Dokumentin ydin 15: Globaali katse

Tänään ke 3.11.2004 Orionissa, klo 17:

Tulimaata tutkimassa - Kuvia suomalaisen retkikunnan matkalta v. 1928-1929

Suomi 1953. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Sommittelu: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Heikki Roivainen. Kuvaus: Heikki Roivainen. Musiikki: Pjotr Tsaikovski: Ouverture 1812, op. 49, Richard Wagner, Die Valküre, Gioacchino Rossini: William Tell –ouverture, Gustav Holst "The Planets" – no 4. Jupiter; Frederic Chopin: Polonaise, op. 53 m. 6 ja Prelude, op. 28, m.15. Selostus: Yrjö Haapanen. Pääosissa: Väinö Auer ja Tulimaan retkikunta 1928-29. VET A–4555 – S – 288 m / 11 min

Suomen Maantieteellisen Seuran retkikunta matkasi Etelä-Amerikan eteläisimpään osaan Tulimaahan vuonna 1928. Sen ja seuraavan vuoden aikana suomalaiset tutkijat, Helsingin yliopiston dosentti, myöhemmin maantieteen ja myös geologian ja paleontologian professori Väinö Auer. Retkikunnan muut jäsenet olivat filosofian ylioppilas, myöhempi geologian tohtori Esa Hyyppä (1902-1977) ja kallioperägeologi Ernst Håkan Kranck (1890–1989), sittemmin professori Kanadassa, sekä elokuvakameraa käyttänyt kasvitieteen opiskelija, fil. yo Heikki Roivainen, josta myöhemmin tohtorina tuli Yliopiston puutarhan johtaja. Retkikunta asui Magalhaesin salmen rannalla Punta Arenaksen kaupungissa, josta tehtiin tutkimusretkiä eri puolille Tulimaata. Matkan tieteellinen tarkoitus oli selvittää kairauksin alueen soiden stratifrafia ja tutkia jääkauden jälkeisen ajan ilmastonvaihteluita sen avulla. Tieteellisesti matka oli onnistunut.

Retkikunnan johtaja Väinö Auer (1895–1981) tunnetaan merkittävänä maantieteilijänä, jonka työ Tulimaassa ja laajemmin Patagoniassa kesti useita vuosikymmeniä. Hänen matkojaan tukivat Kordelinin säätiö, Kansallis-Osake Pankki (johon suhteet järjestyivät perheystävän, pankinjohtaja J. K. Paasikiven kautta), mutta myös Suomen Argentiinan-lähettiläänä Buenos Airesissa toiminut Niilo Orasmaa (ent. Österman) auttoi omalta osaltaan Aueria matkojen järjestämisessä. Ensimmäisen matkansa jälkeen Auer nimitettiin vuonna 1929 maantieteen professoriksi Helsingin yliopistoon. Kaikkiaan Auer teki tutkimusretkikuntien johtajana 14 matkaa Argentiinaan ja saavutti työssään myös Argentiinan hallituksen kunnioituksen.

1953 välissä hänen oli omien sanojensa mukaan lähinnä "paettava" maasta, sillä maan johtaja Juan Péron, joka oli kutsunut Auerin maahan 1946 virallisesti presidentti J. K. Paasikiven kautta, piti häntä niin arvokkaana, ettei halunnut päästää lahjakasta maantieteilijää maasta tekemästä palveluksia Argentiinalle.

Auerin elämäntyön keskeinen ajatus oli ihmisen toiminnan tarkastelu suhteessa siihen ekosysteemin muutokseen, jonka ihminen toiminallaan sai aikaan. Hän kannatti jo ekologialtaan järkkyneen alueen palauttamista luonnontilaan ja taloudellisen toiminnan järjestämiseen ekologisesti järkevältä kannalta. Siksi hän tuki osuustoimintatilojen perustamista Patagoniaan. Suomalaiset tutkijat ovat vielä 1980-luvulla aktiivisesti jatkaneet kasvimaantieteellisiä ja entomologisia havaintoja Tulimaassa, joten Auerin aloittama perinne jatkuu tälläkin alalla.

Tärkeimpiä kuvauskohteita oli Isla Marthan puuton lintusaari, jonka maisemia ja eläinkuntaa tallentui Heikki Roivaisen kuvaamana joukolle filmirullia. Kuva-aineistoon kuuluivat myös aiemmin tuntemattomien alueiden kartoitus Darwin-vuoristossa ja siellä suomalaisittain nimetyt vuonot ja jäätiköt kuten Fjordo Finlandia, jonka perukkaan ulottui Suomi-jäätikkö. Sen vierellä olevat vuoret saivat nimet Monte Sampo ja Monte Louhi. Porthan, Runeberg, Lönnroth, Snellman ja Kivi-jäätiköt ja silloisen tasavallan presidentti Lauri Kristian Relanderin mukaan nimetty vuono tulivat näin ikuistetuksi Tulimaan karttaan. Nykyisiltä kartoilta ne ovat kadonneet.

Roivaisen filmit vietiin Suomi-Filmiin, joka valmisti aineistosta tilaajalle 1290 metrin eli 47 minuutin mittaisen elokuvan Tulimaata tutkimassa, joka oli myös Auerin matkasta tuoreeltaan julkaiseman kirjan nimi. Välitekstitetty pitkä dokumentti sai ensiesityksensä Bio Biossa 1. 11. 1931 ja sitä esitettiin julkisesti sen lisäksi vain kerran saman kuun lopussa. Kyse ei ollut varsinaisesta teatterilevityksestä sen vuoksi, että molemmat tilaisuudet olivat kutsuvieräsnäytäntöjä lähinnä ylioppilaille ja tieteellisille piireille. Professorinimityksensä saanut Auer esitelmöi molemmissa tapahtumissa. Varsinainen levitys ei toteutunut tällä 35 mm:n nitraattikopiolla, vaan Suomi-Filmi valmisti opetuskäyttöön Suomen Maantieteelliselle Seuralle viisi 16 mm:n kaitakopiota. Suomi-Filmi oli siis elokuvan valmistaja Suomen Maantieteellinen Seuran tilauksesta.

Tämän kaltaisille dokumenteille syntyi veronalennuslainsäädännön uudistuessa uutta käyttöä. Elokuvan negativii leikattiin vuoden 1933 alussa uudelleen niin, että kokonaisuus sirpaloitui viideksi erilliseksi elokuvaksi, joiden nimikkeet Tulimaan sydämessä (250 m), Tulimaan merileijonia (240 m), Tulimaan vuoristojäätiköitä (270 m), Tulimaan lammashoitoa (250 m) ja Tulimaan lintusaaria (240 m) kuvaavat hyvin elokuvien keskeisen sisällön. Ne kaikki tarkastettiin 10. helmikuuta 1933 ja hyväksyttiin veronalennuskuviksi. Niiden tilaaja ja levittäjä oli Suomen Maantieteellinen Seura.

Elokuvien aineisto jäi Suomi-Filmin haltuun. Vuonna 1953 niiden negatiiveja hyväksikäyttäen valmistui Harry Lewingin "sommittelema" 11 minuttinen Tulimaata tutkimassa, jota myytiin elokuvateattereihin alkuelokuvana tuolle ajalle tyypilliseen tapaan. Siihen lisättiin selostusteksti ja musiikkiäänitys. Kun uutta lyhytfilmiä koostettiin, negatiiviaineistoa jouduttiin täydentämään 1930-luvun alussa valmistetulla Tulimaan lampaanhoitoa käsittävällä kopiolla, sillä kaikki 1950-luvun alussa kiinnostusta herättäneet ns. "intiaanikuvat" puuttuivat negatiiveista. Nämä ona-kansaa edustavat kuvat päällikkö Pachecosta ja hänen vaimostaan liitettiin valmistuvaan elokuvaan.

Auer oli kiinnostunut ja huolissaan katoamassa olevista intiaanien kulttuureista, joihin ona-kansakin kuului. Erityinen uhka perinteiselle elämänmuodolle oli lammastalous, joka syrjäytti intiaanit vuosisataisilta asuinpaikoiltaan. Retkikunta kiinnitti sekä puheillaan että filmeillään viranomaisten huomiota alkuperäisasukkaiden asemaan.

Roivaisen kuvaamat tutkimusretkikuvat ovat muuten säilyneet vain negatiivi- ja positiivipoistoina. Niiden pääosa muodostuu muutaman sekunnin mittaisista fragmenteista, joiden ydinosa ja elokuvallisesti parhaat ainekset sisältyvät Lewingin koosteeseen. Siksi näemme niistä tänään vain välähdyksiä.


Indonesian aikakirja
– Edvard Rosenlundin elokuvia Hollannin Itä-Intiasta 1926-1938
Indonesia 1926-1938. Ohjaus ja kuvaus: Edward Rosenlund. 55 min. Esitetaan videolta (Betacam). (Kuvasuunnittelu: Ilkka Kippola ja Jari Sedergren, editointi: Jarmo Nyman)

Ensimmäiset suomalaiset pelastusupseerit lähtivät Intiaan vuonna 1912. Sen jälkeen suomalaisia on työskennellyt mm. Argentiinassa, Boliviassa, Brasiliassa, Ghanassa, Indonesiassa, Intiassa, Jamaikalla, Kiinassa, Kongossa, Malesiassa, Pakistanissa, Paraguayssa, Sri Lankassa ja Uruguayssa.

Tammisaaressa syntynyt ja kansakoulun käynyt, Helsingissä Pelastusarmeijan yksivuotisen kadettikoulun suorittanut pelastusupseeri Edvard Rosenlund (1895 – 1939) lähti "sotaretkelle" 19-vuotiaana silloiseen Hollannin Itä-Intiaan, nykyiseen Indonesiaan vuonna 1914. Maailmansotien välisenä aikana Indonesiassa työskenteli kaikkiaan yhdeksän suomalaista pelastusupseeria. Pelastusarmeijan lähetystyö oli alkanut hollantilaisten vetämänä 1894 Jaavan saaren keskustasta ja laajentunut niin, että 1923 Hollannin Itä-Intiassa toimi 150 upseeria, vuonna 1939 jo 349. Heidän työnsä painottui sosiaaliseen työhön sekä terveyden- ja sairaanhoitoon sekä peruskoulutukseen.

Kielitaitoinen Rosenlund opetteli hollannin kieltä jo laivamatkalla Lontoosta Indonesiaan ja perille päästyään hän järjestelmällisesti otti haltuun jaavan ja malaijin kielen. Kielten hallinta oli tarpeen jo siksi, että Pelastusarmeijan käytäntönä oli "kastijakoa" estääkseen kierrättää upseereitaan tehtävästä toiseen. Mikään työ ei saanut olla vähäarvoista.

Jaavalla pidetyn kieli- ja olosuhdekoulutuksen jälkeen Rosenlund lähetettiin varainhankintaan Sumatralle, mikä tarkoitti kontaktien ja verkostojen luomista niin kansan parissa kuin islamilaisen ylimystön taivuttelussakin. Pelastusarmeijan valtti Sumatralla oli spitaalisten hoito, ja Rosenlund onnistui varainhankinnassaan erinomaisesti. Hän päätteli, että työ islamilaisten parissa tuli aloittaa korkeassa asemassa olevista henkilöistä: suurin rahasumma oli tullut Sangkatin sulttaanilta. (Sota-Huuto (=SH) 11 ja 26/1915). Varainhankinnan jälkeen Rosenlund toimi Jaavalla sairaalassa ja sotilaskodissa ennen uutta varainkeräysmatkaa Sumatralle. Täällä hän koki myös ulkomaalaisena olemisen varjopuolia jouduttuaan henkihieveriin "vihamielisten alkuasukkaiden pieksämänä". (SH 5/1922). Rosenlund jatkoi matkojaan Sumatralla, Borneolla, Bangkalla sekä Celebesillä. Rahankeruukausi kesti viisi vuotta, ennen kuin hän päätyi Celebesille, ensin maanviljelyssiirtolaan Kalawarassa, sitten Paloe-laakson alueelle Koelawin lähetysalueen johtajaksi kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Siellä hän sai kokea mm. karismaattisen johtajan herättämää innostusta. Omien sanojensa mukaan hän johti puhetta parhaimmillaan kuudella eri kielellä (SH 15/1920). Hän oli alueella ainoa eurooppalainen upseeri joka osasi kansan kieltä (SH 1/1925). Kielten käytännöllinen haltuunotto ei Rosenlundilta jäänyt lähetystyöhön, sillä hän käänsi Luukkaan evankeliumin idja-kielelle ja toimitti samalla kielellä raamatullisen lukukirjan.

Rosenlund paneutui alueellaan koulujen perustamiseen, mutta organisoi myös apteekin ja kadettikoulun, jossa koulutettiin kuusi paikallista henkilöä upseereiksi. 1920-luvun alussa hänen vieraanaan oli ruotsalainen tutkimusmatkailija ja kansatieteilijä tohtori Walter Kaudern, joka kiitteli Pelastusarmeijan tapaa ottaa hienotunteisesti ja varovasti huomioon alueen ihmisten vanha kulttuuri. Varhaisilta ajoilta ennen ensimmäistä Suomen vierailua 1922 elokuvia ei ole olemassa. Suomen matkallaan Edvard Rosenlund avioitui ompelija Hildur Ahlbäckin kanssa. Molemmat olivat pelastusupseereja ja ryhtyivät yhdessä lähetystyöhön Boran ruhtinaskunnan alueella Keski-Celebesissä, jossa paikallisten asukkaiden uskontona oli animismi, eikä edes islam ollut laajentunut merkittävässä määrin sisämaahan rannikolta, jossa se oli pääuskonto. Rosenlundit organisoivat ripeästi upseerien ja opettajien asuntojen, ulkorakennusten ja koulun rakentamisen; paikalliset tukivat toimia rakentamalla apteekin ja sairaalan yhdistelmän. Moskeijan rakentamishankkeen Rosenlund onnistui pysäyttämään suhteillaan ja valituksillaan viranomaisille.

Englantilaisen staapikapteeni Woodwardin kanssa Edvard Rosenlund matkasi 1926 Keski-Celebesin vuoristoalueelle, osin tervehtimässä hollantilaisia työtovereitaan, osin kartoittamaan alueita, joilla pelastusarmeija ei vielä toiminut. 5-6 viikon matka toteutui pääosin jalan ja oli vaarallinenkin. Hän kirjoitti matkastaan laajan matkakuvauksen Sotahuutoon ja tallensi maisemia myös elokuvaan. Elokuvaamisen motiivia, kouluttautumista kameran käyttöön ja käytännön filmityötä hän ei kuvaa missään kirjoituksessaan. Matkalla Rosenlund tapasi tohtori Adrianin, joka oli kielentutkija. Juuri hän opasti ja valmensi Rosenlundin evankeliumien käännöstyöhän. Kielipolitiikka lähetystyössä oli keskeisessä asemassa matkan keskusteluissa myös tavatessa tohtori A. C. Kruytia Pandolossa. Paikallisia kieliä käyttämällä voitiin kumota käsitys "hollantilaisten uskonnosta". Johtajakeskeinen ajattelu paikallisten asukkaiden parissa määräsi taktiikan: suvun päämiehiä ja yhteisön johtajia käännyttämällä myös suuret joukot kääntyvät. Vuoteen 1934 mennessä alue olikin kristillistetty. Rosenlund ei itse tilastoista välittänyt, ratkaisevaa oli erään hänen Sotahuudon artikkelinsa mukaan "missä määrin pakanat on saatu ymmärtämään kristinoppia ja missä määrin se on syövytetty heidän sydämiinsä."

Lähetystyön ohella hän keräsi merkittävän kokoelman kansanperinteelle arvokasta aineistoa, josta osa on talletettu Suomen Kansallismuseon kokoelmiin, osa Pelastusarmeijan museoon. Museoviraston hallintaan päätyneen aineiston mukana oli myös hänen vuodesta 1926 lähtien kuvaamiaan elokuvia vuodesta.

Raakafilmin valmistaja Eastman Kodak Co. oli avannut vuonna 1923 amatöörikuvaajille kaitafilmimarkkinat. Kodak Safety Film –nimiselle palamattomalle materiaalille suunniteltiin samanaikaisesti sovelias kamera Cine-Kodak. Kun filmi kuvattaessa ensin valottui kamerassa, se seuraavaksi kehitettiin kääntömenetelmällä positiiviksi, joka toimi myös esityskopiona Kodascope –projektorissa. Muutama vuosi myöhemmin toi saksalainen Agfa kilpailijaksi oman 16-millisensä kasvunäkymien houkuttelemana.

Edvard Rosenlund oivalsi ensimmäisten joukossa uuden välineen mahdollisuudet, ennen muuta Länsi-Intian pelastusarmeijan Eurooppaan suuntautuvassa pr-työssä. Mutta alkuasukkaiden elinolojen filmauksia voidaan myös katsella Rosenlundin oman antropologisen kiinnostuksen ja human interest -asennoitumisen lähtökohdista. Jo 1920-luvun puolivälissä hän leikkasi ensimmäiset 16 mm:n elokuvansa Keski-Celebesin vuoristoseutujen kyläyhteisöistä. Nämä kaksi ja myöhemmin tehdyt kolme filmiä hän näytti Suomen kiertueellaan 1931-32 yli sadan esitelmätilaisuuden vetonaulana. Ohjelmistoon kuului lisäksi filmi Pelastusarmeijan perustamasta spitaaliparantolasta, jota Rosenlund menestyksellisesti johti vuosina 1928-29.

