tiistaina, marraskuuta 23, 2004

Little Women (1933)

Cukorin Pikku naisia Orionissa 9.12. klo 17 ja 12.12. klo 17.45

Suomenkielinen nimi: Pikku naisia. Ruotsinkielinen nimi: Unga kvinnor. Valmistusmaa- ja vuosi: Yhdysvallat 1933. Tuotantoyhtiö: RKO Radio Pictures Inc. Tuottajat: Merian C. Cooper (exec.), Kenneth Macgowan (apulaist.) Ohjaus: George Cukor. Apulaisohjaaja: (Edward Killy). Käsikirjoitus: Sarah Y. Mason ja Victor Heerman Louisa May Alcottin romaanista (1865). Kuvaus: Henry W. Gerrard. Lavastus: Van Nest Polglase, Ray Moyer (kreditoimaton, lavasteet). Erikoistehosteet: Harry Redmond Jr, Harry Redmond Sr. (kreditoimattomia). Puvut: Walter Plunkett. Ehostus: Mel Berns (kreditoimaton) Musiikki: Max Steiner. Bernhard Kaun (orkestraatio, kreditoimaton). Leikkaus: Jack Kitchin. Ääni: Frank H. Harris. Pääosissa: Katharine Hepburn (Josephine 'Jo' March), Joan Bennett (Amy March), Paul Lukas (Prof. Baer), Edna May Oliver (täti Martha March), Jean Parker (Elisabeth 'Beth' March), Frances Dee (Margaret 'Meg' March / Brooks), Henry Stephenson (hra James Laurence), Douglass Montgomery (Theodore 'Laurie' Laurence), John Davis Lodge (John Brooke), Spring Byington (Marmee March), Samuel S. Hinds (Mr. March), Mabel Colcord (Hannah), Marion Ballou (rva Kirke), Nydia Westman (Mamien, rva Kirken sisäkkö), Harry Beresford (tri Bangs). Helsingin ensiesitys: 23.12. 1934 Astoria, Tähti. Televisiolähetys: 21.2. 2002 YLE TV2 – maahantuoja: Bio-Kuva Oy – filmitarkastus: 18720 – S – 3300 m / 121 min

New York Timesin kriitikko Mordaunt Hall oli ällikällä lyöty nähtyään George Cukorin uusimman elokuvan Pikku Naisia vuonna 1933. ”Kuvitelkaa elokuva, joka on pääasiassa tekemisissä tervehenkisen perheen kanssa.” Koko perheen elokuva oli amerikkalainen keksintö, mutta tämä Louisa May Alcottin tarina (1868) neljän tyttären perheestä Amerikan sisällissodan aikana Uudessa Englannissa on osoittautunut kesätäväksi ja toiminut lähtökohtana monelle muullekin filmatisoinnille. Ja mikä parasta, ne kaikki ovat enemmän kuin onnistuneita. Katharine Hepburnin ja George Cukorin kymmenen elokuvan yhteistyöstä Pikku naisia oli vasta toinen. Cukorin leveä ja vakuuttava tyyli on esillä ja tekniikka, esimerkiksi valaistus suorastaan loisteliasta.

Marchien perhe on tervemielisyydestään huolimatta sisällissodan hajalle lyömä: hra March on Unionin armeijassa. Miehen ollessa poissa heitä johtaa matriarkka Marmee (Spring Byington) ja toden totta, vahvoja miehiä ei tähän elokuvaan ole päästetty.

Kyse on siis naisten elokuvasta. Neljästä sisaresta yksi jää taka-alalle, toinen on hahmona enemmän sentimentaalinen kuin romanttinen ja kolmas menestyneen naisen perikuva. Dramaattisimmaksi ja vaikuttavimmaksi päähenkilöksi nousee Katharine Hepburnin loistavasti esittämä hieman miehinen Jo, joka haluaa kirjailijaksi. Monen vuoden tapahtumat on elokuvassa punottu muutamaan viikkoon. Silti Sarah Y. Mason ja Victor Heerman saivat käsikirjoituksestaan Oscarin.

Elokuvan naisroolit ovat selkeästi positiivisia. Tavallisin kritiikki näyttelijöitä kohtaan on se, että he ovat noin vuosikymmenen liian vanhoja rooleihinsa. Tietenkin tarina juoksuttaa esiin miehiäkin tyttäriä kosiskelemaan, mutta silti elokuvan painopiste on tyttöjen keskinäisissä suhteissa toisiinsa ja äitiinsä, heidän moraalisissa valinnoissaan ja kokemuksissaan. Elokuva hakee tasapainoa moraalitarinan ja tapakomedian välimaastossa ja siksi miesten valloitusyritykset eivät nouse esiin niin vahvana kuin sankarittarien jatkuva pyrkimys ”voittaa itsensä.”

Moraalitarinan painotusta lisäävät elokuvan katolilainen ikonografia ja alluusiot ajan suurimpaan kirjalliseen menestykseen, John Bunyanin (1628-1688) ”Pilgrim’s Progress” –teokseen. Kun omaisuus katoaa, naapurit tarvitsevat apua, sairaudet ja muut tragediat vellovat ja lapset kokevat vaikeaksi kasvaa aikuiseksi ovat toki tavanomaisia juonellisia kehittelyjä, mutta niihin liittyvänä tarpeessa olevien huolenpito, siunauksien aiheuttama kiitollisuus, ylpeyden typeryys ja nöyryyden kunnioitus muodostuvat ikuisiksi teemoiksi, jotka eivät vanhene nykypäivässäkään.

On silti arvattavaa, että pula-aikana, jolloin elokuva ilmestyi, näiden tekijöiden kasvatuksellinen merkitys oli varmasti nykyistä suurempi. Alcottin tarina voidaan sekin sijoittaa poliittiseen kontekstiinsa. Vahvojen, itsenäisten ja elämään kykenevien naisten tarinan ilmestyminen 1868 ajoittuu samaan aikaan kuin mustat amerikkalaiset saivat äänioikeuden: se on oikeutetusti nähty alkusoittona naisten äänioikeudelle.

– Jari Sedergren 12.12. 2004

Ei kommentteja: