Herttoniemi näytelmäelokuvissa 1920-1970

Elokuvaajat saapuivat Herttoniemeen 13 vuotta sen jälkeen, kun kreivi Louis Sparre ja Kansallisteatterin ohjaaja ja näyttelijä Teuvo Puro ohjasivat ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan Salaviinanpolttajat (1907). Herttoniemen maisemiin ehdittiin, kun Teuvo Puro ohjasi Anni Swanin romaaniin perustuvaa elokuvaansa Ollin oppivuodet (1920). Siinä Herttoniemen kartanon eli elokuvan hieman rappiolla olleen Harmaalan kartanon luonto sai ansaitsemaansa arvostusta, sillä Frans Ekebomin ulkokuvausta kiitettiin kauniista ja mielenkiintoa yllä pitävistä maisemistaan.

Ollin oppivuodet merkittiin vielä Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamolle (per. joulukuussa 1919), joka muutti vasta myöhemmin nimensä meille kaikille tutuksi Suomi-Filmi Oy:ksi. Uutta elokuvassa oli sekin, että pääosassa olivat lapset, mitä ohjaaja korosti vielä 26 vuotta myöhemmin haastattelussaan. Ollia näytteli lapsena ohjaajan tytär Sirkka Puro, vähän vanhmepana Suomen kansallisteatterin lähettipoika Alfred Idström (myöhemmin Antti Ilvos, Suomi-Filmin järjestäjä)

Historiallisten elokuvien vyöry alkoi, kun Herttoniemen kartano sai esittää Näsijärven rannalla sijaitsevaa kuvitteellista kustavilaista kartanoa. Suomi-Filmin perustajajäseniin kuuluneen Carl Fagerin Rautakylän vanha parooni (1923) perustui Zacharias Topeliuksen pienoisromaaniin Gamla baron på Rautakylä (1949). Elokuvan restaurointia suunnitellaan aika ajoin, sillä sen filmiaineisto on olemassa pelastekopiona, tosin puuttuvat välitekstit haittaavat sen seuraamista ja kun siitä ei ole olemassa välitekstilistaa tai käsikirjoitusta, ne olisi kirjoitettava.

Seuraavalla kerrallakin kartano sai esittää juuri sukukartanoa. Kyse oli vuosisadan vaihteen routavuosia kuvaavasta, itse asiassa viimeisestä Suomessa tehdystä mykkäelokuvasta Kajastus (1930). Elokuvassa paljon esillä olevassa kartanon vehreässä puistossa kelpasi viettää kesää ja punoa vastarintajuonia. Elokuvassa on myös peltonäkymä nykyisen Herttoniemen rannan suuntaan. Kajastuksen ohjasi Howard Hughesin (Hell's Angels eli Hornan enkelit 1930) ja William Wellmanin (Wings eli Siivet 1927) apuna Hollywoodissa toiminut ratsumestari Carl von Haartmanin. Erkki Karu tuotti tämän Suomi-Filmin elokuvan, jossa on enemmän kuin koskaan aiemmin toteutettu yökuvausta. Muutenkin tekniikka oli huippua, sillä nyt mukana oli kumipyörin varustettu kameravaunu sekä sadekone.

Herttoniemen kartano tuli tutuksi myös ehkä valovoimaisimmalle elokuvatähdellemme, Regina Linnanheimolle 1930- ja 1940-luvuilla. Linnanheimo näytteli Teuvo Tulion ohjaamassa Sillanpää-filmatisoinnissa Nuorena nukkunut (1937), jota kuvattiin kartanossa ilmestymisvuoden kesä-heinäkuussa.

Vuotta myöhemmin Herttoniemeen saapui filmaamaan elokuvamoguli Toivo Särkkä. Eteenpäin – elämään (1939) -elokuvan Harmaalahti on juuri Herttoniemen kartano. Elokuvan romanttiset kohtaukset peltovainolla ja keskustelut rannalla on toteutettu läheisen Strömsin kartanon mailla.

Särkkä mielistyi kartanoon. Kuuluisin Herttoniemen kartanoa ja sen museoympäristöä käyttäneet elokuva on Särkän jättimenestys Kulkurin valssi (1941). Elokuvan Helenan kotikartano on juuri Herttoniemen kartano, jossa vauhdikas kaksintaistelukin on filmattu. Ossi Elstelän ohjaama ja Särkän tuottama Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943) toivat herttoniemeläisen maiseman suomalaisten sydämiin pysyvästi. Kartanon puistossa huvimajan läheisyydessä sijaitsi salainen kohtauspaikka, jossa Leif Wager lurauttaa kadehdittavan tyynesti sylissään loikovan Regina Linnanheimon korvaan: "Sua vain yli kaiken mä rakastan…" Paikka ansaitsisi muistolaatan.

Maisteri Särkkä palasi Herttoniemen kartanoon vielä 1940-luvulla elokuvissaan Naiskohtaloita (1947) ja Neljästoista vieras (1948). Samoissa maisemissa Särkkä filmasi myös historiallisen elokuvan Katariina kaunis leski (1950). Senkin vaunuajelu- ja ratsastuskohtaukset kuvattiin kartanon mailla. Elokuvassa Carl-Magnus harjoittelee kartanon puistossa miekkailua, mutta räväkkä kaksintaistelukohtaus näyteltiin Helsingin Lehtisaaressa. Katarina ja Carl-Magnus levähtävät elokuvassa tuokion myös nykyisen Siilitie 5:n kohdalla. Särkkä tuotti myös Aarne Tarkaksen elokuvan Älä nuolaise (1962), jossa veikkausvoittajat liehittelevät kreivitärtä juuri Herttoniemen kartanossa. Särkkä itse ohjasi viimeisen kerran Herttoniemen museoalueilla elokuvassaan Ihana seikkailu (1962), jossa soivat museon vellikellot.

