Englannin kielinen nimi: Winter of Black Snow. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1979. Tuotantoyhtiö: Fennada Filmi Oy. Tuotannonjohto: Ilmo Mäkelä. Tuotantopäällikkö: Tellervo Ehder. Ohjaus: Edvin Laine. Apulaisohjaaja: Olavi Tuomi. Käsikirjoitus: Juha Nevalainen, Edvin Laine ja Kalle Päätalo Päätalon romaanin "Mustan lumen talvi" (1969) pohjalta. Lavastus: Jorma Lindfors. Leikkaus: Ossi Skurnik. Kuvaus: Olavi Tuomi, Jussi Laine. Kamera-assistentti: Jari Koponen. Äänitys ja miksaus: Tuomo Kattilakoski. Musiikin äänitys: Kari Kalliolahti. Apulaisäänittäjä: Juhani Jotuni. Lavastusapulainen: Oiva Hovi. Musiikki:Risto Hiltunen. Puvut: Elsa Pättiniemi. Päähenkilöt: Kauko Helovirta (Nestori Malinen), Elsa Turakainen (Maija Sammalsuo), Jorma Falck (Kauko Sammalsuo), Sirkka Muurikoski (Elma Sammalsuo), Olavi Ahonen (Väinö Sammalsuo), Virve Kauste (Kyllikki Sammalsuo), Jyrki Kovaleff (Asko Mäkinen), Riku Painio (Teuvo Malinen), Risto Aaltonen (Kosti Mäkinen), Rauni Ikäheimo (Irja Mäkinen), Esa Saario (Paavo Tyni), Rita Polster (Senja Merimaa), Salme Karppinen (Lispe), Tom Pöysti (Simo Sammalsuo, ”Simana”), Matti Pellonpää (Jaakko Sammalsuo), Kalle Karvonen (Perttu Sääskilampi), Maija-Leena Ervasti (Hilja Sääskilampi), Paavo Hukkinen (Hans Böhmer), Eva Eklund (rva Böhmer), Eino Kaipainen (kunnanvaltuutettu), Torsti Kovaleff (Viljo Aukusti Sammalsuo), Jaakko Rantanen (Nestorin ryyppykaveri), Markku Huhtamo (Rinteen poika, Nestorin ryyppykaveri), Minna Nuotio (Anna-Maija Sammalsuo), Outi Leiste (Kirsi Sammalsuo), Tiina Tuomi (Tarja Mäkinen), Jarmo Perälä (tulkki), Jorma Lindfors (pirssikuski), Ritva Kaario (kerrostarjoilija), Tellervo Ehder, Reijo Heino (aviopari Turussa). Helsingin ensi-ilta: 31.8. 1979 Adlon, Bristol. VET: A-23506 – K12 – 3130 / 114 min
Ruskan jälkeen perustuu aikanaan Suomen suosituimman kirjailijan Kalle Päätalon romaaniin ”Mustan lumen talvi” (1969). Laine oli jo vuonna 1977 ohjannut Päätalo-filmatisoinnin Viimeinen savotta. Käsikirjoitus oli pääasiassa Juha Nevalaisen (1921-1988) työtä ja jäi hänen lähes 30-vuotisen käsikirjoittajauran viimeiseksi. Pääkuvaajana ja apulaisohjaajana oli jo tuttuun tapaan Edvin Laineen ohjaustöissä Olavi Tuomi.
Elokuvassa esiintyi monta ensikertalaista. Heistä elokuvaan pysyvämmin jäi aiemmin Pyynikin kesäteatterissa kannuksia kerännyt Virve Kauste, sen sijaan Jorma Falckille Suomen kansallisoopperasta ja Sirkka Muurikoskelle Kouvolan teatterissa ei elokuvarooleja sen jälkeen ilmaantunut.
Elokuva sijoittuu Koillismaalle 1960-luvun lopussa. Tarina seuraa laajaa Sammalsuon sukua, joka kokee paitsi laajennuksia maatilalla ja enemmän tai vähemmän salaisia rakastumisia, myös työttömyyden ja muuton Ruotsiin. Sukupolvenvaihdos, jouluiset juopottelut, saunomiset, sotajutut, isän ja pojan riidat ja sovinnot, jälleennäkemiset, perintöriidat, varkaudet, kaupunkilaisnainen maaseudulla, sota-ajalta tutut saksalaisvieraat, saksalaiskauna, ylioppilasjuhlat ja lopulta juhannusmorsiamet ja –sulhaset pitävät huolen siitä, että perisuomalaiset tunnot ovat näkyvillä koko elokuvan ajan: onko se yksiviivaista tarinankerrontaa, kuten Helena Ylänen aikalaisarvostelussa luonnehti, sopii pohdittavaksi elokuvan jälkiarvioinniksi.
Tarinan hyppelehtivyys ja sirpaleinen ohimarssi, kuten Sakari Toiviainen elokuvaa luonnehti, esti elokuvan kasvun ”selkosen arvoisella tavalla”. Toiviaisen mukaan ”Päätalon lavea alkuteos, sen eeppinen kaari on elokuvassa pirstoutunut sarjafilmimäiseksi pötköksi, jonka rinnalla Koivuharjulla tai Rauhanrannalla ei ole mitään häpeämistä.” Elokuva sai moitteita myös teatterimaisuudestaan.
Mutta yleisö tuli katsomaan. Elokuva sai sinänsä heikohkon elokuvavuoden toiseksi parhaan menestyksen. Elokuva jäi Edvin Laineen viimeiseksi Päätalo-filmatisoinniksi, sillä seuraavat kaksi ohjasi kirjailijan Iijoki-sarjan perusteella vuosina 1986-1988 Mikko Niskanen.
– Jari Sedergren 23.11. 2005
maanantaina, joulukuuta 19, 2005
maanantaina, joulukuuta 05, 2005
TŠEKKILÄISIÄ ELOKUVIA HELSINGISSÄ
TŠEKKILÄISIÄ ELOKUVIA HELSINGISSÄ
Tšekin suurlähetystö esittää tšekkiläisiä elokuvia Suomen elokuvasäätiön Kino K 13:ssa Helsingissä seuraavasti:
ke 7.12. klo 18.30 Hurmio (Extáze, 1932; ohj. Gustav Machatý)
to 8.12. klo 18.30 Tarkoin vartioidut junat (Ostře sledované vlaky, 1966; ohj. Jiří Menzel)
pe 9.12. klo 18.30 Vaaleaverikön rakkaus (Lásky jedné plavovlásky, 1965; ohj. Miloš Forman)
la 10.12. klo 10.00 Myyrä (Krtek; ohj. Zdeněk Miler — lasten piirroselokuva)
la 10.12. klo 17.00 Faunin hyvin myöhäinen iltapäivä (Faunovo velmi pozdní odpoledne, 1983; ohj. Věra Chytilová)
su 11.12. klo 17.00 Unohdettu valo (Zapomenuté světlo, 1997; ohj. Vladimír Michálek)
ma 12.12. klo 18.30 Villit kukat (Kytice, 2003; ohj. F.A. Brabec)
Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Elokuvat on tekstitetty englanniksi.
Kino K 13 Kanavakatu 12 00160 Helsinki puh. (09) 6220 3027
Tšekin suurlähetystö esittää tšekkiläisiä elokuvia Suomen elokuvasäätiön Kino K 13:ssa Helsingissä seuraavasti:
ke 7.12. klo 18.30 Hurmio (Extáze, 1932; ohj. Gustav Machatý)
to 8.12. klo 18.30 Tarkoin vartioidut junat (Ostře sledované vlaky, 1966; ohj. Jiří Menzel)
pe 9.12. klo 18.30 Vaaleaverikön rakkaus (Lásky jedné plavovlásky, 1965; ohj. Miloš Forman)
la 10.12. klo 10.00 Myyrä (Krtek; ohj. Zdeněk Miler — lasten piirroselokuva)
la 10.12. klo 17.00 Faunin hyvin myöhäinen iltapäivä (Faunovo velmi pozdní odpoledne, 1983; ohj. Věra Chytilová)
su 11.12. klo 17.00 Unohdettu valo (Zapomenuté světlo, 1997; ohj. Vladimír Michálek)
ma 12.12. klo 18.30 Villit kukat (Kytice, 2003; ohj. F.A. Brabec)
Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Elokuvat on tekstitetty englanniksi.
Kino K 13 Kanavakatu 12 00160 Helsinki puh. (09) 6220 3027
maanantaina, marraskuuta 21, 2005
Myöhästynyt hääyö
Euotsinkielinen nimi: Bröllopsnatt med förhinder. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1960. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuottaja: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Juha Nevalainen Mika Waltarin näytelmään (1948), kantaesitys Joel Rinteen 30-vuotisjuhlakiertueella 11.5. 1960 (Teatteri Jurkka). Lavastus: Aarre Koivisto. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Kuvaus: Marius Raichi. B-kuvaus: Pentti Auer. Äänitys: Harald Koivikko. Miksaus: Kurt Vilja. Lavastusapulaiset: Reine Helksealo, Arvi Järvinen. Musiikki: Harry Bergström. Naamiointi: Sirkka Kaski (kampaaja). Kuvaussihteeri: Ellen Pyhälä. Järjestäjä: Paavo Hukkinen. Päähenkilöt: Liisa Tuomi (Kaija Mäkinen), Jussi Jurkka (Willam Mäkinen, ent. Ville Mäkinen, Elsa Turakainen (Lilli Sorjanen), Henny Valjus (neiti Lundgren), Irja Rannikko (nainen ovella), Aarne Laine (vuokra-autoilija), Leo Sarri (hissinkorjaaja), Kristian Nevalainen (kukkakaupan lähetti), Vilho Ruuskanen (1.poliisi), Eero Tolvanen (2. poliisi), Gunnel Hanén (4. vaimo), Kirsti Ortola (2. vaimo), Martta Kontula (3. vaimo), Rauha Puntti (1. vaimo), Tuukka Soitso (mies ravintolassa), Paavo Hukkinen (hovimestari), Anja Hatakka (katua ylittävä nainen), Nils Lindell (autoilija), Kosti Klemelä (insinööri), Kaisu Viias, Marius Raichi (lentomatkustajia), Sirkka Kaski (kampaaja), Drei Franz (wieniläistrio), Sirkka Breider (nainen ravintolassa), Arvo Kuusla, kaarlo Wilska (tarjoilijoita). VET: A-10406 – K12 – 2180 / 80 min
Edvin Laine kertoi itse, kuinka Mika Waltari kirjoitti hänelle tilaustyönä kaksi kiertuekäyttöön sopivaa näytelmää. Ne olivat ”Rakas Lurjus” ja ”Myöhästynyt hääyö”. Edellinen filmattiin hyvällä menestyksellä 1955, mikä lienee ollut ratkaisevaa myös Myöhästyneen hääyön filmatisoinnille. Kiertueella Myöhästynyttä hääyötä esitettiin kahdessa kokoonpanossa: ensimmäisessä mukana olivat Liana Kaarina, Yrjö Tähtelä, Emmi Jurkka ja Ville Salminen, toisessa, elokuusta lähtien kiertäneessä kokoonpanossa Liisa Tuomi, Jussi Jurkka, Rauha Puntti ja Edvin Laine.
Liisa Tuomi oli tunnetuimpia naisnäyttelijöitä suosittujen ”Annie mestariampuja” ja ”My Fair Lady” –musikaalien vuoksi. Siksi myös Myöhästynyttä hääyötä muokattiin musikaalin suuntaan. Toinen selkeä muutos näytelmää kohtaan on elokuvassa painotettu farssiluonne.
Myöhästyneen hääyön näytelmäversioissa henkilöitä oli neljä, mikä oli elokuvalle tietysti liian vähän. Juha Nevalainen lisäsi henkilöiden lukumäärää ja ymmärrettävästi myös tapahtumapaikkoja, vaikka keskeinen juonen kulku tapahtuu yhä nuoren parin asunnossa ja alkuperäisen neljän henkilön ympärillä. Lisää olivat Helsingin kaupunkinäkymät, seinän takana kuunteleva ikäneidon stereotypia, ja kohtaukset mm. ravintolassa, kampaamossa, talouskaupassa ja modernia läntistä kansainvälisyyttä korostava kohtaus lentoasemalla.
Elokuva-Aitassa (23/1960) elokuvaa luonnehdittiin: "Vastavihitty pari, jonka hääyö myöhästyy syystä tai toisesta. Amerikan eno, naisvihaaja, jonka kohtalo - tai oikeastaan huono viinapää - johdattaa naimisiin sisarenpojan anopin kanssa. Siinä juoni kaikessa lyhyydessään ja alastomuudessaan. Vähänhän siinä asiaa on, mutta kun se sanotaan vivahdusrikkaasti ja räiskyvästi, livahtaa sen ratkonnassa puolitoistatuntinen rattoisasti, naurattaakin monta kertaa.
Juha Nevalainen on lavennellut yksissä kulisseissa tapahtuvan näytelmän liikkuma-alaa joustavasti, luonut lisääkin hauskan tyypin, uteliaan naapurin, joka nykyaikaisten ohuiden seinien läpi seuraa asiain kulkua kuin kuulokuvaa hiljaisen akvaarionsa partaalta - Henny Valjus hoitaa muuten tämän tehtävän vallan oivallisesti."
Yrjö Kemppi kehaisi näyttelijöitä Ilta Sanomissa (21.11. 1960): "Jussi Jurkka nähdään tuoreimmillaan patakauppoja tehdessään. Kohtauksessa on ilmaa ja lentoa ja siinä Jurkan oma huumori pääsee vapaasti näyttäytymään. Sekä ruusun että hatunnoston ansaitsee jälleen Elsa Turakainen. Jostakin syystä tuntui siltä kuin hänen Lilli-anoppinsa olisi muovautunut pelkästään näyttelijättären omien piirustusten mukaan. Vai olisiko ohjaaja hänen kohdallaan jostakin syystä vaimentanut farssia?"
– Jari Sedergren 23.11. 2005
Edvin Laine kertoi itse, kuinka Mika Waltari kirjoitti hänelle tilaustyönä kaksi kiertuekäyttöön sopivaa näytelmää. Ne olivat ”Rakas Lurjus” ja ”Myöhästynyt hääyö”. Edellinen filmattiin hyvällä menestyksellä 1955, mikä lienee ollut ratkaisevaa myös Myöhästyneen hääyön filmatisoinnille. Kiertueella Myöhästynyttä hääyötä esitettiin kahdessa kokoonpanossa: ensimmäisessä mukana olivat Liana Kaarina, Yrjö Tähtelä, Emmi Jurkka ja Ville Salminen, toisessa, elokuusta lähtien kiertäneessä kokoonpanossa Liisa Tuomi, Jussi Jurkka, Rauha Puntti ja Edvin Laine.
Liisa Tuomi oli tunnetuimpia naisnäyttelijöitä suosittujen ”Annie mestariampuja” ja ”My Fair Lady” –musikaalien vuoksi. Siksi myös Myöhästynyttä hääyötä muokattiin musikaalin suuntaan. Toinen selkeä muutos näytelmää kohtaan on elokuvassa painotettu farssiluonne.
Myöhästyneen hääyön näytelmäversioissa henkilöitä oli neljä, mikä oli elokuvalle tietysti liian vähän. Juha Nevalainen lisäsi henkilöiden lukumäärää ja ymmärrettävästi myös tapahtumapaikkoja, vaikka keskeinen juonen kulku tapahtuu yhä nuoren parin asunnossa ja alkuperäisen neljän henkilön ympärillä. Lisää olivat Helsingin kaupunkinäkymät, seinän takana kuunteleva ikäneidon stereotypia, ja kohtaukset mm. ravintolassa, kampaamossa, talouskaupassa ja modernia läntistä kansainvälisyyttä korostava kohtaus lentoasemalla.
Elokuva-Aitassa (23/1960) elokuvaa luonnehdittiin: "Vastavihitty pari, jonka hääyö myöhästyy syystä tai toisesta. Amerikan eno, naisvihaaja, jonka kohtalo - tai oikeastaan huono viinapää - johdattaa naimisiin sisarenpojan anopin kanssa. Siinä juoni kaikessa lyhyydessään ja alastomuudessaan. Vähänhän siinä asiaa on, mutta kun se sanotaan vivahdusrikkaasti ja räiskyvästi, livahtaa sen ratkonnassa puolitoistatuntinen rattoisasti, naurattaakin monta kertaa.
Juha Nevalainen on lavennellut yksissä kulisseissa tapahtuvan näytelmän liikkuma-alaa joustavasti, luonut lisääkin hauskan tyypin, uteliaan naapurin, joka nykyaikaisten ohuiden seinien läpi seuraa asiain kulkua kuin kuulokuvaa hiljaisen akvaarionsa partaalta - Henny Valjus hoitaa muuten tämän tehtävän vallan oivallisesti."
Yrjö Kemppi kehaisi näyttelijöitä Ilta Sanomissa (21.11. 1960): "Jussi Jurkka nähdään tuoreimmillaan patakauppoja tehdessään. Kohtauksessa on ilmaa ja lentoa ja siinä Jurkan oma huumori pääsee vapaasti näyttäytymään. Sekä ruusun että hatunnoston ansaitsee jälleen Elsa Turakainen. Jostakin syystä tuntui siltä kuin hänen Lilli-anoppinsa olisi muovautunut pelkästään näyttelijättären omien piirustusten mukaan. Vai olisiko ohjaaja hänen kohdallaan jostakin syystä vaimentanut farssia?"
– Jari Sedergren 23.11. 2005
maanantaina, lokakuuta 24, 2005
Dokumentin ytimessä 24: Kaksi Suomea
Esitys keskiviikkona 26.10. 2005 Suomen elokuva-arkiston elokuvateatterissa Orionissa, Eerikinkatu 15, Helsinki alkaen klo 16.30. Tervetuloa!
Esityksen ruotsinkielinen nimi: I dokumentärens kärna 24: Två visioner av Finland.
Suomi tässä ja nyt
Finland day by day / Day by Day / Finland here and now / Finlandia dia a dia / Finljandija dnem za dnem / Finnland – Tag um Tag
Valmistusmaa ja vuosi: Suomi 1976. Tuotantoyhtiö: Käpy-Filmi Oy. Tilaaja: Ulkoasiainministeriö. Ohjaaja: Mikko Niskanen. Apulaisohjaaja: Tapio Suominen. Tuotantoassistentti: Antti Kari. Käsikirjoitus: Mikko Niskanen ja Tapio Suominen. Kuvaus: Seppo Immonen ja Mikko Niskanen. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Antti Kari. Musiikki: Markku Suominen ja Jukka Halttunen. Selostus: Esko Helminen, Tapio Suominen ja Donald Fields. Selostus: Matti Kassila (suom.), Donald Fields (engl.). Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Helsingin ensiesitys: 5.5. 1976. Televisiolähetyksiä: 6.12. 1976 ja 11.8. 1977 YLE TV1. VET: 22676 – S – 520 m. Esitys: 16 mm, väri, opt., 46 min
Mikko Niskasen 1970-luvun dokumenttielokuvissa uuden aallon kaupunkinäkökulma oli katkolla. Painopiste siirtyi maaseudun ongelmiin. Reaalisten ongelmien lisäksi Niskasta kiehtoi maalaisliitton aateperintö, minkä myötä hänet imaistiin mukaan kepulaiseen politiikkaan. Konginkankaalle valmistuvassa Käpylinnan studiossaan Niskanen suunnitteli ensi töikseen aatedokumenttia "metsäsuomalaisuudesta ja sen hengen ilmentymistä tässä ajassa". Työpöydällä hahmottui Song of Finland, joka määrittyi omin sanoin "sinfoniseksi runoelmaksi ikiaikaisesta halusta tehdä mökki korpeen ja lähteä rakentamaan yhteiskuntaa rehellisistä lähtökohdista".
