasinon kassa), Volkhard Buff (ambulanssinkuljettaja), Heino Ferch, Ute Lubosch, Dora Raddy, Monika Bleibtrau (sokea), Peter Pauli (supermarketin etsivä), Marc Bischoff (poliisi), Hans Paetsch (kertojan ääni). Helsingin ensiesitys: 29.10. 1999 Tennispalatsi. Televisiolähetys: 6.6. 2002 YLE TV1, Uusi Kino – maahantuoja: Finnkino Oy. Videojulkaisu: Finnkino Oy (2000) – VET: 101471 – K12 – 2200 m / 81 min
Tom Tykwerin Juokse, Lola, juokse! on malliesimerkki elokuvasta, jossa kohtaavat rytmi ja visuaalinen: sen yhteydessä voi puhua jopa hysterian elokuvasta ja valtaisasta futuristisen epätoivon energiasta, joka suodattuu vaihtuviksi tyyleiksi ja erilaisten videopeleistä tuttujen kerrontamallien synteesiksi.
Animaatio, video, 35 mm materiaali, ajan manipuloitiin soveltuva kuten myös muu efektien maailma on täysimittaisessa käytössä. Viis siitä, että Tykwer ei edelleenkään ole suuri ajattelija. Meno nakuttaa niin nopeasti ettei arkipäivä tai filosofointi ehdi juolahtaa katsojan mieleen.
Juoni on samaa kaliiberia: Lolan poikaystävä Manni tapetaan ellei Lola hanki 100 000 Saksan markkaa ja toimita niitä toiselle puolelle kaupunkia puhelinkoppiin – ja tämä kaikki tietenkin tapahtuu 20 minuutissa, jossa tekno-pop on päällimmäisenä manipuloimassa aikaa ja sen rytmitystä.
Kertomus ei ole kuitenkaan suoraviivainen, sillä kyse on kaaoksesta, jonka logiikka ei ole tästä maailmasta, vaan vaihtoehtoisista, keskenään erilaisista interaktiivisten pelien mahdollisista maailmoista.
Katsoja on tietävinään mitä tapahtuu, aivan kuten peliohjaimen nappia painava tietää onnistuvansa. Mutta elokuvassa kaikki käykin aina uudelleen toisin aivan kuten pelien pelaajat tietävät syvällä sisimmässään: elokuvan kertomus heilahtaa suurella vaijerilla kolmasti puhumattakaan mikrokosmoksen sattumusten aiheuttamista keikauksista, joiden muodostamaa kaaosta yhdistää vain se, että Lola juoksee. Hengästymättä. Hikoilematta. Väsymättä. Aivan kuten me peliohjain sylissämme.
Eikä kyse ole koskaan uskottavuuden puutteesta, sillä kuten Tykwer prologissaan siteeraa: "Pallo on pyöreä ja peli kestää 90 minuuttia… Loppu on teoriaa," kuten jalkapallovalmentaja Sepp Herberger totesi läntisen Saksan voittaessa maailmanmestaruuden 1954.
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 27.7. 2003
Tom Tykwerin Juokse, Lola, juokse! on malliesimerkki elokuvasta, jossa kohtaavat rytmi ja visuaalinen: sen yhteydessä voi puhua jopa hysterian elokuvasta ja valtaisasta futuristisen epätoivon energiasta, joka suodattuu vaihtuviksi tyyleiksi ja erilaisten videopeleistä tuttujen kerrontamallien synteesiksi.
Animaatio, video, 35 mm materiaali, ajan manipuloitiin soveltuva kuten myös muu efektien maailma on täysimittaisessa käytössä. Viis siitä, että Tykwer ei edelleenkään ole suuri ajattelija. Meno nakuttaa niin nopeasti ettei arkipäivä tai filosofointi ehdi juolahtaa katsojan mieleen.
Juoni on samaa kaliiberia: Lolan poikaystävä Manni tapetaan ellei Lola hanki 100 000 Saksan markkaa ja toimita niitä toiselle puolelle kaupunkia puhelinkoppiin – ja tämä kaikki tietenkin tapahtuu 20 minuutissa, jossa tekno-pop on päällimmäisenä manipuloimassa aikaa ja sen rytmitystä.
Kertomus ei ole kuitenkaan suoraviivainen, sillä kyse on kaaoksesta, jonka logiikka ei ole tästä maailmasta, vaan vaihtoehtoisista, keskenään erilaisista interaktiivisten pelien mahdollisista maailmoista.
Katsoja on tietävinään mitä tapahtuu, aivan kuten peliohjaimen nappia painava tietää onnistuvansa. Mutta elokuvassa kaikki käykin aina uudelleen toisin aivan kuten pelien pelaajat tietävät syvällä sisimmässään: elokuvan kertomus heilahtaa suurella vaijerilla kolmasti puhumattakaan mikrokosmoksen sattumusten aiheuttamista keikauksista, joiden muodostamaa kaaosta yhdistää vain se, että Lola juoksee. Hengästymättä. Hikoilematta. Väsymättä. Aivan kuten me peliohjain sylissämme.
Eikä kyse ole koskaan uskottavuuden puutteesta, sillä kuten Tykwer prologissaan siteeraa: "Pallo on pyöreä ja peli kestää 90 minuuttia… Loppu on teoriaa," kuten jalkapallovalmentaja Sepp Herberger totesi läntisen Saksan voittaessa maailmanmestaruuden 1954.
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 27.7. 2003
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)