Siilitien maisemissa ollaan hetki myös Edvin Laineen karjalaiselokuvassa Opri (1954). Karjalaa Herttoniemi oli tuurannut jo sota-aikana tehdyssä vakoiluseikkailussa Varjoja Kannaksella (1943, ohj. Theodor Luts ja Erkki Uotila). Se kertoi talvisodan edeltäneistä Karjalan linnoitustöistä, jotka oli lavastettu Herttoniemessä sijaitsevalle tietyömaalle. Karjalasta taistelleet sotaveteraanit ovat esillä Mikko Niskasen elokuvassa Sissit (1963), jossa on otoksia Herttoniemen kirkon edustalta. Myös Ville Salmisen karjalaiselokuva Evakko (1956) pistäytyy hetken Herttoniemen maisemissa. Lyhyesti Herttoniemi vilahtaa myös Valentin Vaalan elokuvassa Niskavuoren naiset (1958). Silloin kyse ei tietenkään ollut Karjalasta vaan Hämeestä.

Hannu Leminen pani toimeen Rosvo-Roopen (1949) kuvaukset suurelta osin Herttoniemen kartanon rakennuksissa ja mailla. Arvokasta museoaittaa ei elokuvassa suinkaan poltettu, vaan aitan palo toteutettiin Espoossa. Se ei ollut elokuvan ainoa "huijaus". Kuvat Rosvo-Roopen purjelaivasta napattiin luvatta Michael Curtizin ohjaamasta Erroll Flynn –elokuvasta Kapteeni Blood (Captain Blood, 1935). Ulkomuseota käytettiin kevyissä komedioissa, kuten Wilho Ilmarin elokuvassa Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin (1950) ja Reino Helismaan käsikirjoituksen perusteella Ville Salmisen ohjaamassa elokuvassa Kipparikvartetti (1952), jonka puutarhajuhlat vietettiin kartanon puistossa. Kartanon puistossa ohjasi "muotinäytöstä" myös Mauno Kurkvaara elokuvassaan Meren juhlat (1963).

Herttoniemi - vihaisten karhujen kotimaa?


Tukkilaiselokuvien tekeminen ei ollut tavallista Herttoniemessä. Silti Naurissaaren silta esiintyy niin siltatanssikohtauksessa kuin myös kyläläisten ja tukkilaisten taistelutantereena Erkki Karun klassikkoelokuvassa Tukkipojan morsian (1931). Se oli samalla ensimmäinen äänielokuva, jossa herttoniemeläisiä kohteita voidaan nähdä. Herttoniemessä kuvasi myös William Markus tehdessään tukkilaiselokuvaansa Taikayö (1954).

Matti Kassilan mestarillinen historiallinen draama Punainen viiva (1959) on suurimmaksi osaksi kuvattu Herttoniemessä. Sieltä oli Fennada-Filmin Kulosaaren studiolle oli lyhyt ja siksi halpa matka. Kainuulaiseen umpimetsään sijoittuva Korpiloukon tila saatiin lavastetuksi Viikin metsiin varsin uskottavasti. Elokuvassa myllersi myös omia punaisia viivoja Topiin tarjonnut Finlandia Sirkuksen Pipsa-karhu, jota pidettiin Herttoniemessä hyvällä tuulella syöttämällä sille hunajaa.

Kaikki Herttoniemessä kuvatut elokuvat eivät olleet vakavasti viihdyttäviä draamoja. Särkkä ohjasi Herttoniemessä elokuvassa Taas me tapaamme Suomisen perheen (1959). Tuo kokemus ehkä toi seuraavana vuonna Lasse Pöystin uudemman kerran hetkeksi Herttoniemeen komediaa Justus järjestää kaiken (1960) ohjatessa. Hurlumhei-hetkiä vietetään myös Aarne Tarkaksen elokuvassa Pekka ja Pätkä neekereinä (1960), johon on ikuistettu nyt jo edesmenneen Kino Herttuan aula ja ovensuu (Kettutie 2). Herttoniemen tavara-asema nähdään Thure Bahnen ja Eddie Stenbergin elokuvassa Se alkoi sateessa (1953).

Myöhemmin Herttoniemeä vilahtelee pääasiassa matkakohtauksissa. Jörn Donner autoilutti elokuvan perhettä elokuvassaan Mustaa valkoisella (1968) myös Herttoniemessä ja siellä Itäväylän liikennettä seurasi myös Jaakko Pakkasvirta Kesäkapina (1970) -elokuvassaan. Spede-elokuvissa kyllä matkataan paljon, vaikka niiden ainoat kuvat Herttoniemestä ovat Kipparlahden venesatamasta elokuvassa Pohjan tähteet (1969), jonka Ere Kokkonen ohjasi. Mutta ainoa todistettavasti sillan alla viihtynyt elokuvaohjaaja Herttoniemessä on ollut Eino Ruutsalo, jonka elokuvassa Hetkiä yössä (1961) kuvataan Herttoniemen siltaa ja sen alustaa.