Asetelma ei sanottavasti poikennut Aho & Soldanin Suomi-klassikon alkunäystä kaskeamisen kansallisella raiviolla, jonne sitkeän uurastuksen tuloksena kohosi modernin metsäteollisuuden sampo ennen talvisodan pommituksia. Keväällä 1974 Niskanen esitteli hankkeensa ulkoasiainministeriön lähetystöneuvos Anders Huldenille, ja todennäköisesti myös katseli taustaksi ministeriön historialliset pr-filmit. Mutta tiukan budjetin raameissa oli aatteelliset varustukset purettava ja mukauduttava UM:n ohjelmaan "ajanmukaisen Suomi-tietouden levittämiseksi ulkomaille".
Elokuva supistui lopulta 45 minuutin tietoiskuksi Suomi tässä ja nyt. Ohjaaja mukautui tilanteeseen Suomi-kuvaansa puolustellen: "Kun kysymyksessä on ensi sijassa ulkomaalaisille tarkoitettu elokuva, olevien olojen kritisointi jää tässä melko vähiin. Siitähän tätä elokuvaa tullaan varmasti arvostelemaan. Mutta ne ovat taas eri elokuvan aineksia, ja onhan Donner jo 'Perkele-kuvansa' tehnyt".
Aikakin oli nyt toinen ja horisontti kirkastumassa Paasikiven-Kekkosen reitillä. Sitä ennen, vuosikymmenen alun matalasuhdanteissa oli aatteellinen big brother Urho Kekkonen hyväksynyt surukuvaksi Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) ja silitellyt ohjaajaa professuurilla vuonna 1973. Luottamussuhdettaan Kekkoseen Niskanen myös hyödynsi Suomi-dokumentissaan: hän kuvasi presidenttiä käsivarakamerallaan ETYK:in istunnoissa, Kalastajatorpan coktailhumussa, 75-vuotisvastaanotolla sekä imagokierroksella Helsingin kauppatorilla.
Kekkosytimen ympärille kerättiin kuvastoa teollisuuden, kaupan ja kulttuurin tilauslistalta taksamittarin raksuttaessa. Mittatilaukset saatteli päätökseen apulaisohjaaja Tapio Suominen leikkaaja Juho Gartzin ja assistentti Antti Karin avustuksella. Elokuvan ajankuvallista merkitystä on silti turha vähätellä: Suomi tässä ja nyt (1976) jäi typistettynäkin ulkoasiainministeriön viimeiseksi suuryritykseksi virallisen Suomi-kuvan saralla. Se luo uusromattisen symbioosin kansandemokratian ja yrittäjyyden onnenmaasta kameran vaeltaessa kaikkialla siellä, missä kasvun pyörää liikuttaa ammattiyhdistysten valmentama työväki, missä sosiaalinen yhteisyys sädehtii lavatanssien, lypsytilojen ja massaliikunnan romantiikkaa ja missä vappuaan marssiva kollektiivi ja maaseudun ahkerat ydinperheet jakavat rinnakkaiselonsa sinivalkoisen taivaan alla.
Perkele! Kuvia Suomesta
Perkele! Bilder från Finland
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: FJ-Filmi Oy. Tuottaja: Arno Carlstedt. Tuotantopäällikkö: Jörn Donner. Ohjaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Suunnittelu: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Kuvaus: Heikki Katajisto, Eero Salmenhaara. Leikkaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Äänitys: Erkki Seiro. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Musiikki: M.A. Numminen. Musiikin sovitus: Jan Uhlenius. Sanoitus: Jarkko Laine, M.A. Numminen. Laulu: M.A. Numminen, Arja Saijonmaa, Rauli "Badding" Somerjoki. Kertoja: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi. Helsingin ensiesitys: 19.3.1971 Adams. Televisioesitykset: TV 1: 21.6.1973 ja 10.4.1996. – VET 21070; 21108 – K16 – 2727 m / 100 min. Leikkaukset: VET 3.2.1971: "a) 2. osasta miehen sukupuolielimen nuoleksinta ja parittelukohtausta esittelevät pornokuvat; b) 3. osasta kielletyn filmin ja leikatuiksi määrättyjen elokuvien kohdat; c) 5. osasta paritteluhintaa, 100 markan tarjousta seuraava kuvallinen, äänellinen ja tekstillinen aineisto Oulua esittelevään kohtaan saakka". Esitys: leikkaamaton kopio: 2 845 m / 104 min., mv, 35 mm.
Tulenkantajien kosmopoliittinen idealismi kärsi porvarillisen vararikon viimeistään Jörn Donnerin vaikutuksesta 1950-luvun alussa. Sen syrjäytti poliittisen tarkkailijan analyysi, kun nuori, vierassieluinen Donner oli paennut Eurooppaan suomen-ruotsalaisen eliitin käenpesästä. Hän viihtyi kylmän sodan ilmastossa kirjoittaen matkakirjansa "Berliinin arkea ja uhkaa" (1958) sekä "Raportin Tonavalta" (1962). Vuodet 1961-65 Tukholmassa hioivat Donnerista Dagens Nyheterin elokuvakriitikon ja ruotsalaisen elokuvaohjaajan.
Täällä alkaa seikkailu (1965) merkitsi Donnerin pintakosketusta synnyinmaansa maisemiin: helsinkiläisen arkkitehdin ja Ruotsista saapuvan huippusuunnittelijan rakkaustarina täyttyi kuin itsestään modernismin mallimaassa. Myöhemmin perusteellinen pohjakosketus suomalaiseen todellisuuteen kertoi Donnerille aivan muuta. Hän murjoi kliseet teoksessaan "Uusi maammekirja. Lukukirja suomalaisille aikuisille." (1967) ja muutti kirjan kohussa elokuvatuottajaksi tuohon maahan.
FJ-filmien playboyna Donner tökki siveellisyyden pyykkiä kansallisen elokuvan tyhjiössä urautumiseen asti. Sitten paineet yhteiskunnalliseen keskuteluun ylittyivät irtiottoon Uuden Maamme-kirjan viitoittamaan elokuvaproosaan, jossa "sekoittuu sepite, julistus ja kertomus".
Nimellä "Saasta" käynnistynyt projekti jalostui dokumenttielokuvaksi Perkele! Kuvia Suomesta vuoden 1970 kestäneiden kuvausten päätökseksi. Läpäistyään lopulta sensuurin se peilasi hetkellisesti suomalaista todellisuutta Helsingin, Turun, Lahden, Jyväskylän ja Vaasan teattereissa tyhjille katsomoille.
"Saastan" poleeminen keula haukkasi ensin ympäristöongelmien samentamaa vettä, mutta törmäsi sitten täysillä isänmaan perusturvattomien pohjasakkaan. "Puusta pudonnut Suomi" oli ajautumassa syvintä sosiaalipoliittista kriisiään kohti. Seuraukset säteilivät Donnerin sen hetkiseen kotimaahan Ruotsiin, missä kansankodin avosyli venyi vastaanottamaan 100 000 työikäistä suomalaista. Meillä betonilähiöitä, parakkikyliä ja autioituvaa maaseutua yhdisti ääripoliittinen protestimieliala. Se korotti lopulta äänensä vennamolaisittain.
Dokumentin kuvaukset käynnistyivät maaliskuun 1970 eduskuntavaaleista, jotka Kansallinen Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue voittivat. Donnerin assistentit Jaakko Talaskivi ja Erkki Seiro kolusivat ennakkoon "unohdetun kansan" saarekkeita; kuvaajat Heikki Katajisto ja Eero Salmenhaara poimivat kamerallaan perusturvattomien puhuvia päitä. Sitten kurjuusdokumentin ilme alkoi epäilyttävästi muistuttaa television ajankohtaisformaattia.
Cinéma véritén ihailijoina Donner, Talaskivi ja Seiro astuivat nyt mikrofoneineen totuusaktiin ammattihaastattelun tason luontevasti alittaen. Käytetty optiikka oli juonessa mukana; se arkipäiväisti tilanteita vastaajan ja kysyjän samanaikaisesti esittelevissä yleiskuvissa. Mykkä kamera ja monotoninen mikrofonimies taltioivat tasaveroisesti nuorison harmaat unelmat ja syrjäytyneiden katkeilevat tarinat. Valtiomonopolien keskuksista katsastettiin ammattiyhdistysmiesten fraasit; jäsennellyt puheet politiikan huipulta koko yhteiskunnan läpäisevässä kuvausohjelmassa.
Jo aikalaiskriitikot tekivät nostalgiaa Jaakko Talaskiven ja Tapani Pertun välisestä elitismiväittelystä Tampereella. Nostalgiaa, "joka taatusti kestää", oli Jörn Donnerin vierailu Sanelma Vuorteen muotisalongissa. Niin myös maaseutukierros siellä, missä "rikkaan perheen hyvinvoipa jälkeläinen kohtasi alikehittyneen Suomen tyypillisen edustajan". Iisalmen sekatyömies vastailee Donnerille mitäänsanomattomissa kuvissa. Silti mustavalkoisen filmin murros-Suomi on kipeimmillään; suttuisen harmaa estetiikka ahdistaa ja tihkuu esiin Suomea suomivien laulujen taustalta.
Kuvista, puheista ja lauluista muotoutui tuote, jossa risteilevät joskus törmäyskurssilla pornografia, vasemmistolainen radikalismi kuin myös vennamolainen populismi, mitä myös aikalaiset käyttivät hyökätessään elokuvaa vastaan. Ensimmäistä edusti Donnerin,Talaskiven ja Seiron kovapäinen anarkia. Se merkitsi jälleen hyökkäystä ennakkosensuurin tuulimyllyjä vastaan, tällä kertaa filmiin solutetuilla otteilla omista, jo esityskieltoon tuomituista elokuvista. Provokaation terävöitti tirkistys suomalaiseen pornoklubiin Tukholmassa. Totuusaktin "hyytäväksi" kuvailtu huipennus tulostui vihdoin Lahden Kauppahotellin lakanoilta maksullisessa yhdynnässä. Sensuurin saksimanakin se jätti edistyksen ajan elokuvakerhopolvelle itseisarvollisen metakuvan, joka pani allensa poliittiset laulut ja unohdetun kansan kohtalot.
Näistä jaksoista Donner sanoutui myöhemmin irti, samoin Jarkko Laineen "12 taistelevasta runosta". Ne Mauri Antero Numminen oli säveltänyt ja Jani Uhlenius sovittanut lauluiksi elokuvaa varten. Poistamalla vielä "perkeleen" televisioesityksen nimestä Donner poltti musiikkimiesten ja elokuvaajien yhteisiä siltoja. Hän katkoi tiimityön banderollin peruuttamattomasti, tuon nostalgisen alkuyhteyden elokuvan ja "Laulun hännättömistä perkeleistä" väliltä: "Ei hännätön perkele tulella uhkaa / ei asunnosta, työstä ulos pukkaa. / Sitä ei pappi saarnassa soimaa. / Se edustaa suuren pääoman voimaa."
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 26.10. 2005
Esityksen ruotsinkielinen nimi: I dokumentärens kärna 24: Två visioner av Finland.
Suomi tässä ja nyt
Finland day by day / Day by Day / Finland here and now / Finlandia dia a dia / Finljandija dnem za dnem / Finnland – Tag um Tag
Valmistusmaa ja vuosi: Suomi 1976. Tuotantoyhtiö: Käpy-Filmi Oy. Tilaaja: Ulkoasiainministeriö. Ohjaaja: Mikko Niskanen. Apulaisohjaaja: Tapio Suominen. Tuotantoassistentti: Antti Kari. Käsikirjoitus: Mikko Niskanen ja Tapio Suominen. Kuvaus: Seppo Immonen ja Mikko Niskanen. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Antti Kari. Musiikki: Markku Suominen ja Jukka Halttunen. Selostus: Esko Helminen, Tapio Suominen ja Donald Fields. Selostus: Matti Kassila (suom.), Donald Fields (engl.). Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Helsingin ensiesitys: 5.5. 1976. Televisiolähetyksiä: 6.12. 1976 ja 11.8. 1977 YLE TV1. VET: 22676 – S – 520 m. Esitys: 16 mm, väri, opt., 46 min
Mikko Niskasen 1970-luvun dokumenttielokuvissa uuden aallon kaupunkinäkökulma oli katkolla. Painopiste siirtyi maaseudun ongelmiin. Reaalisten ongelmien lisäksi Niskasta kiehtoi maalaisliitton aateperintö, minkä myötä hänet imaistiin mukaan kepulaiseen politiikkaan. Konginkankaalle valmistuvassa Käpylinnan studiossaan Niskanen suunnitteli ensi töikseen aatedokumenttia "metsäsuomalaisuudesta ja sen hengen ilmentymistä tässä ajassa". Työpöydällä hahmottui Song of Finland, joka määrittyi omin sanoin "sinfoniseksi runoelmaksi ikiaikaisesta halusta tehdä mökki korpeen ja lähteä rakentamaan yhteiskuntaa rehellisistä lähtökohdista".
Asetelma ei sanottavasti poikennut Aho & Soldanin Suomi-klassikon alkunäystä kaskeamisen kansallisella raiviolla, jonne sitkeän uurastuksen tuloksena kohosi modernin metsäteollisuuden sampo ennen talvisodan pommituksia. Keväällä 1974 Niskanen esitteli hankkeensa ulkoasiainministeriön lähetystöneuvos Anders Huldenille, ja todennäköisesti myös katseli taustaksi ministeriön historialliset pr-filmit. Mutta tiukan budjetin raameissa oli aatteelliset varustukset purettava ja mukauduttava UM:n ohjelmaan "ajanmukaisen Suomi-tietouden levittämiseksi ulkomaille".
Elokuva supistui lopulta 45 minuutin tietoiskuksi Suomi tässä ja nyt. Ohjaaja mukautui tilanteeseen Suomi-kuvaansa puolustellen: "Kun kysymyksessä on ensi sijassa ulkomaalaisille tarkoitettu elokuva, olevien olojen kritisointi jää tässä melko vähiin. Siitähän tätä elokuvaa tullaan varmasti arvostelemaan. Mutta ne ovat taas eri elokuvan aineksia, ja onhan Donner jo 'Perkele-kuvansa' tehnyt".
Aikakin oli nyt toinen ja horisontti kirkastumassa Paasikiven-Kekkosen reitillä. Sitä ennen, vuosikymmenen alun matalasuhdanteissa oli aatteellinen big brother Urho Kekkonen hyväksynyt surukuvaksi Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) ja silitellyt ohjaajaa professuurilla vuonna 1973. Luottamussuhdettaan Kekkoseen Niskanen myös hyödynsi Suomi-dokumentissaan: hän kuvasi presidenttiä käsivarakamerallaan ETYK:in istunnoissa, Kalastajatorpan coktailhumussa, 75-vuotisvastaanotolla sekä imagokierroksella Helsingin kauppatorilla.
Kekkosytimen ympärille kerättiin kuvastoa teollisuuden, kaupan ja kulttuurin tilauslistalta taksamittarin raksuttaessa. Mittatilaukset saatteli päätökseen apulaisohjaaja Tapio Suominen leikkaaja Juho Gartzin ja assistentti Antti Karin avustuksella. Elokuvan ajankuvallista merkitystä on silti turha vähätellä: Suomi tässä ja nyt (1976) jäi typistettynäkin ulkoasiainministeriön viimeiseksi suuryritykseksi virallisen Suomi-kuvan saralla. Se luo uusromattisen symbioosin kansandemokratian ja yrittäjyyden onnenmaasta kameran vaeltaessa kaikkialla siellä, missä kasvun pyörää liikuttaa ammattiyhdistysten valmentama työväki, missä sosiaalinen yhteisyys sädehtii lavatanssien, lypsytilojen ja massaliikunnan romantiikkaa ja missä vappuaan marssiva kollektiivi ja maaseudun ahkerat ydinperheet jakavat rinnakkaiselonsa sinivalkoisen taivaan alla.
Perkele! Kuvia Suomesta
Perkele! Bilder från Finland
Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: FJ-Filmi Oy. Tuottaja: Arno Carlstedt. Tuotantopäällikkö: Jörn Donner. Ohjaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Suunnittelu: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Kuvaus: Heikki Katajisto, Eero Salmenhaara. Leikkaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Äänitys: Erkki Seiro. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Musiikki: M.A. Numminen. Musiikin sovitus: Jan Uhlenius. Sanoitus: Jarkko Laine, M.A. Numminen. Laulu: M.A. Numminen, Arja Saijonmaa, Rauli "Badding" Somerjoki. Kertoja: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi. Helsingin ensiesitys: 19.3.1971 Adams. Televisioesitykset: TV 1: 21.6.1973 ja 10.4.1996. – VET 21070; 21108 – K16 – 2727 m / 100 min. Leikkaukset: VET 3.2.1971: "a) 2. osasta miehen sukupuolielimen nuoleksinta ja parittelukohtausta esittelevät pornokuvat; b) 3. osasta kielletyn filmin ja leikatuiksi määrättyjen elokuvien kohdat; c) 5. osasta paritteluhintaa, 100 markan tarjousta seuraava kuvallinen, äänellinen ja tekstillinen aineisto Oulua esittelevään kohtaan saakka". Esitys: leikkaamaton kopio: 2 845 m / 104 min., mv, 35 mm.
Tulenkantajien kosmopoliittinen idealismi kärsi porvarillisen vararikon viimeistään Jörn Donnerin vaikutuksesta 1950-luvun alussa. Sen syrjäytti poliittisen tarkkailijan analyysi, kun nuori, vierassieluinen Donner oli paennut Eurooppaan suomen-ruotsalaisen eliitin käenpesästä. Hän viihtyi kylmän sodan ilmastossa kirjoittaen matkakirjansa "Berliinin arkea ja uhkaa" (1958) sekä "Raportin Tonavalta" (1962). Vuodet 1961-65 Tukholmassa hioivat Donnerista Dagens Nyheterin elokuvakriitikon ja ruotsalaisen elokuvaohjaajan.
Täällä alkaa seikkailu (1965) merkitsi Donnerin pintakosketusta synnyinmaansa maisemiin: helsinkiläisen arkkitehdin ja Ruotsista saapuvan huippusuunnittelijan rakkaustarina täyttyi kuin itsestään modernismin mallimaassa. Myöhemmin perusteellinen pohjakosketus suomalaiseen todellisuuteen kertoi Donnerille aivan muuta. Hän murjoi kliseet teoksessaan "Uusi maammekirja. Lukukirja suomalaisille aikuisille." (1967) ja muutti kirjan kohussa elokuvatuottajaksi tuohon maahan.
FJ-filmien playboyna Donner tökki siveellisyyden pyykkiä kansallisen elokuvan tyhjiössä urautumiseen asti. Sitten paineet yhteiskunnalliseen keskuteluun ylittyivät irtiottoon Uuden Maamme-kirjan viitoittamaan elokuvaproosaan, jossa "sekoittuu sepite, julistus ja kertomus".
Nimellä "Saasta" käynnistynyt projekti jalostui dokumenttielokuvaksi Perkele! Kuvia Suomesta vuoden 1970 kestäneiden kuvausten päätökseksi. Läpäistyään lopulta sensuurin se peilasi hetkellisesti suomalaista todellisuutta Helsingin, Turun, Lahden, Jyväskylän ja Vaasan teattereissa tyhjille katsomoille.
"Saastan" poleeminen keula haukkasi ensin ympäristöongelmien samentamaa vettä, mutta törmäsi sitten täysillä isänmaan perusturvattomien pohjasakkaan. "Puusta pudonnut Suomi" oli ajautumassa syvintä sosiaalipoliittista kriisiään kohti. Seuraukset säteilivät Donnerin sen hetkiseen kotimaahan Ruotsiin, missä kansankodin avosyli venyi vastaanottamaan 100 000 työikäistä suomalaista. Meillä betonilähiöitä, parakkikyliä ja autioituvaa maaseutua yhdisti ääripoliittinen protestimieliala. Se korotti lopulta äänensä vennamolaisittain.
Dokumentin kuvaukset käynnistyivät maaliskuun 1970 eduskuntavaaleista, jotka Kansallinen Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue voittivat. Donnerin assistentit Jaakko Talaskivi ja Erkki Seiro kolusivat ennakkoon "unohdetun kansan" saarekkeita; kuvaajat Heikki Katajisto ja Eero Salmenhaara poimivat kamerallaan perusturvattomien puhuvia päitä. Sitten kurjuusdokumentin ilme alkoi epäilyttävästi muistuttaa television ajankohtaisformaattia.
Cinéma véritén ihailijoina Donner, Talaskivi ja Seiro astuivat nyt mikrofoneineen totuusaktiin ammattihaastattelun tason luontevasti alittaen. Käytetty optiikka oli juonessa mukana; se arkipäiväisti tilanteita vastaajan ja kysyjän samanaikaisesti esittelevissä yleiskuvissa. Mykkä kamera ja monotoninen mikrofonimies taltioivat tasaveroisesti nuorison harmaat unelmat ja syrjäytyneiden katkeilevat tarinat. Valtiomonopolien keskuksista katsastettiin ammattiyhdistysmiesten fraasit; jäsennellyt puheet politiikan huipulta koko yhteiskunnan läpäisevässä kuvausohjelmassa.
Jo aikalaiskriitikot tekivät nostalgiaa Jaakko Talaskiven ja Tapani Pertun välisestä elitismiväittelystä Tampereella. Nostalgiaa, "joka taatusti kestää", oli Jörn Donnerin vierailu Sanelma Vuorteen muotisalongissa. Niin myös maaseutukierros siellä, missä "rikkaan perheen hyvinvoipa jälkeläinen kohtasi alikehittyneen Suomen tyypillisen edustajan". Iisalmen sekatyömies vastailee Donnerille mitäänsanomattomissa kuvissa. Silti mustavalkoisen filmin murros-Suomi on kipeimmillään; suttuisen harmaa estetiikka ahdistaa ja tihkuu esiin Suomea suomivien laulujen taustalta.
Kuvista, puheista ja lauluista muotoutui tuote, jossa risteilevät joskus törmäyskurssilla pornografia, vasemmistolainen radikalismi kuin myös vennamolainen populismi, mitä myös aikalaiset käyttivät hyökätessään elokuvaa vastaan. Ensimmäistä edusti Donnerin,Talaskiven ja Seiron kovapäinen anarkia. Se merkitsi jälleen hyökkäystä ennakkosensuurin tuulimyllyjä vastaan, tällä kertaa filmiin solutetuilla otteilla omista, jo esityskieltoon tuomituista elokuvista. Provokaation terävöitti tirkistys suomalaiseen pornoklubiin Tukholmassa. Totuusaktin "hyytäväksi" kuvailtu huipennus tulostui vihdoin Lahden Kauppahotellin lakanoilta maksullisessa yhdynnässä. Sensuurin saksimanakin se jätti edistyksen ajan elokuvakerhopolvelle itseisarvollisen metakuvan, joka pani allensa poliittiset laulut ja unohdetun kansan kohtalot.
Näistä jaksoista Donner sanoutui myöhemmin irti, samoin Jarkko Laineen "12 taistelevasta runosta". Ne Mauri Antero Numminen oli säveltänyt ja Jani Uhlenius sovittanut lauluiksi elokuvaa varten. Poistamalla vielä "perkeleen" televisioesityksen nimestä Donner poltti musiikkimiesten ja elokuvaajien yhteisiä siltoja. Hän katkoi tiimityön banderollin peruuttamattomasti, tuon nostalgisen alkuyhteyden elokuvan ja "Laulun hännättömistä perkeleistä" väliltä: "Ei hännätön perkele tulella uhkaa / ei asunnosta, työstä ulos pukkaa. / Sitä ei pappi saarnassa soimaa. / Se edustaa suuren pääoman voimaa."
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 26.10. 2005
perjantaina, lokakuuta 07, 2005
Veteraanin voitto
Ruotsinkielinen nimi: Veteranens seger. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine ja Aarne Laine. Käsikirjoitus: Toivo Kauppinen. Kuvaus: Pentti Unho. Olavi Tuomi (B-kuvaaja). Lavastus: Aarne Koivisto. Ehostus: Fanny Cederberg (kampaaja). Musiikki: Heikki Aaltoila. Leikkaus: Aarne Vallasvuo. Ääni: Kaarlo Nissilä. Pääosissa: Tapio Rautavaara (työmies Antti Ahde), Asta Backman (Irma Ahde, o.s. Kivilaakso), Assi Nortia (osuuskaupan myyjä Aili), Vilho Siivola (ent. yövartija, "Veteraani" Santeri Kivilaakso), Tyyne Haarla (Eedla Kivilaakso), Kullervo Kalske (työmies Eka Luoma), Elina Ollikainen (osuuskaupan myyjä Kerttu), Paavo Hukkinen (toimitsija), Vili Lehosti (työnjohtaja, urheiluseuran johtokunnan jäsen), Kyösti Erämaa (tehtaan johtaja), Arvo Kuusla, Juhani Kumpulainen, Vilho Ruuskanen, Kaarlo Saarnio (urheiluseuran johtokunnan jäseniä), Veikko Linna (tehtaan johtajistoa), Maila Toivo (nainen junassa), William Reunanen (tanssija, mies junassa), Fanny Cederberg (tanssija), Reijo Salminen (mies katsomossa / Urheilija palkintokorokkeella), Eeva Rinne (Kirsti), Pertti Hytönen (Pertti-Kalevi), Juha Eirto (laulusolist). Itseään esittävät Väinö Leskinen, Jorma Valkama ja Soini Nikkinen. Helsingin ensiesitys: 18.3. 1955 Allotria, Rex. VET A-5539 – S – 2050 m / 75 min
Alkoholi ja urheilu ovat aiheita, joista keskusteltiin 1950-luvulla. Veteraanin voitto kertoo tarinan urheilullisesti lahjakkaasta työmies Antti Ahteesta (Tapio Rautavaara), jolla on kuitenkin alkava alkoholiongelma. Antti on vävy Santerille (Vilho Siivola), työväen urheiluliikkeen veteraanille, joka yrittää sovitella perheongelmia ja kannustaa nuorta miestä urheilemaan mielessään Työväen Urheiluliiton liittojuhlien kisat. Uskoa ahdingossa valavat myös Antin lapset.
Suomen Filmiteollisuus oli valmistanut Suomen Valtakunnan Urheiluliiton ensimmäisille sodanjälkeisille liittojuhlille elokuvan Kultamitalivaimo, joka Toivo Kauppisen käsikirjoituksena oli alunperin suunniteltu juhlistamaan pitämättä jääneitä Helsingin olympialaisia vuonna 1940. Sodan jälkeisessä maailmassa suuren elokuvayhtiön kannatti katsoa sekä oikealle että vasemmalle, minkä vuoksi Kauppinen sai tehtäväkseen kirjoittaa käsikirjoitus myös Työväen Urheiluliiton kanssa tehtävään yhteistyöelokuvaan.
Elokuvaa huipennukseksi kamera tallentaa dokumentaarisia otoksia TUL:n 35-vuotisliittojuhlasta kesäkuussa 1954. Veteraanin voitossa nähdään TUL:n puheenjohtaja Väinö Leskinen ja monia tunnettuja urheilijoita, kuten pituushyppääjä Jorma Valkama ja keihäänheittäjä Soini Nikkanen.
Elokuvan ohjaajaksi on merkitty Edvin Laine, mutta hänen veljensä Aarne ohjasi kuvaukset Karhulassa, kuvaajanaan Olavi Tuomi.
Suomen Filmiteollisuus valmisti samoilta juhlilta peräti kahdeksan kuvaajan turvin myös Arno Carlstedtin ohjaaman 73-minuuttisen dokumenttielokuvan Työn ja kisan kädenlyönti. Molemmat Veteraanin voiton kuvaajat olivat myös sen tekijöitä: SF siis löi kaksi kärpästä yhdellä iskulla kuvatessaan samoilla tapahtumapaikoilla sekä näytelmä– että dokumenttielokuvaa.
Arvostelijoiden vastaanotto oli myönteistä, mutta ei ylistävää. "Taiteellisesti mittavaa elokuvaa Veteraanin voitosta ei ole alunperinkään voinut tulla", Juha Nevalainen Ilta-Sanomista huomutti, "siinä määrin erärealistista ja kulmikasta sen urheilu- ja raittiuspropaganda on, mutta puhdashenkisenä, reippaana ajanvietetarinana se on kuitenkin miellyttävää katsottavaa." Hän huomautti kuitenkin dokumentaaristen osuuksien haittaavan elokuvan dramaturgiaa: "Runsas autenttisten kuvien käyttö on mahdollisesti estänyt urheilullisen kohokohdan tehokkaan rakentamisen [– –]".
Pieniä piikkejä sentään arvosteluihin mahtui. Esimerkiksi Paula Talaskivi (HS) kiinnitti huomiota siihen, että "Tapio Rautavaara on välillä vakuuttava – etenkin humalassa – mutta repliikeissään yhä kankea." Vilho Siivola sai useimmilta arvostelijoistaan kehut.
– Jari Sedergren syntymäpäivänään 19.10. 2005
maanantaina, syyskuuta 05, 2005
Tukkijoella (1928)
Ruotsinkielinen nimi: Stockflötarna. Valmistusyhtiö ja -vuosi: Suomi 1928. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Erkki Karu. Ohjaus: Wilho Ilmari ja Axel Slangus. Käsikirjoitus: Erkki Karu Teuvo Pakkalan näytelmästä Tukkijoella (1899). Kuvaus ja leikkaus: Frans Ekebom. Kuvausapulainen: Armas Fredman. Lavastus: Carl Fager. Valokuvat: Kalle Havas, Kosti Lehtinen. Ehostus: Hannes Kuokkanen. Olavi Suominen (naamiointiapulainen). Musiikki: Oskar Merikannon musiikkia ja suomalaista kansanmusiikkia sovittaen Emil Kauppi. Juhlaesityksen musiikin sovitus: Tuula Hällström. Pääosissa: Urho Somersalmi (Aaprami Turkka), Ellen Sylvi (Pietolan Katri), Mary Spennert-Hannikainen (Anni), Kirsti Suonio (Maija Rivakka), Litja Ilmari (Pahna-Maija), Olga Salo (Leena), Eino Salmela (Rättäri Antti Huhtanen), Paavo Costiander (Huotari), Ossi Korhonen (Pölhö-Kustaa), Heikki Välisalmi (Heikki Tolari), Emil Lindh (talollinen J. Pietola), Agnes Lindh (rättärin äiti), Olga Leino (Pertun leski, Pölhö-Kustaan äiti), Mimmi Lähteenoja (Poro-Pirkko), Juho Pulssi (Korhonen), Helge Ranin (Kasuri), Kalle Grönfors (Renki-Pekka), Toivo Suonpää (tukkilainen), Virtanen (tukilla laskeva tukkilainen), Emil Mikkola (lautamies Taurila) ja Sulo Räikkönen. Helsingin ensiesitys: 5.11. 1928 Kino-Palatsi. Filmitarkastus: 15193 – S – 2852 m / 103 min. Uudempia filmatisointeja: Kalle Kaarna (1937), Roland af Hällström (1951).
Teuvo Pakkalan kuolematon kansannäytelmä "Tukkijoella" sai kantaesityksensä Suomalaisessa Teatterissa 13.10. 1899. Helsingin komeimmassa elokuvateatterissa Kino-Palatsissa esitetyn elokuvan ensi-illan hetkellä Kansallisteatteri esitti näytelmää jo 300. kerran. Nimimerkki V.t. totesi Ylioppilaslehdessä (10.10. 1928), että "kaikille tutun kansanhuvinäytelmän filmille siirtäminen merkitsee johdonmukaista jatkoa Suomi-Filmin pyrkimykselle tuoda valkoiselle kankaalle kirjallisuutemme 'klassillisia' tuotteita."
Juuri siitä oli kysymys: Suomi-Filmin ohjelma oli vahvasti kansallinen ja kirjallinen, sillä yhtiön päätavoitteena oli filmata kansalliskirjallisuutta ja vakiinnuttaa sen myötä elokuvan asema seitsemäntenä taiteena. Tämän hankkeen toteuttaminen ei ollut helppoa: mitä korkeakirjallisempi hanke, sitä kovempaa vastustusta oli odotettavissa kulttuurieliitin parista. Rahvaan huviksi mielletty elokuva ja korkeakulttuuri olivat jatkuvalla sotajalalla keskenään.
Kansallisuus elokuvassa oli merkinnyt koko 1920-luvun ajan johdonmukaista vastakkainasettelua Hollywoodin tavalle tehdä elokuvaa: suomalaisen luonnon ja kansanluonteen kuvaaminen ymmärrettiin nimenomaan kansalliseksi tehtäväksi ja sellaisena se sai kelvata: metodisena esimerkkinä ei ollut amerikkalainen elokuva, jonka viihteellisyyttä kammoksuttiin Suomessa, vaan eurooppalainen taide-elokuva aina film d'art -suuntauksesta lähtien. Näistä ajattelutavoista kumpuaa myös Helsingin Sanomien arvostelun luontokohdat (HS 5.11. 1928): "Maisemat ulkohtauksissa – Iitissä valokuvattuja – ovat hyvin valittuja. Koskikuvat, metsät, kukkaiset niityt ja hempeät koivikkorannat osoittavat, miten suuria edellytyksiä meillä on kauniitten ympäristöjen perusteella aikaansaada onnistuneita elokuvia."
Tukkijoen ilmestyessä 1920-luvun lopulla tämä asetelma oli menettämässä asemaansa. Amerikkalaisen elokuvakerronnan tavat olivat murtautumassa läpi. Suomalainen, teatterinäyttämöltä kansallista voimaansa hakeva kerrontatapa, oli jäämässä – ellei ollut jo jäänyt – taka-alalle. Teatterimaisuus lisäsi elokuvan kansallista prestiisiä, kuten Jaakko Seppälä on tuoreessa tutkimuksessaan suomalaisen elokuvan 1920-luvusta päätellyt: kyse ei ollut jäänteestä, kuten elokuvahistorioitsijoiden enemmistö haluaa selittää, vaan kansalliseksi nähdystä taiteellisesta perinteestä, josta pidettiin kiinni ennen muuta amerikkalaisen elokuvaviihteen vastapainona. 1920-luvun lopulla muutos oli käsillä Suomesssakin, vaikka esimerkiksi amerikkalaistyyppinen tähtijärjestelmä ei vielä ollut saanut vastinettaan. Suomessa puhuttiin "kansallisista näyttelijöistä", ei filmitähdistä, vaikka pääosanesittäjä Urho Somersalmen kansainvälinen menestys ruotsalaisessa elokuvassa usein mainittiinkin.
Yksittäisiä mainintoja tähdistä alkaa kuitenkin jo eksyä filmiarvosteluihinkin kuten Aamulehden esimerkki osoittaa: "Huolimatta siitä, että ohjaus oli huomattavasti korostanut Spennertin Annia Sylvinin Katrin kustannuksella, jäi minulle kuitenkin jälkimmäisestä paljon edullisempi käsitys. Ellen Sylvin osoitti edellisistä filmeistä niin ilahduttavaa ja yllättävää kehitystä, että hänestä ennen kaikkia muita voi toivoa suomalaista filminäyttelijätärtä, vaikkapa filmitähteäkin; hän tarvitsee epäilemättä hyvin väkevää ohjausta – voi olla että erehdyn, mutta minusta tuntui, että hän ei tällä kertaa ollut saanut tarpeellista tukea – mutta oikeissa käsissä hänen kehityksensä on varmaa."
Näyttelijöiden arvostelu oli perinpohjaista: Elokuvan Tolarin, Heikki Välisalmen, koomikontaitoja ei kukaan epäillyt, mutta Ossi Korhosen työtä Pölhö-Kustaana, joka nimityksenä on jäänyt elämään kansan parissa, luonnehdittiin puhenäyttämötyöksi, ei filmityöksi: "hänen olisi pitänyt käyttää paljon hienompia ja herkempiä keinoja". Aamulehden H-M:n mukaan Paavo Costianderilla (Huotari) oli paljon suurempi ongelma, eikä vain käsikirjoituksen vuoksi: "Costianderilla on lisäksi onnettomuudekseen tyypilliset 'näyttelijänkasvot', joihin filmissä mikään naamio ei voi toista tyyppiä saada". Elokuvan ja puhenäyttämön välejä selvitettiin siis myös ulkonäön perusteella. Ensiroolissaan ollut Mary Spennert-Hannikainen saattoi olla tyytyväinen kriitikkovastaanottoon: "Veikeä Anni on parhaita esityksiä, mitä meidän kotimaisissa elokuvissamme on nähty", Helsingin Sanomien kriitikko ylisti. "Hänellä on kaikki edellytykset tällaisiin osiin; hän on sievä, vaalea ja pehmeäpiirteinen, ja kun sitä paitsi hänen näyttelemisensä on kaikesta jäykkyydestä ja teennäisyydesta vapaata, voi hyvällä syyllä odottaa hänestä vielä hyvinkin paljon."
Tukkijoella–elokuvalla oli myös epäonnea. Säät kesällä 1927 olivat erityisen huonot ja monet kriitikot viittasivat tähän puhuessaan kuvaaja Frans Ekebomin työn jäljestä: valoa vaativa työ kärsi harmaista päivistä – se harmaus näkyy hieman hämäriksi jääneissä ulkokuvissa. Ekebomin leikkaustyö sai sen sijaan jopa ylistystä, vaikka Aamulehden kirjoittaja H-m antoikin krediittien puuttesta huolimatta suuren osan ansiosta tuotantopäällikkö Erkki Karulle: "Ennen kaikkea oli filmin leikkaamisessa havaitsevani hänen jälkiään; mainittava onkin, että Tukkijoella on paraiten leikattu suomalainen filmi, mitä tähän asti on esitetty. Leikkauksella oli suureksi osaksi pystytty peittämään käsikirjoituksen heikkous; samalla se ensimmäistä kertaa tuo suomalaiseen filmiin ulkolaisiin verrattavaa sujuvan ja luistavan kuvansiirtotyylin, jossa ennen on ollut varsin pahoja töksähdyksiä havaittavissa." Karu on nähty myös elokuvan käsikirjoittajana, vaikka ainakin Erkki Kivijärvi, Oskari Oja ja Ruupert Kainulainen ovat eri luonnoksia näytelmän elokuvasovitukseksi tehneet.
Sujuva ja luistava kuvansiirtotyyli tarkoitti useimmiten nopeampaa, sujuvuutta ja ymmärtämistä painottavaa leikkausta, selkeää rakennetta sekä lyhyempiä välitekstejä – yleisön lukutaitoon ei 1920-luvulla jaksettu luottaa, mikä vaikutti suuresti elokuvan rytmiin. Elokuvalla uskottiin olevan mahdollisuuksia kansainvälisille markkinoille, vaikka Elokuva-lehden päätoimittaja Ragnar Öller sanoikin, että "tuskinpa meillä on koskaan sellaisia varoja, että voisimme rakentaa Parisin Notredamet ja Intian temppelit tänne, niin kuin tekevät rikkaat ulkomaalaiset elokuvatuottimot, jotka rakentavat tätllaisia kokonaisia kaupunkeja. Eikä ole näyttelijävoimia. Jos joku 'tähti' ilmaantuisi, veisivät rikkaammat senkin meiltä. Kilpailu maailmanmarkkinoista suurkeskuksien kanssa on siis toivotonta, eikä ole mitään syytä uhrauksiin siinä suhteessa." Öller kirjoitti tekstinsä vastapainoksi Kurt Jägerin, suomalaistuneen saksalaisen yritykselle valmistaa "luonteeltaan puhtaasti kansainvälinen" elokuva, joka pyrkii "vapautumaan kaikesta kansallisesta, täten poiketen edellisistä suojalaisista filmeistä." Tavoitteena olivat kansainväliset markkinat.
Enemmän kuin Jägerin vain harvoin nähtyyn Elämä maantiellä –elokuvaan, Öller uskoi Suomi-Filmin hankkeeseen elokuvata Tukkijoella, sillä "jos se oikein järjestetään, niin kuin varmaan tapahtuukin, tehdään maallemme yhtä suuri palvelus kuin tähänastisilla Finlandia– ja Turisti–filmeillä, jotka valtio on suoranaisesti kustantanut." Öller siis uskoi näytelmäelokuvan voimaan Suomi-kuvan luojana. Elokuva myytiin kuitenkin vain Ruotsiin, epäilemättä Urho Somersalmen tunnettuuden vuoksi.
Suomen elokuva-arkisto, päärestauroijanaan Tuija Söderman, valmisti yhteistyössä Finn-Lab Oy:n kanssa uuden restauroidun kopion. Työ ei ollut aivan mutkatonta, sillä käytössä oli varsin uusi, ns. Desmet-menetelmällä – nimi juontaa juurensa belgialaisesta restauroijasta Noel Desmetistä –, joka tekee mahdolliseksi saada kaksoisvalottamalla filmiin toivottu sävy. Tukkijoella-elokuvaa esitettiin monien muiden elokuvien tapaan aikanaan värisävytettynä, tässä tapauksessa tintattuna. Restauroituun kopioon väriarvot uuteen saatiin alkuperäisestä vuoden 1928 filmikopiosta. Uuden menetelmän avulla on pyritty tavoittamaan mahdollisimman tarkoin elokuvan värisävytetyn kopion alkuperäinen värimaailma.
– Jari Sedergren 11.9. 2005
Teuvo Pakkalan kuolematon kansannäytelmä "Tukkijoella" sai kantaesityksensä Suomalaisessa Teatterissa 13.10. 1899. Helsingin komeimmassa elokuvateatterissa Kino-Palatsissa esitetyn elokuvan ensi-illan hetkellä Kansallisteatteri esitti näytelmää jo 300. kerran. Nimimerkki V.t. totesi Ylioppilaslehdessä (10.10. 1928), että "kaikille tutun kansanhuvinäytelmän filmille siirtäminen merkitsee johdonmukaista jatkoa Suomi-Filmin pyrkimykselle tuoda valkoiselle kankaalle kirjallisuutemme 'klassillisia' tuotteita."
Juuri siitä oli kysymys: Suomi-Filmin ohjelma oli vahvasti kansallinen ja kirjallinen, sillä yhtiön päätavoitteena oli filmata kansalliskirjallisuutta ja vakiinnuttaa sen myötä elokuvan asema seitsemäntenä taiteena. Tämän hankkeen toteuttaminen ei ollut helppoa: mitä korkeakirjallisempi hanke, sitä kovempaa vastustusta oli odotettavissa kulttuurieliitin parista. Rahvaan huviksi mielletty elokuva ja korkeakulttuuri olivat jatkuvalla sotajalalla keskenään.
Kansallisuus elokuvassa oli merkinnyt koko 1920-luvun ajan johdonmukaista vastakkainasettelua Hollywoodin tavalle tehdä elokuvaa: suomalaisen luonnon ja kansanluonteen kuvaaminen ymmärrettiin nimenomaan kansalliseksi tehtäväksi ja sellaisena se sai kelvata: metodisena esimerkkinä ei ollut amerikkalainen elokuva, jonka viihteellisyyttä kammoksuttiin Suomessa, vaan eurooppalainen taide-elokuva aina film d'art -suuntauksesta lähtien. Näistä ajattelutavoista kumpuaa myös Helsingin Sanomien arvostelun luontokohdat (HS 5.11. 1928): "Maisemat ulkohtauksissa – Iitissä valokuvattuja – ovat hyvin valittuja. Koskikuvat, metsät, kukkaiset niityt ja hempeät koivikkorannat osoittavat, miten suuria edellytyksiä meillä on kauniitten ympäristöjen perusteella aikaansaada onnistuneita elokuvia."
Tukkijoen ilmestyessä 1920-luvun lopulla tämä asetelma oli menettämässä asemaansa. Amerikkalaisen elokuvakerronnan tavat olivat murtautumassa läpi. Suomalainen, teatterinäyttämöltä kansallista voimaansa hakeva kerrontatapa, oli jäämässä – ellei ollut jo jäänyt – taka-alalle. Teatterimaisuus lisäsi elokuvan kansallista prestiisiä, kuten Jaakko Seppälä on tuoreessa tutkimuksessaan suomalaisen elokuvan 1920-luvusta päätellyt: kyse ei ollut jäänteestä, kuten elokuvahistorioitsijoiden enemmistö haluaa selittää, vaan kansalliseksi nähdystä taiteellisesta perinteestä, josta pidettiin kiinni ennen muuta amerikkalaisen elokuvaviihteen vastapainona. 1920-luvun lopulla muutos oli käsillä Suomesssakin, vaikka esimerkiksi amerikkalaistyyppinen tähtijärjestelmä ei vielä ollut saanut vastinettaan. Suomessa puhuttiin "kansallisista näyttelijöistä", ei filmitähdistä, vaikka pääosanesittäjä Urho Somersalmen kansainvälinen menestys ruotsalaisessa elokuvassa usein mainittiinkin.
Yksittäisiä mainintoja tähdistä alkaa kuitenkin jo eksyä filmiarvosteluihinkin kuten Aamulehden esimerkki osoittaa: "Huolimatta siitä, että ohjaus oli huomattavasti korostanut Spennertin Annia Sylvinin Katrin kustannuksella, jäi minulle kuitenkin jälkimmäisestä paljon edullisempi käsitys. Ellen Sylvin osoitti edellisistä filmeistä niin ilahduttavaa ja yllättävää kehitystä, että hänestä ennen kaikkia muita voi toivoa suomalaista filminäyttelijätärtä, vaikkapa filmitähteäkin; hän tarvitsee epäilemättä hyvin väkevää ohjausta – voi olla että erehdyn, mutta minusta tuntui, että hän ei tällä kertaa ollut saanut tarpeellista tukea – mutta oikeissa käsissä hänen kehityksensä on varmaa."
Näyttelijöiden arvostelu oli perinpohjaista: Elokuvan Tolarin, Heikki Välisalmen, koomikontaitoja ei kukaan epäillyt, mutta Ossi Korhosen työtä Pölhö-Kustaana, joka nimityksenä on jäänyt elämään kansan parissa, luonnehdittiin puhenäyttämötyöksi, ei filmityöksi: "hänen olisi pitänyt käyttää paljon hienompia ja herkempiä keinoja". Aamulehden H-M:n mukaan Paavo Costianderilla (Huotari) oli paljon suurempi ongelma, eikä vain käsikirjoituksen vuoksi: "Costianderilla on lisäksi onnettomuudekseen tyypilliset 'näyttelijänkasvot', joihin filmissä mikään naamio ei voi toista tyyppiä saada". Elokuvan ja puhenäyttämön välejä selvitettiin siis myös ulkonäön perusteella. Ensiroolissaan ollut Mary Spennert-Hannikainen saattoi olla tyytyväinen kriitikkovastaanottoon: "Veikeä Anni on parhaita esityksiä, mitä meidän kotimaisissa elokuvissamme on nähty", Helsingin Sanomien kriitikko ylisti. "Hänellä on kaikki edellytykset tällaisiin osiin; hän on sievä, vaalea ja pehmeäpiirteinen, ja kun sitä paitsi hänen näyttelemisensä on kaikesta jäykkyydestä ja teennäisyydesta vapaata, voi hyvällä syyllä odottaa hänestä vielä hyvinkin paljon."
Tukkijoella–elokuvalla oli myös epäonnea. Säät kesällä 1927 olivat erityisen huonot ja monet kriitikot viittasivat tähän puhuessaan kuvaaja Frans Ekebomin työn jäljestä: valoa vaativa työ kärsi harmaista päivistä – se harmaus näkyy hieman hämäriksi jääneissä ulkokuvissa. Ekebomin leikkaustyö sai sen sijaan jopa ylistystä, vaikka Aamulehden kirjoittaja H-m antoikin krediittien puuttesta huolimatta suuren osan ansiosta tuotantopäällikkö Erkki Karulle: "Ennen kaikkea oli filmin leikkaamisessa havaitsevani hänen jälkiään; mainittava onkin, että Tukkijoella on paraiten leikattu suomalainen filmi, mitä tähän asti on esitetty. Leikkauksella oli suureksi osaksi pystytty peittämään käsikirjoituksen heikkous; samalla se ensimmäistä kertaa tuo suomalaiseen filmiin ulkolaisiin verrattavaa sujuvan ja luistavan kuvansiirtotyylin, jossa ennen on ollut varsin pahoja töksähdyksiä havaittavissa." Karu on nähty myös elokuvan käsikirjoittajana, vaikka ainakin Erkki Kivijärvi, Oskari Oja ja Ruupert Kainulainen ovat eri luonnoksia näytelmän elokuvasovitukseksi tehneet.
Sujuva ja luistava kuvansiirtotyyli tarkoitti useimmiten nopeampaa, sujuvuutta ja ymmärtämistä painottavaa leikkausta, selkeää rakennetta sekä lyhyempiä välitekstejä – yleisön lukutaitoon ei 1920-luvulla jaksettu luottaa, mikä vaikutti suuresti elokuvan rytmiin. Elokuvalla uskottiin olevan mahdollisuuksia kansainvälisille markkinoille, vaikka Elokuva-lehden päätoimittaja Ragnar Öller sanoikin, että "tuskinpa meillä on koskaan sellaisia varoja, että voisimme rakentaa Parisin Notredamet ja Intian temppelit tänne, niin kuin tekevät rikkaat ulkomaalaiset elokuvatuottimot, jotka rakentavat tätllaisia kokonaisia kaupunkeja. Eikä ole näyttelijävoimia. Jos joku 'tähti' ilmaantuisi, veisivät rikkaammat senkin meiltä. Kilpailu maailmanmarkkinoista suurkeskuksien kanssa on siis toivotonta, eikä ole mitään syytä uhrauksiin siinä suhteessa." Öller kirjoitti tekstinsä vastapainoksi Kurt Jägerin, suomalaistuneen saksalaisen yritykselle valmistaa "luonteeltaan puhtaasti kansainvälinen" elokuva, joka pyrkii "vapautumaan kaikesta kansallisesta, täten poiketen edellisistä suojalaisista filmeistä." Tavoitteena olivat kansainväliset markkinat.
Enemmän kuin Jägerin vain harvoin nähtyyn Elämä maantiellä –elokuvaan, Öller uskoi Suomi-Filmin hankkeeseen elokuvata Tukkijoella, sillä "jos se oikein järjestetään, niin kuin varmaan tapahtuukin, tehdään maallemme yhtä suuri palvelus kuin tähänastisilla Finlandia– ja Turisti–filmeillä, jotka valtio on suoranaisesti kustantanut." Öller siis uskoi näytelmäelokuvan voimaan Suomi-kuvan luojana. Elokuva myytiin kuitenkin vain Ruotsiin, epäilemättä Urho Somersalmen tunnettuuden vuoksi.
Suomen elokuva-arkisto, päärestauroijanaan Tuija Söderman, valmisti yhteistyössä Finn-Lab Oy:n kanssa uuden restauroidun kopion. Työ ei ollut aivan mutkatonta, sillä käytössä oli varsin uusi, ns. Desmet-menetelmällä – nimi juontaa juurensa belgialaisesta restauroijasta Noel Desmetistä –, joka tekee mahdolliseksi saada kaksoisvalottamalla filmiin toivottu sävy. Tukkijoella-elokuvaa esitettiin monien muiden elokuvien tapaan aikanaan värisävytettynä, tässä tapauksessa tintattuna. Restauroituun kopioon väriarvot uuteen saatiin alkuperäisestä vuoden 1928 filmikopiosta. Uuden menetelmän avulla on pyritty tavoittamaan mahdollisimman tarkoin elokuvan värisävytetyn kopion alkuperäinen värimaailma.
– Jari Sedergren 11.9. 2005
perjantaina, elokuuta 19, 2005
Opri
Ruotsinkielinen nimi: Opri. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Olavi Veistäjä Kyllikki Mäntylän näytelmään. Kuvaus: Pentti Unho. Olavi Tuomi (B-kuvaaja), Antero Ruuhonen (kamera-assistentti). Lavastus: Karl Fager. Ehostus: William Reunanen. Vivan Gustafsson (kampaaja). Musiikki: Heikki Aaltoila. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Kaarlo Nissilä. Kuvaussihteeri: Maila Toivo. Järjestäjä: Paavo Hukkinen. Pääosissa: Rakel Laakso (Opri), Elsa Turakainen (Akviliina), Elna Hellman (Miina), Liisa Pakarinen (Tiina), Ossi Kostia (Otto Arolin, ent. käräjäkirjuri), Eero Roine (Alpertti, ent. maalari), Sylvi Salonen (kunnalliskodin johtajatar Laine), Marjatta Kallio (Heinäsirkka), Kosti Klemelä (Jussi, renki), Esko Vettenranta (ylikonstaapeli Lauri Marto), Saimi Vuolle (Anttilan emäntä), Kunto Karapää (Mannolan Yrjö), Nestori Sarri (veitsenteroittaja), Kaarlo Saarnio (sokea hoidokki), ida Salmi (Mannolan emäntä), Hannes Veivo (Vesi-Antti), Veikko Sinisalo, Usko Kantloa, Paavo Hukkinen, Osmo Pöntinen(kylänpoikia), Kyösti Erämaa (maanmittausinsinööri), Heimo Karppinen, Enok Sikiö (maanmittausinsinöörin apulaiset), Irja Kuusla, Helmi Lehosti, Laina Laine, Hilly Lindqvist, Eino Noponen, Pentti Irjala, Kaarlo Halttunen, Otto Noro, Rosi Rinne, Annikki Linnoila, Urho Lahti, Anton Salmi (hoidokkeja), Jalmari Parikka (Tynkä-Taneli), Laila Rihte (tyttöjä tanssilavalla), Anu Kilpiö (tyttöjä tanssilavalla), Veikko Mård (poika tanssilavalla), Fiinu Autio (Oprin mummo), Anni Rönkkö (siivooja), Fritz-Hugo Backman (apteekkari). Helsingin ensiesitys: 25.12.1954 Rex, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 19.1.1964 STV; 25.12.1965; YLE TV1; 10.11.1970 YLE TV1; 24.12.1974 YLE TV1; 7.10.1986 YLE TV1; 24.08.1990 YLE TV2; 23.10.1996 YLE TV1; 1.2.2003 YLE TV2; 27.7.2004 YLE TV2 – VET: A-5736 – S – 2160 m / 79 min
"Oprin suuri, tavanomaisuudesta poikkeava merkitys on siinä, että sitä katsottaessa ei voi pysytellä kylmänä ja välinpitämättömänä, se ei ole tyhjä ja yhdentekevä katsottava, niin kuin elokuvamme useimmiten", Juha Nevalainen kirjoitti viisaita sanoja aikalaisarvioinnissaan.
Kirjailija Kyllikki Mäntylän Karjala-aiheisesta tuotannosta ("Portti sulkeutuu", 1944, "Punaisen sillan kylä", "Opri", 1953, "Opri ja Oleksi", 1955, "Kala-Tirri", 1955, "Feutora ja muut monumentit", 1956) "Opri ja Oleksi" kelpasi säveltäjä Tauno Pylkkäselle kolmiosaisen oopperan libretoksi, mutta filmatisointeja on tehty vain "Oprista". Miksi suositun kirjailijan töitä ei ole nähty enemmän?
Linnan elämäkerturin Kalevi Kalemaan mukaan Oprin saattaminen elokuvaksi ei ollut helppoa: "Itkuherkkien naisdramaatikkojen kanssa suoraniitinen ohjaaja ei kaikistellen tahtonut pärjätä. Tampereen Työväen Teatterin johtajan, Eino Salmelaisen kanssa yhteistyötä tehdessään ilon pisaroista pettymyksen kyyneliin soudatellut karjalais-kuopiolainen Kyllikki Mäntylä oli hätää kärsimässä jouduttuaan 'Opri'-näytelmänsä kanssa Laineen ja Särkän filmikäsittelyyn. Ensiksi molemmat torjuivat suoralta kädeltä mäntylän ehdotuksen, että Salmelainen tekisi filmikäsikirjoituksen. Sen jälkeen kaikki meni kirjailijan mielestä pieleen, myös näyttelijävalinnat, Rakel Laakson nimihenkilöä ja paria muuta lukuun ottamatta, muutenkin iskettiin päätä turhaan Karjalan mäntyyn: "kamera liikkui liian nopeasti ja runous oli hävinnyt."