Osa Keski-Celebeksen sisäosissa, Boran ruhtinaskunnassa vuosina 1926-28 kuvatusta aineistosta on säilynyt alkuperäiseen esityskopioon tiivistettynä. Poikkeuksellisen arvokas antropologinen elokuvaharvinaisuus esittelee toradja-heimojen animistisia rituaaleja, pääkallonmetsästäjien sotatanssin ja se avaa myös ulkopuolisille naisten ja lasten suljetun elämänpiirin. Pelastusarmeijan lähetyskirkon vihkijäiset ovat tekijälle tärkeä kohtaus filmin ytimessä, samoin lähetyspukuisen Rosenlundin ja hänen vaimonsa viidakkomatkat vaikeasti lähestyttäviin vuoristokyliin. Ne tuovat elokuvaan lähetystyön osallistuvan puolen, joka voidaan myös nähdä siirtomaavallan vaikutussuhteiden etäisenä ilmentymänä. Elokuva päättyy Donggalan satamassa otettuihin jäähyväiskuviin Rosenlundin siirtyessä Sumatralle Koendoerin spitaalisiirtolan johtajaksi.

Täällä Rosenlundin kameralle näyttäytyi länsimaiselle ihmiselle vieras ja järkyttävä spitaalitautisten alue. Hän taltioi kaunistelematta spitaalisten kasvoja ja sairaudesta kärsivien rujoutta monissa filmeissä, joiden säilyneet fragmentit näemme nyt yhdistettyinä. Suomen kiertueohjelmistoon kuulunut filmi ei ole säilynyt, mutta nähtävät välitekstilliset jaksot liittyivät epäilemättä esitettyyn elokuvaan. Eurooppalaisten katseltaviksi eivät kuitenkaan kaikki sairauden ilmentymät soveltuneet. Ja myös edellisistä jyrkästi poikkeavat kuvat henkilökunnasta suihkulähteiden ja viheriöiden vyöhykkeellä voidaan olettaa yksityisluonteisiksi.

Rosenlund kuvasi mieluusti vaimoaan, lapsiaan ja lähetysasemien henkilökuntaa. Varhaisiin vuoden 1926 taltiointeihin kuului kuvaotos Pelastusarmeijan kapteenien Elma Borgin ja Toivo Poutiaisen "yhdistämisestä yhteisen lipun alla, keskellä kansaa, jonka kieli ja elämäntavat ovat heille vieraita", kuten Pelastusarmeijan Sotahuuto-lehti avioliitosta uutisoi. Rosenlund filmasi myös tuoreeltaan Keski-Celebeksen piirimajan päällikön van der Werken, joka 70-vuotissyntymäpäivänään vuonna 1926 ylennettiin "kommodööriluutnantiksi".

Edvard Rosenlundin uran tärkein vierailu käytiin myöhemmin vuonna 1935. Tuolloin päämajan komentaja ja rouva de Groot sekä merkittäviä siirtomaahallituksen virkamiehiä saapui kunnioittamaan Rosenlundin nimitystä Pohjois-Celebeksen piiripäälliköksi. Kaiken tämän keskellä Rosenlundilla oli energiaa filmata ainutlaatuisiin kuviin nuo arvokkaat vierailijat ja samassa yhteydessä siirtomaavallan etikettiin puristettu kansanjuhla.

Jo seuraavana vuonna trooppisen sairauden heikentämä Rosenlund sai siirron sivilisaation vaurastuttamalle Jaavalle, ensin kadettikoulun johtajaksi ja pian tämän jälkeen Keski-Jaavan piiripäälliköksi. Uusien tehtävien ohessa hänelle jäi aikaa kuvata perheensä ja ystävänsä maan halki ulottuvilla autoretkillä, buddhalaisten muistomerkkien ja maisemanähtävyyksien äärellä. Piiripäällikön riisivainiot kukoistivat syksyn uhkeutta ja niiden sadonkorjuun Rosenlund kuvasi ehkä viimeiseen Indonesian filmiinsä syksyllä 1938.

Palattuaan seuraavana vuonna lopullisesti kotimaahansa Edvard Rosenlund oli viettänyt Hollannin Itä-Intiassa 25 vuotta Pelastusarmeijan palveluksessa. 44-vuotiaana menehtyneestä lähetyssotilaasta (k. 28.10.1939) on Raymond Caddy kirjoittanut elämänkerran "Where the Peppers Grows". Maija-Liisa Kannel on tehnyt kirkkohistorian tutkielman Edvard ja Hildur Rosenlundin lähetystyöstä. Marjatta Parpola on puolestaan selvitellyt perustavalla tavalla Rosenlundin unohdettuja ansioita kansatieteellisen materiaalin kerääjänä yleisen etnologian sivulaudaturtyössään. Keskeinen osa Roselundin esinekokoelmasta on nähtävissä Pelastusarmeijan museossa Helsingissä.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 3.11. 2004