Tunnedynamiikan erot katkaisivat pian kirjailijan suhteen Salmelaiseen ja Laineeseenkin, vaikka näytelmän "Elämäntapaus" hän vielä vuonna 1955 ohjasi teatteriin. "Et sinä voi pakottaa Kansallista mihinkään erikoisoikeuksien antamiseen itsellesi", Laine sanoi kirjailijalle, kun tämä tarjosi Oprin elokuva- ja teatterimenestyksen jälkeen ohjattavaksi "Feutora"-näytelmäänsä.
Vaikka Laine ei ripustautunut kirjailijan mielestä riittävän hitaaseen tempoon, eikä pyrkinyt häikäisemään filmillisillä keksinnöillä, kuten eräskin kriitikko kirjoitti, kiiteltiin ohjaajan hallittua ja maltillista työskentelyä niin, että "siitä on pakko pitää".
Teatterinomaisuus, joka puhkoo suomalaisen elokuvan historiassa elokuvallisuuden rajoja häiritsevällä tavalla, eikä ollut poikkeuksellista myöskään Laineen henkilöohjausta painottavassa tyylissä, on tästä elokuvasta pois pyyhkäisty.
Tampereen Työväen Teatterin näyttelijät olivat olleet parhaita näytelmää teatterissa esitettäessä, mutta niin he olivat elokuvassakin. Kuvaaja Pentti Unho ei myöskään jättänyt käyttämättä Rakel Laakson kauniita kasvoja erityisen kiinnittävinä kohteina ja kun Heikki Aaltoilan musiikkikin löysi liikutuksen, herkkyyden ja toimivan paikkansa, on tuloksena yksi suomalaisen elokuvan klassikoista – ehkä jopa hieman turhankin taka-alalle jäänyt. Opri on mestariteos tämänkin päivän näkökulmasta.
– Jari Sedergren 21.9. 2005
"Oprin suuri, tavanomaisuudesta poikkeava merkitys on siinä, että sitä katsottaessa ei voi pysytellä kylmänä ja välinpitämättömänä, se ei ole tyhjä ja yhdentekevä katsottava, niin kuin elokuvamme useimmiten", Juha Nevalainen kirjoitti viisaita sanoja aikalaisarvioinnissaan.
Kirjailija Kyllikki Mäntylän Karjala-aiheisesta tuotannosta ("Portti sulkeutuu", 1944, "Punaisen sillan kylä", "Opri", 1953, "Opri ja Oleksi", 1955, "Kala-Tirri", 1955, "Feutora ja muut monumentit", 1956) "Opri ja Oleksi" kelpasi säveltäjä Tauno Pylkkäselle kolmiosaisen oopperan libretoksi, mutta filmatisointeja on tehty vain "Oprista". Miksi suositun kirjailijan töitä ei ole nähty enemmän?
Linnan elämäkerturin Kalevi Kalemaan mukaan Oprin saattaminen elokuvaksi ei ollut helppoa: "Itkuherkkien naisdramaatikkojen kanssa suoraniitinen ohjaaja ei kaikistellen tahtonut pärjätä. Tampereen Työväen Teatterin johtajan, Eino Salmelaisen kanssa yhteistyötä tehdessään ilon pisaroista pettymyksen kyyneliin soudatellut karjalais-kuopiolainen Kyllikki Mäntylä oli hätää kärsimässä jouduttuaan 'Opri'-näytelmänsä kanssa Laineen ja Särkän filmikäsittelyyn. Ensiksi molemmat torjuivat suoralta kädeltä mäntylän ehdotuksen, että Salmelainen tekisi filmikäsikirjoituksen. Sen jälkeen kaikki meni kirjailijan mielestä pieleen, myös näyttelijävalinnat, Rakel Laakson nimihenkilöä ja paria muuta lukuun ottamatta, muutenkin iskettiin päätä turhaan Karjalan mäntyyn: "kamera liikkui liian nopeasti ja runous oli hävinnyt."
Tunnedynamiikan erot katkaisivat pian kirjailijan suhteen Salmelaiseen ja Laineeseenkin, vaikka näytelmän "Elämäntapaus" hän vielä vuonna 1955 ohjasi teatteriin. "Et sinä voi pakottaa Kansallista mihinkään erikoisoikeuksien antamiseen itsellesi", Laine sanoi kirjailijalle, kun tämä tarjosi Oprin elokuva- ja teatterimenestyksen jälkeen ohjattavaksi "Feutora"-näytelmäänsä.
Vaikka Laine ei ripustautunut kirjailijan mielestä riittävän hitaaseen tempoon, eikä pyrkinyt häikäisemään filmillisillä keksinnöillä, kuten eräskin kriitikko kirjoitti, kiiteltiin ohjaajan hallittua ja maltillista työskentelyä niin, että "siitä on pakko pitää".
Teatterinomaisuus, joka puhkoo suomalaisen elokuvan historiassa elokuvallisuuden rajoja häiritsevällä tavalla, eikä ollut poikkeuksellista myöskään Laineen henkilöohjausta painottavassa tyylissä, on tästä elokuvasta pois pyyhkäisty.
Tampereen Työväen Teatterin näyttelijät olivat olleet parhaita näytelmää teatterissa esitettäessä, mutta niin he olivat elokuvassakin. Kuvaaja Pentti Unho ei myöskään jättänyt käyttämättä Rakel Laakson kauniita kasvoja erityisen kiinnittävinä kohteina ja kun Heikki Aaltoilan musiikkikin löysi liikutuksen, herkkyyden ja toimivan paikkansa, on tuloksena yksi suomalaisen elokuvan klassikoista – ehkä jopa hieman turhankin taka-alalle jäänyt. Opri on mestariteos tämänkin päivän näkökulmasta.
– Jari Sedergren 21.9. 2005
tiistaina, elokuuta 16, 2005
Ruma Elsa
Elokuva esitetään Orionissa, Eerikinkatu 15, 24.8.
Ruotsinkielinen nimi: Fula Elsa. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuottaja: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Topias eli Toivo Kauppinen Ensio Rislakin näytelmään. Kuvaus: Kalle Peronkoski. Pentti Valkeala (B-kuvaus), Teppo Riihimäki ja Kauno Laine (kamera-assistentit). Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunanen, Siviä Friskberg (kampaaja), Senja Soitso. Musiikki: Nisse Rinkama. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Kurt Vilja, Taisto Lindegren. Pääosissa: Eeva-Kaarina Volanen (Santtu alias Elsa Kassel), Arvo Lehesmaa (professori Taavi Harjula), Kullervo Kalske (Pertti Oras, kuvanveistäjä), Elsa Turakainen (Vivi Kassel), Liisa Tuomi (Irma Kassel), Rauha Rentola (Paula Kassel), Lasse Pöysti (Usko Aamunen), Hannes Veivo (Erkki, agronomi), Sylva Rossi (Minni), Alex Saxelin (balettimestari), Matti Lehtelä (kemian laitoksen vahtimestari), Mauri Jaakkola (yliopiston vahtimestari), Jalmari Rinne, Aarne Laine (kirjaston vahtimestarit), Matti Ranin (ylioppilas), Nina Lindell (pukusalongin johtajatar), Rauha Puntti (balettityttö), Enni Rekola (rohdososaston myyjätär), Matti Kassila (odotteleva herra), Maila Toivo (ylioppilas), Trina Taipale. Helsingin ensiesitys: 4.2. 1949 Rex, Tuulensuu. Video: Yleisradion tallennepalvelu 1989. Televisiolähetyksiä: TV2: 3.9. 1965; MTV2: 3.7. 1975; YLE TV1: 23.11. 1958, 22.10.1961, 17.3. 1970, 24.12.1989, 22,2,1995, 30.11. 1995, 20.1. 1999, 26.1. 2005 – VET 2798 – S – 2000 m / 73 min
Ensio Rislakin kolmiosainen huvinäytelmä otti komedialliseksi ainekseen ikäihmisten teeskennellyn lempeilyn, järkiavioliitot ja miesten yliherkän hullaantumisen. Edvin Laineen ohjaaman näytelmän ensi-ilta oli ollut Helsingin Kansanteatterissa helmikuun lopussa 1947 ja suosiota riitti yli sataan esityskertaan.
Näytelmässä pääosaa esitti Martta Kontula, mutta elokuvaan kiinnitettiin Suomen Kansallisteatterista Eeva-Kaarina Volanen, joka oli saanut tehtäviä elokuvissa vuodesta 1946 lähtien. Eikä Volanen pettänyt, vaan teki läpimurron, sillä rooli toi hänelle pääosa-Jussin, vaikka Laineen elämäkerturi Kalevi Kalemaa onkin kirjannut Rauha Rentolan lausuman siitä, että Kontula oli tehnyt roolinsa paremmin. Rentola esitti elokuvassa toista Kasselin sisarta, Liisa Tuomi perheen nuorinta ja kauneinta tytärtä. Alkuperäismiehitykseen näytelmässä kuuluneet Elsa Turakainen, Arvo Lehesmaa ja Hannes Veivo olivat mukana myös elokuvassa.
Elokuvan suurin ero näytelmään on toimittaja Rasilan osuuden jättäminen pois kokonaan. Elokuvan dynamiikkaan taas kuului se, että sivuosarooleja käsikirjoittaja Topias alias Toivo Kauppinen lisäsi puolen tusinaa. Topias laajensi myös Kasselin kotiin sijoittuvan ympäristön Helsingin yliopiston suureen luentosaliin, yliopiston kirjastoon ja kemian laitokselle, edelleen oopperan harjoitussaliin ja esiintymislavalle, kauneushoitolaan sekä professori Taavi Harjulan kotiin. Ajalle ja lajityypille varsin tyypillisesti ulkokuvaukset olivat pannassa, niitä elokuvan mahtui vain yksi Suurkirkon ylätasanteelta ja portailta.
Arvostelijat myöntelivät hankkeen onnistumista: näytelmän adaptointi oli onnistunut, ja tapahtumapaikkojen laajennus oli sekin mieleen. Monet kriitikot kuitenkin huomauttivat näytelmän ja elokuvan ilkeyteen ja sydämettömyyteen, jota tosin näyttelijöiden hyvät roolityöt lievittivät.
Ohjaajan tausta näytelmän ohjaajana tunnettiin ja ehkä siksi vain harva kriitikko korosti tämän roolia: ohjaajan ystävä ja moninkertainen työtoveri Olavi Veistäjä (AL) kuitenkin suitsutti tapansa mukaan: "Elokuvassa käsitellään aihetta puhtaasti filmin vaatimusten mukaisesti, tapahtumaympäristöjä on tuntuvasti laajennettu, kohtauksia tehty lukuisasti lisää, ne ovat nopeasti luistavia ja muutenkin on vauhtia runsaasti, mistä kaikesta kuuluu kiitos Edvin Laineelle. Täten on saatu aikaan hauska ja huvittava, notkeasti ja sulavasti etenevä elokuva, mutta näytelmään verraten se on kärsinyt mehevyytensä ja satiirisuutensa suhteen." Elokuva menestyi ilmestymisvuonnaan huomattavasti keskitasoa paremmin.
– Jari Sedergren 24.8. 2005
Ruotsinkielinen nimi: Fula Elsa. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuottaja: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Topias eli Toivo Kauppinen Ensio Rislakin näytelmään. Kuvaus: Kalle Peronkoski. Pentti Valkeala (B-kuvaus), Teppo Riihimäki ja Kauno Laine (kamera-assistentit). Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunanen, Siviä Friskberg (kampaaja), Senja Soitso. Musiikki: Nisse Rinkama. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Kurt Vilja, Taisto Lindegren. Pääosissa: Eeva-Kaarina Volanen (Santtu alias Elsa Kassel), Arvo Lehesmaa (professori Taavi Harjula), Kullervo Kalske (Pertti Oras, kuvanveistäjä), Elsa Turakainen (Vivi Kassel), Liisa Tuomi (Irma Kassel), Rauha Rentola (Paula Kassel), Lasse Pöysti (Usko Aamunen), Hannes Veivo (Erkki, agronomi), Sylva Rossi (Minni), Alex Saxelin (balettimestari), Matti Lehtelä (kemian laitoksen vahtimestari), Mauri Jaakkola (yliopiston vahtimestari), Jalmari Rinne, Aarne Laine (kirjaston vahtimestarit), Matti Ranin (ylioppilas), Nina Lindell (pukusalongin johtajatar), Rauha Puntti (balettityttö), Enni Rekola (rohdososaston myyjätär), Matti Kassila (odotteleva herra), Maila Toivo (ylioppilas), Trina Taipale. Helsingin ensiesitys: 4.2. 1949 Rex, Tuulensuu. Video: Yleisradion tallennepalvelu 1989. Televisiolähetyksiä: TV2: 3.9. 1965; MTV2: 3.7. 1975; YLE TV1: 23.11. 1958, 22.10.1961, 17.3. 1970, 24.12.1989, 22,2,1995, 30.11. 1995, 20.1. 1999, 26.1. 2005 – VET 2798 – S – 2000 m / 73 min
Ensio Rislakin kolmiosainen huvinäytelmä otti komedialliseksi ainekseen ikäihmisten teeskennellyn lempeilyn, järkiavioliitot ja miesten yliherkän hullaantumisen. Edvin Laineen ohjaaman näytelmän ensi-ilta oli ollut Helsingin Kansanteatterissa helmikuun lopussa 1947 ja suosiota riitti yli sataan esityskertaan.
Näytelmässä pääosaa esitti Martta Kontula, mutta elokuvaan kiinnitettiin Suomen Kansallisteatterista Eeva-Kaarina Volanen, joka oli saanut tehtäviä elokuvissa vuodesta 1946 lähtien. Eikä Volanen pettänyt, vaan teki läpimurron, sillä rooli toi hänelle pääosa-Jussin, vaikka Laineen elämäkerturi Kalevi Kalemaa onkin kirjannut Rauha Rentolan lausuman siitä, että Kontula oli tehnyt roolinsa paremmin. Rentola esitti elokuvassa toista Kasselin sisarta, Liisa Tuomi perheen nuorinta ja kauneinta tytärtä. Alkuperäismiehitykseen näytelmässä kuuluneet Elsa Turakainen, Arvo Lehesmaa ja Hannes Veivo olivat mukana myös elokuvassa.
Elokuvan suurin ero näytelmään on toimittaja Rasilan osuuden jättäminen pois kokonaan. Elokuvan dynamiikkaan taas kuului se, että sivuosarooleja käsikirjoittaja Topias alias Toivo Kauppinen lisäsi puolen tusinaa. Topias laajensi myös Kasselin kotiin sijoittuvan ympäristön Helsingin yliopiston suureen luentosaliin, yliopiston kirjastoon ja kemian laitokselle, edelleen oopperan harjoitussaliin ja esiintymislavalle, kauneushoitolaan sekä professori Taavi Harjulan kotiin. Ajalle ja lajityypille varsin tyypillisesti ulkokuvaukset olivat pannassa, niitä elokuvan mahtui vain yksi Suurkirkon ylätasanteelta ja portailta.
Arvostelijat myöntelivät hankkeen onnistumista: näytelmän adaptointi oli onnistunut, ja tapahtumapaikkojen laajennus oli sekin mieleen. Monet kriitikot kuitenkin huomauttivat näytelmän ja elokuvan ilkeyteen ja sydämettömyyteen, jota tosin näyttelijöiden hyvät roolityöt lievittivät.
Ohjaajan tausta näytelmän ohjaajana tunnettiin ja ehkä siksi vain harva kriitikko korosti tämän roolia: ohjaajan ystävä ja moninkertainen työtoveri Olavi Veistäjä (AL) kuitenkin suitsutti tapansa mukaan: "Elokuvassa käsitellään aihetta puhtaasti filmin vaatimusten mukaisesti, tapahtumaympäristöjä on tuntuvasti laajennettu, kohtauksia tehty lukuisasti lisää, ne ovat nopeasti luistavia ja muutenkin on vauhtia runsaasti, mistä kaikesta kuuluu kiitos Edvin Laineelle. Täten on saatu aikaan hauska ja huvittava, notkeasti ja sulavasti etenevä elokuva, mutta näytelmään verraten se on kärsinyt mehevyytensä ja satiirisuutensa suhteen." Elokuva menestyi ilmestymisvuonnaan huomattavasti keskitasoa paremmin.
– Jari Sedergren 24.8. 2005
Isäpappa ja keltanokka
Esitys Orionissa, Eerikinkatu 15, 7.9.2005
Ruotsinkielinen nimi: Farsgubben och gulnäbben. Valmistumaa ja -vuosi: Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Topias eli Toivo Kauppinen. Kuvaus: Kalle Peronkoski. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunanen. Kampaaja: Tuulikki Uskali. Musiikki: Heikki Aaltoila. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Kurt Vilja. Järjestäjä: Leo Sarri. Kuvaussihteeri: Maila Toivo. Pääosissa: Joel Rinne (fil.tri Yrjö Tammela), Mirjam Novero (tri Annikki Salmi), Lasse Pöysti (Aimo Tammela), Matti Ranin (Lauri Tammela), Eila Peitsalo (Ulla Tammela), Siiri Angerkoski (Birgit Alanne), Aarne Laine (maisteri Juurinen), Oiva Sala (preparaattori Miettinen), Topo Leistelä (eläintieteen laitoksen johtokunnan pj.), Mauri Jaakkola (museoapulainen), Jalmari Rinne, Arvo Lehesmaa, Veikko Linna, Eino Kaipainen, Urho Lahti (johtokunnan jäseniä), Rakel Laakso kirjeenvaihtoystävä), Enni Rekola (kotiapulainen), Irja Viherpuu (Siviä) sekä Olga Tainio, Matti Lehtelä, Rauha Puntti, Esteri Kasurinen, Vappu Jurkka, Tiina Rinne, Rauni Ranta, Ahti Haljala, Seppo Wallin. Helsingin ensiesitys: 24.03.1950 Rex, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 29.03.1959 YLETV1, 01.10.1961 YLETV1 08.04.1972 MTV2; 15.11.1988 YLETV1;17.09.1993 televisioesitys YLETV2; 20.02.2002 YLE TV1; 25.11.2003 YLE TV2; 28.06.2005 televisioesitys YLE TV2. VET A-3205 – S – 2100 m / 77 min
"Uudet aluevaltaukset elokuvassa ovat minusta mielenkiintoisia", Edvin Laine kertoo Elokuva-Aitassa (6/1950). "Nimimerkki Topiaksen kanssa meillä on aina tapana yhdessä kierrellä nuuskimassa paikkoja ja kehitellä kokoon aiheita näkemästämme. Huonekalumessuilla satuimme näkemään kala-akvaarioita hienosti upotettuna makuuhuoneiden seiniin ja totesimme, että ne ovat hyvin filmaattisia. Sitten tuli mieleen, että Eläintieteellistä museota ei varmastikaan moni tunne ja näin rupesi filmi syntymään."
Elokuvan henkilöhahmot ovat yliopistomaailmaan liittyviä kliseitä: kärttyisä ja ainoastaan kaloistaan välittävä eläintieteen professori (Joel Rinne), hänen keltanokkaopiskelijapoikansa (Matti Ranin ja Lasse Pöysti) sekä uusia hoitometodeja esittelevä läääkäri (Mirjam Novero), joka suostuu yrittämään mahdotonta – professorin saamista kuntoon uusin metodein. "Mirjam Novero […] tekee miellyttävän ja lujan asiallisen naistohtorin, joka ei ole mikään itsenäisen naisen irvikuva", luonnehti Uuden Suomen arvostelija Laineen vaimon roolisuoritusta.
Elokuvan hyvä puoli on siinä, että se jaksaa naurattaa: ympäristö on urbaani ja kliseistään huolimatta se jännite, joka syntyy modernin kohdatessa tradition, jaksaa huvittaa nykykatsojaakin, vaikka monet arvostelevat Laineen karhumaisen väkevää komediatyyliä. Traditiota oli sekin, että elokuva nimeen laitettiin keltanokka eikä "fuksi", joka oli tuolloin jo yleisessä käytössä.
Monet arvostelijat kiinnittivät huomiota siihen, että teatterilavoilta tuttu vahva näytteleminen oli siirtynyt elokuvaankin: Laine, oman luonteensa mukaisesti, kannusti hyvänä henkilöohjaajana vahvoihin tulkintoihin – komediaan ehkä liiankin vahvoihin, sillä esimerkiksi Joel Rinteen "riehuminen" pantiin merkille kielteisessä mielessä.
Laineen yhteistyökumppani ja ystävä Olavi Veistäjä lausui perinteisesti myönteisimmän arvion Aamulehdessä: "Toinen toistaan hullumpi kohtaus vaihtuu reippaassa tahdissa ja katsoja nauraa hauskalle tilannekomiikalle huomaamatta paljoakaan ajatella, miten mahdotonta itse asiassa koko touhu on." Puskaradio lienee tehnyt tehtävänsä: elokuvan yleisömenestys jäi reilusti vuoden keskitasoa alemmaksi.
Elokuva on uuden ajan airut siinä mielessä, että siinä mainostettiin jokseenkin estottomasti. Muotiateljé-jakso on tehty Salon Margueritessä Mannerheimintiellä. Liikkeen omisti Särkän vaimo Margarita.
– Jari Sedergren 7.9. 2005
Aaltoska orkaniseeraa
Esitys Orionissa, Eerikinkatu 15, 31.8. 2005
Ruotsinkielinen nimi: Aaltoska i sitt ässe. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Apulaisohjaaja: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Topias. Kuvaus: Osmo Harkimo. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunanen. Musiikki: Heikki Aaltoila. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Taisto Lindegren. Järjestäjä: Leo Sarri. Kuvaussihteeri: Leena Huttunen. Pääosissa: Elna Hellman, Veli-Matti Kaitala, Hannes Häyrinen. Helsingin ensiesitys: 15.07.1949 Rex, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: 21.05.1959 YLETV1; 18.12.1971; MTV2; 27.08.1978 MTV1; 27.07.1990 YLETV2; 29.06.2004 YLE TV2 VET A-2956 – S – 2100 m / 77 min
Lapsinäyttelijä Veli-Matti Kaitalan tähdittämät elokuvat Pikku-Matti maailmalla ja Onnen-Pekka olivat yleisömenestyksiä, edellinen lähes 800 000 katsojalla, jälkimmäinenkin yli puolen miljoonan pääsylipun lunastaneen voimin. Tuottaja T. J. Särkkä ei tietenkään jäänyt tässä tilanteessa neuvottomaksi, vaan panivat työmyyränsä toimiin. Topias eli kirjailija Toivo Kauppinen ei hidastellut, vaan kehitti ajankohtaisista aineksista kertomuksen, jossa sodanjälkeisen maailman erikoisuudet tulivat ikuistetuksi filmille.
Asuntopula oli todellinen ilmiö ja niin oli myös huoneenvuokralautakunta, joka jakoi niukkuutta ja ahtautta kattoa päänsä päälle etsiville ihmisille. Näissä olosuhteissa toimivat myös keplottelijat eikä kansalaisten vapaaehtoinen naapurien tarkkailu jättänyt huomiotta mahdollisia rikosepäilyä. Näistä aineksista kehittyy eräänlainen dekkari, jossa partiopoikamainen Veli-Matti ryhtyy omatoimisesti selvittämään sotkuja.
Aaltoska orkaniseeraa ei ole mikään taideluomus. Elokuvahistoriaan se on jäänyt, kuten Edvin Laineen elämäkerturi Kalevi Kalemaa sanoo siksi että "Matti Kassila aloitti sillä pitkän ja menestyksekkään elokuvaohjaajan uransa. Hän oli ollut aikaisemmin näyttelijänä Helsingin Kansanteatterissa siirtyen muutaman vuoden jälkeen Suomen Filmiteollisuuden lyhtyelokuvaosaston hoitajaksi. Edvin Laineen mielestä hyvää miestä tarvittiin kuitenkin enemmän pitkien näytelmäelokuvien tekijänä ja Särkän vastustuksesta huolimatta (maisteri perlkäsi hyvin käynnistyneen lyhytkuvatuotannon taantumista) Kassilasta tuli keväällä 1949 Aaltoska orkaniseeraa –elokuvan apulaisohjaaja."
Kassila laati Topiaksen käsikirjoitukseen perustuvan kuvakäsikirjoituksen ja tarttui puikkoihin. Edvin Laine katseli aluksi syrjemmältä ja kun homma toimi, lähti matkoihinsa, aluksi lyhyemmiksi ajoiksi ja työn edetessä jäi pois kokonaan: elokuvan ohjasi todellisuudessa Matti Kassila.
Viestinviejät olivat tietysti kertoneet Särkälle kuka filmin todellisuudessa ohjasi ja antoi synninpäästönsä Kassilalle: "No niin, nyt olette näyttänyt, että osaatte tehdä elokuvan." Kassila sai ohjatakseen Isäntä soittaa hanuria –elokuvan ja jäi sille ohjaajan tielleen.
Kukaan ei ole uskaltautunut pohtimaan sitä, oliko tämä myös Laineen toiminnan perimmäinen syy: saada hyvä mies remmiin tilanteessa, jossa Laineelta vaadittiin Särkän tallin toimintaperiaatteiden mukaisesti lähes tauotta elokuvaa elokuvan jälkeen. Hengähdystaon jälkeen Laine ohjasikin yhden 1940-luvun parhaimmistaan, Prinsessa Ruususen.
– Jari Sedergren 31.8. 2005
maanantaina, elokuuta 15, 2005
Vastamyrkky
Ruotsinkielinen nimi: Motgift. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Filmi-Taito. Tuottaja: Viljo Ståhlhammar. Ohjaus: Yrjö Haapanen. Käsikirjoitus: Vaha eli Valentin Vaala ja Yrjö Haapanen. Alkuperäisteos: Hella Wuolijoki: Vastamyrkky, 1939 (näytelmä). Kuvaus: Armas Jokinen, Armas Hirvonen. Lavastus: Väinö Liukko. Musiikki: Väinö Haapalainen. Leikkaus: Yrjö Haapanen. Ääni: Holger Wernbom. Muut osallistujat: Ervi Uimonen (studiopäällikkö), Väinö Hartonen (järjestäjä), Pentti Hämäläinen (kuvausryhmän jäsen), Esko Nevalainen (kuvausryhmän jäsen), Sulo Tammilehto (kuvausryhmän jäsen). Pääosissa: Liisa Nevalainen (tohtori Kaarina Sarkalahti ), Sasu Haapanen (Magnus Varanko), Paavo Jännes (professori Mikko Warén), Ossi Korhonen (Heikki Norenius), Laila Rihte (Anna Norenius), Ulla Saarno (Vilma Varanko), Kerttu Salmi (Kaisa, kestikievarin emäntä), Irene Uski (Elsa Sarkalahti), Irja Kuusla (Katri, tohtorin palvelijatar), Arvo Lehesmaa (konttoristi Kerranen), Yrjö Kostermaa (Arvi Katra), Aku Peltonen (autonkuljettaja Akusti Lehtinen ), Kaarlo Saarnio (Kaarinan ja Elsan isä ). Helsingin ensiesitys: 30.9.1945 Rea, Tuulensuu, levittäjä: Filmiseppo Oy – tarkastusnumero: A–2102 – 25 % – K16 – 2300 m / 84 min
Vastamyrkky oli Hella Wuolijoen Juhani Tervapään nimellä kirjoittama 3-näytöksinen komedia, joka sai ensiesityksensä Helsingissä talvisodan alla. Jatkosodan jälkeen Yleisradio lähetti näytelmästä myös kuunnelmasovituksen. Ohjaaja Yrjö Haapanen (1907-1982) oli työskennellyt aiemmin Suomi-Filmissä paitsi laboratoriotehtävissä myös leikkaajana. Uuden yhtiön, Filmitaito Oy:n, takana oli liikemies Viljo Ståhlhammar, joka palkkasi Haapasen ohjaajaksi. Wuolijoen arveltiin tuovan menestystä vuonna 1945, kun poliittiset suhdanteet olivat muuttuneet.
Käsikirjoitusnimimerkki oli Haapasen ja Valentin Vaalan yhteinen, ja käsikirjoitusanalyysi paljastaa varmasti, että Vaala oli laatimassa käsikirjoitusta: sen muoto on erehtymättömästi Vaalan omaperäinen kehitelmä. Näytelmän ajoitus pidettiin ennallaan, mutta elokuvaan tarvittiin uusia kohtauksia eri tiloissa. Henkilöhahmoista vain professori sai lisää tilaa.
Elokuva kertoo menestyvästä naiskirurgista, joka muuttaa takaisin maalle, kotipitäjänsä kunnanlääkäriksi. Taakse jää sairaala, professori, joka osoittautuu parantumattomaksi morfinistiksi, mikä on selvä viittaus Helsingin sodanjälkeiseen huumeongelmaan. Sota-ajan kipulääke morfiini muuttui monella kohtalokkaaksi huumeongelmaksi.
Elokuva tarttuu muihinkin tuon ajan sosiaalisiin ongelmiin kuten työsuojeluun ja terveydenhoito-olojen heikkouteen. Ne olivat usein suurillakin tehdaspaikkakunnilla retuperällä. Tehtaiden sosiaalinen velvoite työntekijöistään oli toki monien patruunavetoisten teollisuuspaikkakuntien pyhä velvollisuus, mutta samaan aikaan kuluja karsiva, modernin maailman tilinpitoon perustuva tehdaskapitalismi teki vasta tuloaan. Tähän murroskauteen sijoittuu myös Vastamyrkky-elokuva.
Konkurssin partaalla oleva tehdas ei ole valmis sijoittamaan työolosuhteiden parantamiseen puhumattakaan sairaalasta, joka on päähenkilön toivelistalla ensimmäisenä. Asiaa setvimään saapuu helsinkiläinen varatuomari, jonka suhde kunnanlääkäriin kehittyy sattuman myötä varsin lämpimäksi.
Elokuvan nimen salaisuus kytkeytyy juuri syntyneen suhteen tulevaisuuden näkymiin. Varakas, helsinkiläinen, moraaliltaan ja tavoiltaan moderni mies kohtaa itsenäisen ja päättäväisen naisen – kitka ja kiemurat ovat itsestään selvä seuraus, mutta ratkaisu ei.
Haapanen sai kiitosta paitsi aiheistaan myös pyrkimyksestään vauhdikkuuteen. Silti kaikelta teatraalisuudelta – tuon ajan kriitikkojen perusargumentilta – ei vältytty tämänkään elokuvan yhteydessä. Tätä korosti elokuvan puhetulva, kotimainen elokuva ei koskaan pystynyt tuottamaan elokuvallista nopeaa replikointia, mikä oli tyypillistä amerikkalaiselle elokuvalle jo 1930-luvulla.
– Jari Sedergren 15.2. 2003
Vastamyrkky oli Hella Wuolijoen Juhani Tervapään nimellä kirjoittama 3-näytöksinen komedia, joka sai ensiesityksensä Helsingissä talvisodan alla. Jatkosodan jälkeen Yleisradio lähetti näytelmästä myös kuunnelmasovituksen. Ohjaaja Yrjö Haapanen (1907-1982) oli työskennellyt aiemmin Suomi-Filmissä paitsi laboratoriotehtävissä myös leikkaajana. Uuden yhtiön, Filmitaito Oy:n, takana oli liikemies Viljo Ståhlhammar, joka palkkasi Haapasen ohjaajaksi. Wuolijoen arveltiin tuovan menestystä vuonna 1945, kun poliittiset suhdanteet olivat muuttuneet.
Käsikirjoitusnimimerkki oli Haapasen ja Valentin Vaalan yhteinen, ja käsikirjoitusanalyysi paljastaa varmasti, että Vaala oli laatimassa käsikirjoitusta: sen muoto on erehtymättömästi Vaalan omaperäinen kehitelmä. Näytelmän ajoitus pidettiin ennallaan, mutta elokuvaan tarvittiin uusia kohtauksia eri tiloissa. Henkilöhahmoista vain professori sai lisää tilaa.
Elokuva kertoo menestyvästä naiskirurgista, joka muuttaa takaisin maalle, kotipitäjänsä kunnanlääkäriksi. Taakse jää sairaala, professori, joka osoittautuu parantumattomaksi morfinistiksi, mikä on selvä viittaus Helsingin sodanjälkeiseen huumeongelmaan. Sota-ajan kipulääke morfiini muuttui monella kohtalokkaaksi huumeongelmaksi.
Elokuva tarttuu muihinkin tuon ajan sosiaalisiin ongelmiin kuten työsuojeluun ja terveydenhoito-olojen heikkouteen. Ne olivat usein suurillakin tehdaspaikkakunnilla retuperällä. Tehtaiden sosiaalinen velvoite työntekijöistään oli toki monien patruunavetoisten teollisuuspaikkakuntien pyhä velvollisuus, mutta samaan aikaan kuluja karsiva, modernin maailman tilinpitoon perustuva tehdaskapitalismi teki vasta tuloaan. Tähän murroskauteen sijoittuu myös Vastamyrkky-elokuva.
Konkurssin partaalla oleva tehdas ei ole valmis sijoittamaan työolosuhteiden parantamiseen puhumattakaan sairaalasta, joka on päähenkilön toivelistalla ensimmäisenä. Asiaa setvimään saapuu helsinkiläinen varatuomari, jonka suhde kunnanlääkäriin kehittyy sattuman myötä varsin lämpimäksi.
Elokuvan nimen salaisuus kytkeytyy juuri syntyneen suhteen tulevaisuuden näkymiin. Varakas, helsinkiläinen, moraaliltaan ja tavoiltaan moderni mies kohtaa itsenäisen ja päättäväisen naisen – kitka ja kiemurat ovat itsestään selvä seuraus, mutta ratkaisu ei.
Haapanen sai kiitosta paitsi aiheistaan myös pyrkimyksestään vauhdikkuuteen. Silti kaikelta teatraalisuudelta – tuon ajan kriitikkojen perusargumentilta – ei vältytty tämänkään elokuvan yhteydessä. Tätä korosti elokuvan puhetulva, kotimainen elokuva ei koskaan pystynyt tuottamaan elokuvallista nopeaa replikointia, mikä oli tyypillistä amerikkalaiselle elokuvalle jo 1930-luvulla.
– Jari Sedergren 15.2. 2003
Vostotshnaja elegia
Esityksessä käytetty suomenkielinen nimi: Itämainen elegia. Esityksessä käytetty ruotsinkielinen nimi: Orientalisk elegi. Valmistusmaa ja -vuosi: Venäjä 1996. Tuotantoyhtiö: Severnyi Fond. Yhteistuotantoyhtiöt: Lenfilm, NHK, Sony Corporation. Ohjaus ja käsikirjoitus: Aleksandr Sokurov. Kuvaus: A. Fjodorov. Musiikki: Gustav Mahler, Pjotr Tsaikovski, Richard Wagner. Äänitys: Esinoro Kawabata, Sergei Moshkov – 45 min
Itämainen elegia on Aleksandr Sokurovin videolle kuvatun neliosaisen japanilaisen sarjan ensimmäinen teos. Sarjan genreä voi tietyin ehdoin pitää dokumentaarisena yksinkertaisesti siksi, että siinä on kuvattu todellisia ihmisiä tavanomaisessa ympäristössään.
Itämaisessa elegiassa ohjaaja matkaa saarella sijaitsevaan pieneen japanilaiskylään, jossa maisema, talot, esineet ja ihmiset astuvat sumusta hänen eteensä kuin unessa. Odysseiansa aikana hän kohtaa yksinäisiä, useimmiten iäkkäitä ihmisiä. He opettavat ohjaajalle elämän rajallisuutta.
Kysyttäessä miksi neljä japanilaisaiheista elokuvaa tehnyt Sokurov on kiinnostunut Japanista, hän vastasi: ”Minun kohdallani kiinnostus johtuu tiettyjen ihmisten vaikutuksesta. Japanilaiset ystäväni, jotka pitävät minusta, ja minä heistä, siitä kiinnostus. Voin sanoa varmasti etten koskaan näe japanilaisia tarinoita tai maisemia unissani. Sellaiset asiat eivät ole minulle mikään pakkomielle. (…) Periaatteessa meidän luontomme on erilaista kuin teidän japanilaisten. Me tulemme toisiin päätelmiin ihmisten kautta, ei maalausten tai uskonnon kautta, vaan ihmisten rakkauden kautta. Se on minun tapani, siellä on ihmisiä joita rakastan.”
Japani ja sen suhde taiteeseen muodostaa Sokuroville jonkinlaisen Toisen, kuten käy ilmi eräästä hänen haastattelustaan: ”Suurin osa taiteilijoista ei pyri harmoniaan. He eivät ole herkkiä, koska he eivät pyri harmoniaan sen enempää taiteessaan kuin elämässään. Se on suuri ongelma tämänhetkisille taiteilijoille, niin kutsutulle luovalle osalle lukutaitoista väkeä. Taitelijat haluavat aina astua ulkopuolelle, tarkoitan eurooppalaisia taiteilijoita. Se ei ole tyypillistä japanilaisille taiteilijoille, he ovat herkempiä. Heidän käyttäytymisensä on erilaista, kun he ovat Japanin ulkopuolella. Se on toinen tarina – japanilainen luonne Euroopassa, ei välttämättä taiteellinen luonne, ja japanilainen luonne Japanin ulkopuolella yleisesti. Klassisen taiteen pääsääntö, joka on kaiken taiteen perusta, on pyrkimys harmoniaan. Tämänhetkiset taitelijat ovat unohtaneet tämän lain, ja se tie ei vie minnekään, on vain umpikuja ilman tulevaisuutta. Ellet etsi harmoniaa voit kyllä saada nopeasti tuloksia. Mutta taiteilija ei voi saavuttaa tuloksia elinaikanaan. Mitä enemmän hän kasvaa taiteeseen, sitä kauemmaksi se karkaa, kuin provosoiden ’annas mennä, luo lisää, tee enemmän, jatka, älä pysähdy’.
- Jari Sedergren 17.1. 2003
Itämainen elegia on Aleksandr Sokurovin videolle kuvatun neliosaisen japanilaisen sarjan ensimmäinen teos. Sarjan genreä voi tietyin ehdoin pitää dokumentaarisena yksinkertaisesti siksi, että siinä on kuvattu todellisia ihmisiä tavanomaisessa ympäristössään.
Itämaisessa elegiassa ohjaaja matkaa saarella sijaitsevaan pieneen japanilaiskylään, jossa maisema, talot, esineet ja ihmiset astuvat sumusta hänen eteensä kuin unessa. Odysseiansa aikana hän kohtaa yksinäisiä, useimmiten iäkkäitä ihmisiä. He opettavat ohjaajalle elämän rajallisuutta.
Kysyttäessä miksi neljä japanilaisaiheista elokuvaa tehnyt Sokurov on kiinnostunut Japanista, hän vastasi: ”Minun kohdallani kiinnostus johtuu tiettyjen ihmisten vaikutuksesta. Japanilaiset ystäväni, jotka pitävät minusta, ja minä heistä, siitä kiinnostus. Voin sanoa varmasti etten koskaan näe japanilaisia tarinoita tai maisemia unissani. Sellaiset asiat eivät ole minulle mikään pakkomielle. (…) Periaatteessa meidän luontomme on erilaista kuin teidän japanilaisten. Me tulemme toisiin päätelmiin ihmisten kautta, ei maalausten tai uskonnon kautta, vaan ihmisten rakkauden kautta. Se on minun tapani, siellä on ihmisiä joita rakastan.”
Japani ja sen suhde taiteeseen muodostaa Sokuroville jonkinlaisen Toisen, kuten käy ilmi eräästä hänen haastattelustaan: ”Suurin osa taiteilijoista ei pyri harmoniaan. He eivät ole herkkiä, koska he eivät pyri harmoniaan sen enempää taiteessaan kuin elämässään. Se on suuri ongelma tämänhetkisille taiteilijoille, niin kutsutulle luovalle osalle lukutaitoista väkeä. Taitelijat haluavat aina astua ulkopuolelle, tarkoitan eurooppalaisia taiteilijoita. Se ei ole tyypillistä japanilaisille taiteilijoille, he ovat herkempiä. Heidän käyttäytymisensä on erilaista, kun he ovat Japanin ulkopuolella. Se on toinen tarina – japanilainen luonne Euroopassa, ei välttämättä taiteellinen luonne, ja japanilainen luonne Japanin ulkopuolella yleisesti. Klassisen taiteen pääsääntö, joka on kaiken taiteen perusta, on pyrkimys harmoniaan. Tämänhetkiset taitelijat ovat unohtaneet tämän lain, ja se tie ei vie minnekään, on vain umpikuja ilman tulevaisuutta. Ellet etsi harmoniaa voit kyllä saada nopeasti tuloksia. Mutta taiteilija ei voi saavuttaa tuloksia elinaikanaan. Mitä enemmän hän kasvaa taiteeseen, sitä kauemmaksi se karkaa, kuin provosoiden ’annas mennä, luo lisää, tee enemmän, jatka, älä pysähdy’.
- Jari Sedergren 17.1. 2003
Vihaan sinua – rakas
Ruotsinkielinen nimi: Älskling, jag hatar dig. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Ensio Rislakin näytelmästä (1946). Kuvaus: Osmo Harkimo. B-kuvaaja: Olavi Tuomi. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: Tuulikki Uskali. Musiikki: Heikki Aaltoila. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Kurt Vilja. Kuvaussihteeri: Maila Toivo. Järjestäjä: Eino Ritari. Pääosissa: Ansa Ikonen (Leena Karnala), Edvin Laine (kamreeri Esa Karnala), Leena Häkinen (Kirsti Lumio), Eila Peitsalo (Mirja Karnala), Lasse Pöysti (teekkari Tauno Karnala), Eija Inkeri (Tellervo Karnala), Jalmari Rinne (tuomari Halttunen), Eine Laine (rva Vaulonen, Leenan äiti), Kunto Karapää (Pauli Tervala), Marjatta Kallio (täysihoitolan sisäkkö), Rauni Luoma (nainen täysihoitolassa), Kullervo Kalske (prokuristi Mäkinen), Nina Lindell (toimistoneiti), Pirkko Raitio (nainen täysihoitolassa), Urho Lahti (kauppaneuvos Lehtinen), Enni Rekola (nainen täysihoitolassa), Aarne Laine (vahtimestari), Rosi Rinne (nainen täysihoitolassa), Olga Tainio (opettaja), Olavi Virta (laulusolisti), Martta Kinnunen, Igmar Englund (kitaristi), Mauno Maunola (basisti), Osmo Harkimo ja Heikki Aaltoila (miehiä ravintolassa), Ossi Runne (trumpetisti). Helsingin ensiesitys: 30.11. 1951 Rex, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä 6.1.1963 TV1, 17.09.1965 TV2, 01.12.1971 TV1, 21.07.1975 TV1, 24.12.1987 TV2, 19.03.1992 TV2, 07.04.2001 YLE TV2, 27.02.2002 YLE TV1, 26.03.2005 YLE TV2. VET A-3802 – S – 2100 m / 77 min
Edvin Laineen edellinen ohjaus Tapahtui kaukana (1950) oli sekin Valentinin eli Ensio Rislakin näytelmä. Tällä kertaa kyse oli Helsingin Kansanteatterissa vuonna 1944 ensi-iltansa saaneesta näytelmästä. Sen sijaan ei ole täyttä varmuutta siitä osallistuiko toinen näytelmäkirjailija, Topias alias Toivo Kauppinen tämän elokuvan elokuvakäsikirjoituksen tekemiseen kirjailijan itsensä ohella. Kauppinen on kyllä elokuvan tilinpidon mukaan saanut 20000 markkaa – tosin matkakorvausmomentilta (eli verovapaana…). Elokuvan krediitit eivät asiaa sen tarkemmin varmista puoleen jos toiseenkaan.
Vihaan sinua –rakas oli kolmenäytöksinen komedia, jossa ensimmäinen ja viimeinen näytös tapahtuivat Karnalan kodissa, keskimmäinen Kirsi Luomion luona. Elokuvassa tapahtumia on lavennettu tavalliseen tapaan monipuolisempaan ympäristöön: Karnalan virastoon, halttusen toimistoon, ravintoloihin ja maalla sijaitsevaan täysihoitolaan. Edellisen elokuvan tapaan tässäkin näyttelijät ottivat surutta käyttöön alkuperäisnäytelmän repliikkejä käsikirjoituksesta riippumatta, joitakin käsikirjoituksen jaksoja on puolestaan jätetty kokonaan kuvaamatta.
Helsingin Sanomien elokuva-arvostelija Paula Talaskivi oli tyytyväinen: "Vihaan sinua – rakas on onniteltava, tervetullut ja jopa esimerkillinen elokuva monessa suhteessa. Tervetullut se on jo siksi, että siinä kerrankin käsitellään sangen tyypillistä meikäläistä ja ajankohtaista aihetta, jollaisesta kotimainen elokuva yleensä on pysytellyt liiaksi erillään. Sitä paitsi se on tehty hauskasti ja hyvin."
Tietysti elokuvallisuutta korostavissa kriitikoissa löytyi myös sanottavaa "teatterimausta" ja ongelmia nähtiin myös ohjaajan roolissa, ainakin siltä osin kuin se koski päätöksen tekemistä farssimaisuuden ja vakavamman sanoman painotuksessa. Sen sijaan elokuvan tempoa kiiteltiin.
– Jari Sedergren 4.8. 2005
Edvin Laineen edellinen ohjaus Tapahtui kaukana (1950) oli sekin Valentinin eli Ensio Rislakin näytelmä. Tällä kertaa kyse oli Helsingin Kansanteatterissa vuonna 1944 ensi-iltansa saaneesta näytelmästä. Sen sijaan ei ole täyttä varmuutta siitä osallistuiko toinen näytelmäkirjailija, Topias alias Toivo Kauppinen tämän elokuvan elokuvakäsikirjoituksen tekemiseen kirjailijan itsensä ohella. Kauppinen on kyllä elokuvan tilinpidon mukaan saanut 20000 markkaa – tosin matkakorvausmomentilta (eli verovapaana…). Elokuvan krediitit eivät asiaa sen tarkemmin varmista puoleen jos toiseenkaan.
Vihaan sinua –rakas oli kolmenäytöksinen komedia, jossa ensimmäinen ja viimeinen näytös tapahtuivat Karnalan kodissa, keskimmäinen Kirsi Luomion luona. Elokuvassa tapahtumia on lavennettu tavalliseen tapaan monipuolisempaan ympäristöön: Karnalan virastoon, halttusen toimistoon, ravintoloihin ja maalla sijaitsevaan täysihoitolaan. Edellisen elokuvan tapaan tässäkin näyttelijät ottivat surutta käyttöön alkuperäisnäytelmän repliikkejä käsikirjoituksesta riippumatta, joitakin käsikirjoituksen jaksoja on puolestaan jätetty kokonaan kuvaamatta.
Helsingin Sanomien elokuva-arvostelija Paula Talaskivi oli tyytyväinen: "Vihaan sinua – rakas on onniteltava, tervetullut ja jopa esimerkillinen elokuva monessa suhteessa. Tervetullut se on jo siksi, että siinä kerrankin käsitellään sangen tyypillistä meikäläistä ja ajankohtaista aihetta, jollaisesta kotimainen elokuva yleensä on pysytellyt liiaksi erillään. Sitä paitsi se on tehty hauskasti ja hyvin."
Tietysti elokuvallisuutta korostavissa kriitikoissa löytyi myös sanottavaa "teatterimausta" ja ongelmia nähtiin myös ohjaajan roolissa, ainakin siltä osin kuin se koski päätöksen tekemistä farssimaisuuden ja vakavamman sanoman painotuksessa. Sen sijaan elokuvan tempoa kiiteltiin.
– Jari Sedergren 4.8. 2005
Will success spoil Rock Hunter?
Suomenkielinen nimi: Houkuttelevat huulet. Ruotsinkielinen nimi: Oh, en så'n karl!. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1957. Tuotantoyhtiö: 20th Century Fox. Tuottaja, ohjaaja: Frank Tashlin. Apulaisohjaaja: Joseph E. Rickards. Käsikirjoitus: Frank Tashlin –George Axelrodin näytelmästä. Kuvaus: Joseph MacDonald. Lavastus: Lelan Fuller, Lyle R. Wheeler ja Bertram C. Granger (Art Direction) ja Walter M. Scott (Set Decoration). Leonard Doss (värikonsultti). Erikoistehosteet: L. B. Abbott. Puvut: Charles Le Maire. Ehostus: Ben Nye (makeup), Helen Turpin (hiukset). Musiikki: Cyril J. Mockbridge. Lionel Newman (orkesterinjohto), Edward B. Powell (orkestraattori). Laulut: Bobby Troup: "You Got It Made". Leikkaus: Hugh S. Fowler. Ääni: Frank Moran. E. Clayton Ward (mikseri). Pääosissa: Tony Randall (Rockwell P. Hunter / Lover Doll), Jayne Mansfield (Rita Marlowe), John Williams (Irving La Salle Jr), Betsy Drake (Jenny Wells), Joan Blondell (Violet), Henry Jones (Henry Rufus), Lili Gentle (April Hunter), Mickey Hargitay (Bobo Branigansky), Georgia Carr (Calypso Number), Dick Whittinghill (tv-haastattelija), Ann McCrea (Gladys), Alberto Morin (ranskalainen), Louis Merchier (ranskalainen) sekä kreditoimattomina Robert Adler (postimies), Majel Barret (hisspraymainoksen avaaja), Phil Cambers (postimies), Tami Conner, Don Corey (Ed Sullivanin ääni), Richard Deems (partokoneenterän esittelijä), Minta Durfee, Barbara Eden, Larry Kerr, Edith Leslie, Groucho Marx (George Smidlap), Carmen Nisbet, Lida Piazza, Patricia Powell, Benny Rubin, Edith Russell, Jay Sayer, Sherrill Terry, Mack Williams. Helsingin ensiesitys: 31.1. 1958 Metropol, maahantuoja: Fox Films Oy – televisiolähetyksiä 10.9. 1983 YLE TV1, 16.11. 1988 TV3 – VET 47670 – S – 2600 m / 95 min
Houkuttelevat huulet on satiiri, joka kohdistuu vielä nykyisinkin kestävällä tavalla televisioon, mainostamiseen ja business-elämänarvot sisäistäneiden yhtiöiden henkeen ja ulkoiseen imagoon.
Juoni on sinänsä yksinkertainen. Mainostoimiston copywriter Rock Hunter (Tony Randall) pyrkii kohentamaan omaa ja yhtiönsä asemaa, vaikka sen johtaja avoimesti halventaa häntä. Arkielämässä Rock yrittää naida naapurintytön, Jennyn (Betsy Drake), ja kasvattaa nättiä teini-ikäistä veljentytärtään. Hänen läpimurtonsa realisoituu, kun hän onnistuu saamaan elokuvien seksisymboli Rita Marlowen (Jayne Mansfield) osaksi mainoskampanjaansa. Onnistuminen saa aikaan ihmeitä hänen urallaan, mutta vaarantaa hänen kanssakäymisensä Jennyn kanssa. Fanejaan ja poikaystäväänsä – tätä näyttelevä Mickey Hargitay oli Mansfieldin aviomies reaalimaailmassa – pakenevalla Marlowella on omat suunnitelmansa Rockin pään menoksi.
Elokuva korostaa television merkityksen kasvua 1950-luvun amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Elokuvien suosio oli laskemassa jo 1940-luvun lopun babyboomin jälkeen. Kun uusi media uhkasi elokuvastudioita, niistä toimeentulonsa saaneet näyttelijät ja kirjoittajat pyrkivät saamaan lisätuloja televisiosta. Satiirin voimaa kuitenkin lievitetään Randallin hahmon viattomuudella ja villillä luonteella, vaikka sanomaa terästää, jos sitä tarkastellaan myös alistetun miehen näkökulmasta. Näitä amerikkalaiselle miehelle 1950- ja vielä seuraavan vuosikymmenen alussakin sälytettyjä estoja, obsessioita ja elämän hallitsemattomuutta ei voi helposti lukea kenellekään hyvän elämän merkeiksi.
Elokuvan Jayne Mansfield – joka tosielämä puhui sujuvasti viittä kieltä ja oli roolistaan viimeistä piirtoa myöten tietoinen älykkö – on rakennettu Marilyn Monroe –klooniksi, sellaisena täydelliseksi 1950-luvulle ominaiseen tapaan seksuaalifantasioita liioitellen suuririntaiseksi blondiksi, jolla on tunteita herättävä kuiskaava ääni. Mansfield selviää omaakin filmitähden ja elämänuraa muistuttavasta parodioinnista varsin tyylikkäästi; mahdollisuus, mitä hänelle ei kovin usein tarjottu.
Kriitikko Dave Kehr sanoi Jerry Lewisinkin kanssa yhteistyötä tehneestä ohjaaja Frank Tashlinistä tyylikkäästi: "Mitä Ernst Lubitsch oli 1930-luvulle ja Preston Sturges 1930-luvulle, sitä Tashlin oli 1950-luvulle: lahjakas elokuvantekijä, jolla oli railakas näkemys oman aikansa hallitseviin harhakuviin."
Elokuvasta Yhdysvalloissa julkaistu DVD on epäonnistunut väreiltään ja äänitykseltään, joten elokuvateatterikokemus on ainoa järkevä vaihtoehto.
– Jari Sedergren 12.4. 2005
Winterschläfer
Suomenkielinen nimi: Hengen hinta. Valmistusmaa ja -vuosi: Saksa 1997. Tuotantoyhtiöt: X Filme Creative Pool (Berliini); yhteistyöyhtiöt: ARTE (Strassbourg), MDR (Leipzig), WDR (Köln), Palladio Film. Tuotannonjohto: Milanka Comfort. Gerhard Henke (WDR), Sabine Manthey (MDR).Tuottaja: Stefan Arndt. Ohjaus: Tom Tykwer. Apulaisohjaaja: Sebastian Fahr. Käsikirjoitus: Tom Tykwer Anne-Françoise Pyszoran romaanin (engl. "Expense of Spirit") pohjalta. Kuvaus: Frank Griebe.Taiteellinen johtaja: Alexander Manasse. Lavastus: Uli Hanisch. Erikoistehosteet: Nastuh Abootalebi, Manfred Büttner (visualisten tehosteiden tuottaja), George Maihöfer. Puvut: Aphdrodite Kondos. Ehostus: Markgrit Neufink. Musiikki: Johnny Klimek, Reinfold Heil, Tom Tykwer. Leikkaus: Katja Dringenber. Ääni: Arno Wilms, Matthia Lempert. Antje Zynga (äänileikkaus). Pääosissa: Ulrich Matthes (Rene), Heino Ferch (Marco), Rebecca (Floriane Daniel), Laura (Marie-Lou Sellem), Theo (Josef Bierbichler), Laura Tonke (Nina). Sebastian Schipper (Otto), Agathe Taffertshofer (Edith), Sofia Dirscherl (Marita), Saskia Vester (Anna), Werner Schnitzer (johtava lääkäri), Rene Schoenenberger (Gerd), Simon Donatz (Peter), Jakob Donatz (Luis), Robert Meyer (Keibl), Harry Täschner (Kuhn). Maailman ensiesitys: Locarnon elokuvajuhlat elokuussa 1997. Helsingin ensiesitys: 17.3.2000 Bio City 1. Televisiolähetys: 20.11. 2002 Subtv. Maahantuoja: Kamras Film Oy – VET 101658 – K12 – 3355 m / 123 min
Tom Tykwer (s. 1965, Wuppertal, Saksa) aloitti elokuvauransa toimimalla useissa elokuvaproduktioissa tuotantoassistenttina, käsikirjoituksen lukijana ja apulaisohjaajana. Kun hän itse istui ohjaajan tuoliin, menestystä seurasi roppakaupalla heti: jo ensimmäinen näytelmäelokuva, "rakkausthrilleri" Die tödliche Maria (1993), voitti Saksan kriitikoiden palkinnon 1994. Vuonna 1997 hän oli toinen käsikirjoittaja Berliinin elokuvajuhlilla kilpailleessa Wolfgang Beckerin ohjaamassa elokuvassa Das Leben ist eine Baustelle. Nyt nähtävä Hengen hinta toi hänelle Saksan "Jussi"-hopean parhaan näytelmäelokuvan sarjassa. Seuraava elokuva Juokse, Lola, juokse! saavutti loistokkaasti jo kaksi kultaista palkintoa ja se valittiin myös Saksan Oscar-ehdokkaaksi.
Tykwerin elokuva kuvaa hänen omaa kolmenkympin rajapyykin saavuttanutta sukupolveaan. Elokuvan pariskunnat piiloutuvat vuorille talviunen kaltaiseen välitilaan pilalle hemmoteltuina, juurettomina, kunnianhimottomina ja sen myötä päämäärättöminä nuorina.
Elokuvan päähenkilöt koodautuvat eri väreillä, jotka symbolisesti näyttäytyvät vaatetuksesta, mutta myös sellaisista yksityiskohdista kuin kauniin kääntäjän Rebeccan sormen päästä pursuavasta veripisarasta. Hänen rakastajansa, hiihdonopettaja Marco taas on koodattu sinisen sävyihin. Marco ja Rebecca ovat menestyjiä, mutta heistä ei tunnu siltä.
Rebeccan kanssa asuvan sairaanhoitajan ja tulevan näyttelijän Lauran ja kylän elokuvakoneenkäyttäjä Renéen välille syntyvä suhde taas perustuu heidän outouteensa – he eivät tunne toisiaan ja juuri siitä tulee elokuvan keskeinen mysteeri. Heidän suhteensa säilyminen muodostaa tärkeän kiinnekohdan muuten kapeisiin henkilöportretteihin. Renéen muistiongelmat, jotka eivät kyllä katsojille aina aukea, ovat symboli hänen omasta kadonneesta sukupolvestaan, jota pidetään yllä tallentamalla sitä pakonomaisesti filmille. Jos tulkintaa sallitaan, voisi ajatella, että filmi ja sen tallentama muisti katoaa molemmista aikajanan päistään – vanha filmi tuhoutuu itsestään ja yhtäkkiä sitä ei enää tarvita, vaan se korvautuu digitaalisilla bittijärjestelmillä.
Aivan historiattomasta postmodernismista ei ole kyse. Jo elokuvan kuvauspaikka Berchtesgaden ja baijerilainen maanviljelijähahmo Theo tuovat mieleen muistumia myös aiemmista saksalaissukupolvista.
Elokuvahistoriaa tuntevan silmissä – tarkoitan vuoristoelokuvia 1930-luvulta, sodan aikaisia Hitler-filmejä ja maaseutuidylliä painottavia Heimat-filmejä 1930-luvulta lähtien – syntyy ristiriita elokuvan tarjoaman nykyspektaakkelin kanssa; siis sen, missä silmä lepää yhdessä aivojen kanssa. Kyse ei ole tyyl(e)istä, sitä Tykwerillä riittää vientiin asti. Mutta onko hänen sanomansa pinnallista vai jääkö se katsojalle pinnalliseksi muista syistä? Ehkä fenomenologian opetukset voisivat olla yksi avain katsomiseen: tarjolla on rakkautta ja ihmetyksiä…
– Jari Sedergren 10.7.2003
Woodstock – Three Days of Peace, Music and Love
Suomenkielinen nimi: Woodstock – 3 päivää rauhaa, rakkautta, musiikkia. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1970. Tuotantoyhtiöt: Wadleigh-Maurice Ltd. / Warner Bros. Tuottaja: Robert Maurice. Ohjaus: Michael Wadleigh. Kuvaus: Michael Wadleigh, David Myers, Richard Pearce, Don Lenzer, Al Wertheimer. Musiikki: Alkumusiikki: Canned Heat: "Goin' Up the Country"; Crosby, Stills, Nash & Young: "Suite Judy Blue Eyes", "Wooden Ships", "Woodstock", "Long Time Gone"; Canned Heat: "Going Up the Country"; Richie Havens: "Freedom" / "Sometimes I Feel Like a Motherless Child"; Canned Heat: "A Change is Gonna Come"; Joean Baez: "Joe Hill", "Swing Low Sweet Chariot"; The Who: "We're Not Gonna take It", "Summertime Blues"; Sha Na Na: "At The Hop"; Country Joe And The Fish: "I Feel Like I'm Fixin' To Die Rag", "The Fish And Cheer", "Rock And Soul Music"; Joe Cocker: "With A Little Help From My Friends": Arlo Guthrie: "Comin' Into Los Angeles": Ten Years After: I'm Goin' Home"; Jefferson Airplane: "McStep Blues", "Try"John Sebastian: "Younger Generation"; Santana: "Soul Sacrifice"; Sly And The Family Stone: "Dance To The Music", "I Want To Take You Higher", "Music Lover"; Janis Joplin: "Work Me Lord"; Jimi Hendrix: "Voodoo Child", "Star Spangled Banner", "Purple Haze". Loppumusiikki: Crosby, Stills & Nash: "Woodstock". Leikkaus: Martin Scorsese, Thelma Schoonmaker. Kesto: 186 min. Elokuva-arkiston esityksessä Director's Cut (1994): 222 min
Woodstockin rockfestivaali elokuussa 1969 merkitsi enemmän kuin vain musiikkia: se kokosi yhteen 1960-luvun loppupuolen uuden nuoren sukupolven pian hauraiksi osoittautuneet toivon ja parempana pidetyn, erilaisella tavalla vapaan ja iloisen elämäntavan idut. Tapahtuman takana oli kaksi nuorukaista, jotka vuokrasivat maanviljelijä Max Yasgurilta peltoa Sullivan Countysta, New Yorkin osavaltiosta, ja tilasivat joukon yhtyeitä kolmipäiväiseen konserttiin. Optimistiset järjestäjät varautuivat 60 000 katsojaan ja saivat 400 000.
Sateen sotkettua logistiikan täysin paikka julistettiin katastrofialueeksi, mikä ei ollut muutenkaan ihme, kohtasivathan siellä musiikki, mielikuvituksellinen pukeutuminen tai sen puute, kannabistuotteet ja LSD, Vietnamin sodan ja hallituksen vastaisuus, vapaa rakkaus, itämainen mietiskely ja hippiaate.
Tuottaja Bob Maurice osti kuvausoikeudet ja vastuuseen elokuvasta tuli joitakin lyhyitä dokumentaareja mm. eräistä rocklaulajista ohjannut ja Martin Scorsesen esikoiselokuvan Kuka kolkuttaa ovelleni kuvannut Michael Wadleigh. Warner Brothers satsasi satatuhatta dollaria kuvatakseen Woodstockin kahdellatoista 16mm:n kameralla. Raakamateriaalia kertyi 120 tuntia. Siitä 60 prosenttia oli musiikkia, 40 prosenttia tapahtumaa itseään, kuvia "kolmesta rauhan ja vapauden päivästä". Elokuvan levennys 35–milliseksi ja leikkaaminen kolmituntiseen pituuteensa maksoi huikeat miljoona dollaria.
Tapahtuman 25-vuotisjuhlille elokuva tehdyssä Director's Cut- versiossa elokuva laajeni vielä 45 minuutilla: mukaan tulivat Canned Heat ("A Change Is Gonna Come"), Janis Joplin ("Work Me Lord") ja Jefferson Airplain ("McStep Blues", "Try"), joita alkuperäisessä elokuvassa ei ollut.
Mukana on nyt uudella kuvastolla Jimi Hendrixin legendaarinen pyroesitys, skandaalimainen kansallislaulun sovitus The Star Spangled Banner, jota säestävät nyt kuvat pellon mudassa festivaalin loppuhetkellä tallustelevista sitkaimmista festivaalisankareista.
Wadleigh sai elokuvan nimiinsä, mutta James Monaco antaa kunniaa Martin Scorseselle, tuolloiselle New Yorkin yliopiston opettajalle, joka organisoi yliopiston elokuvaopiskelijoita kuvauksissa ja valvoi valtavaa leikkausprosessia, jossa kuvatun materiaalin hahmottomalle massalle annettiin muoto ja rytmi. Tärkeä editoija on myös Thelma Schoonmaker.
Monacon mukaan Woodstock on eräitä merkittävimpiä leikkauksen ammattitaidon malleja sitten leikkauspöydän keksimisen, ja lisäksi se on toistaiseksi paras esimerkki "split screenin", jaetun kuvan, käytöstä – keino jolla myös tunti tai pari lisää aineistoa saatiin mahdutettua valmiiseen elokuvaan.
Valtavasta työpanoksesta huolimatta Woodstock jää hajanaiseksi, orgaanisesti kasvavaksi, jatkuvasti liikkuvaksi elokuvaksi, josta on turha yrittääkään hahmottaa kokonaisnäkemystä sen enempää tapahtuman kulusta kuin sen tai esitetyn musiikin hengestäkään. Elokuva antaa kuitenkin tarpeeksi tilaa tärkeimmälle, musiikille ja sen sanomalle, tehdäkseen sille oikeutta. Elokuva ei idealisoi tapahtumaa, mutta tekee siitä tiliä asettuen selvästi sen unelman puolelle, joka rockiksi aineellistuneena keräsi hetkeksi todellisen joukkoliikkeen ympärilleen.
- James Monacon ("American Film Now"), Varl Henrik Svenstedtin (Chaplin 4/1970) ja muiden lähteiden mukaan Eila Anttila. Täydenteli ja toimitti edelleen Jari Sedergren (2004).
Woodstockin rockfestivaali elokuussa 1969 merkitsi enemmän kuin vain musiikkia: se kokosi yhteen 1960-luvun loppupuolen uuden nuoren sukupolven pian hauraiksi osoittautuneet toivon ja parempana pidetyn, erilaisella tavalla vapaan ja iloisen elämäntavan idut. Tapahtuman takana oli kaksi nuorukaista, jotka vuokrasivat maanviljelijä Max Yasgurilta peltoa Sullivan Countysta, New Yorkin osavaltiosta, ja tilasivat joukon yhtyeitä kolmipäiväiseen konserttiin. Optimistiset järjestäjät varautuivat 60 000 katsojaan ja saivat 400 000.
Sateen sotkettua logistiikan täysin paikka julistettiin katastrofialueeksi, mikä ei ollut muutenkaan ihme, kohtasivathan siellä musiikki, mielikuvituksellinen pukeutuminen tai sen puute, kannabistuotteet ja LSD, Vietnamin sodan ja hallituksen vastaisuus, vapaa rakkaus, itämainen mietiskely ja hippiaate.
Tuottaja Bob Maurice osti kuvausoikeudet ja vastuuseen elokuvasta tuli joitakin lyhyitä dokumentaareja mm. eräistä rocklaulajista ohjannut ja Martin Scorsesen esikoiselokuvan Kuka kolkuttaa ovelleni kuvannut Michael Wadleigh. Warner Brothers satsasi satatuhatta dollaria kuvatakseen Woodstockin kahdellatoista 16mm:n kameralla. Raakamateriaalia kertyi 120 tuntia. Siitä 60 prosenttia oli musiikkia, 40 prosenttia tapahtumaa itseään, kuvia "kolmesta rauhan ja vapauden päivästä". Elokuvan levennys 35–milliseksi ja leikkaaminen kolmituntiseen pituuteensa maksoi huikeat miljoona dollaria.
Tapahtuman 25-vuotisjuhlille elokuva tehdyssä Director's Cut- versiossa elokuva laajeni vielä 45 minuutilla: mukaan tulivat Canned Heat ("A Change Is Gonna Come"), Janis Joplin ("Work Me Lord") ja Jefferson Airplain ("McStep Blues", "Try"), joita alkuperäisessä elokuvassa ei ollut.
Mukana on nyt uudella kuvastolla Jimi Hendrixin legendaarinen pyroesitys, skandaalimainen kansallislaulun sovitus The Star Spangled Banner, jota säestävät nyt kuvat pellon mudassa festivaalin loppuhetkellä tallustelevista sitkaimmista festivaalisankareista.
Wadleigh sai elokuvan nimiinsä, mutta James Monaco antaa kunniaa Martin Scorseselle, tuolloiselle New Yorkin yliopiston opettajalle, joka organisoi yliopiston elokuvaopiskelijoita kuvauksissa ja valvoi valtavaa leikkausprosessia, jossa kuvatun materiaalin hahmottomalle massalle annettiin muoto ja rytmi. Tärkeä editoija on myös Thelma Schoonmaker.
Monacon mukaan Woodstock on eräitä merkittävimpiä leikkauksen ammattitaidon malleja sitten leikkauspöydän keksimisen, ja lisäksi se on toistaiseksi paras esimerkki "split screenin", jaetun kuvan, käytöstä – keino jolla myös tunti tai pari lisää aineistoa saatiin mahdutettua valmiiseen elokuvaan.
Valtavasta työpanoksesta huolimatta Woodstock jää hajanaiseksi, orgaanisesti kasvavaksi, jatkuvasti liikkuvaksi elokuvaksi, josta on turha yrittääkään hahmottaa kokonaisnäkemystä sen enempää tapahtuman kulusta kuin sen tai esitetyn musiikin hengestäkään. Elokuva antaa kuitenkin tarpeeksi tilaa tärkeimmälle, musiikille ja sen sanomalle, tehdäkseen sille oikeutta. Elokuva ei idealisoi tapahtumaa, mutta tekee siitä tiliä asettuen selvästi sen unelman puolelle, joka rockiksi aineellistuneena keräsi hetkeksi todellisen joukkoliikkeen ympärilleen.
- James Monacon ("American Film Now"), Varl Henrik Svenstedtin (Chaplin 4/1970) ja muiden lähteiden mukaan Eila Anttila. Täydenteli ja toimitti edelleen Jari Sedergren (2004).
Zhertva vetshernjaja
Esityksissä käytetyt suomen- ja ruotsinkieliset nimet "Ehtoouhri" / "Aftonoffret". Englanninkielinen nimi: Evening Sacrifice. Valmistusmaa ja -vuodet: Neuvostoliitto 1984-1987. Tuotantoyhtiö: Leningradskaja Studija Dokumentalnyh Filmov. Tuottaja: S. Debizhev. Ohjaus ja käsikirjoitus: Aleksandr Sokurov. Kuvaus: Aleksandr Burov – 35 mm, väri. Leikkaus: L. Solovtsova. Äänitys: M. Podtakui. Esiintyjinä: vappumarssijat. – 20 min
Aleksandr Sokurovin Ehtoouhri kuvaa Neuvostoliiton rituaaleista tunnetuinta, perinteistä vappukulkuetta. Ohjaajan tavoitteena on kyseenalaistaa neuvostoelokuvan ihmisten mieliin iskostama kuva yksimielisestä kollektiivisesta ihmisjoukosta.
Ehtoouhrin valkokankaalla lainehtiva ihmismeri ei ole yksimielinen ja iloinen kollektiivi, kuten Josif Stalinin ajoista lähtien voimaa ja terveyttä uhkuvaa paraatia oli tavattu kuvata, vaan esillä on väsynyt ja päämäärätön massaihmisten joukko. Joukko dekonstruoituu yksilöiksi, joilla ei ole enää yhteistä suuntaa, vaan tilalla on kaoottinen, suuntaa vailla oleva askellus kohti ei-mitään.
Mutta ehkä sittenkin jotakin on jäljellä: elokuvan loppumetreillä kaikuu ikivanha ortodoksinen katumusrukous: “Nouskoon rukoukseni niin kuin suitsukkeen savu sinun kasvojesi eteen, minun kätteni kohotus olkoon sinulle ehtoouhri”.
Elokuva on palkittu sekä Fiipreschi-palkinnolla että Andrei Tarkovskin palkinnolla (Moskova 1987).
Lähde: http://sokurov.spb.ru/island_en/documetaries/zhertva_vechernyaya/mnp_zhv.html
Jari Sedergren 16.1. 2003
Aleksandr Sokurovin Ehtoouhri kuvaa Neuvostoliiton rituaaleista tunnetuinta, perinteistä vappukulkuetta. Ohjaajan tavoitteena on kyseenalaistaa neuvostoelokuvan ihmisten mieliin iskostama kuva yksimielisestä kollektiivisesta ihmisjoukosta.
Ehtoouhrin valkokankaalla lainehtiva ihmismeri ei ole yksimielinen ja iloinen kollektiivi, kuten Josif Stalinin ajoista lähtien voimaa ja terveyttä uhkuvaa paraatia oli tavattu kuvata, vaan esillä on väsynyt ja päämäärätön massaihmisten joukko. Joukko dekonstruoituu yksilöiksi, joilla ei ole enää yhteistä suuntaa, vaan tilalla on kaoottinen, suuntaa vailla oleva askellus kohti ei-mitään.
Mutta ehkä sittenkin jotakin on jäljellä: elokuvan loppumetreillä kaikuu ikivanha ortodoksinen katumusrukous: “Nouskoon rukoukseni niin kuin suitsukkeen savu sinun kasvojesi eteen, minun kätteni kohotus olkoon sinulle ehtoouhri”.
Elokuva on palkittu sekä Fiipreschi-palkinnolla että Andrei Tarkovskin palkinnolla (Moskova 1987).
Lähde: http://sokurov.spb.ru/island_en/documetaries/zhertva_vechernyaya/mnp_zhv.html
Jari Sedergren 16.1. 2003
Zakroishtshik iz Torzhka
Venäjänkielinen nimi: Закройщик из Торжка, suomenkielinen nimi: Räätäli Toržokiskista. Ruotsinkielinen nimi: Skräddaren från Torsjok. Valmistusmaa ja -vuosi: Neuvostoliitto 1925. Tuotanto: Mezhrabpom-Rus'. Ohjaus: Jakov Protazanov. Käsikirjoitus: Valentin Turkin. Kuvaus: Pjotr Jermolov. Lavastus: Vladimir Jegorov. Pääosissa: Igor Iljinski (Petja Petelkin, räätäli), Olga Žizneva (tuntematon), Vera Maretskaja (Katja), Anatoli Ktorov (nuorukainen), I. Toltšanov (Semižilov, kauppi-as), L. Deikun (Širinkina, leski), Seratina Birman, E. Miljutina (Širinkinan naapureita). Helsingin ensiesitys: 27.2. 1976 Capitol. Televisiolähetyksiä: 12.12. 1975, YLE TV2, 10.10. 1982 YLE TV1. VET: 84578 – S – 75 min
Jakov Aleksandrovits Protazanov (1881-1945) tunnetaan parhaiten paitsi historiallisista elokuvistaan myös siitä, että hän erikoistui sovittamaan kirjallisuutta (mm. Tolstoita )valkokankaalle. Hän oli syntyperäinen moskovalainen ja aloitti elokuva-alalla näyttelijänä vuonna 1905, ohjaajana hän debytoi jo neljää vuotta myöhemmin.
Ennen vuotta 1917 Protazanov ehti tehdä yli 40 näytelmäelokuvaa. Hän matkusti vallankumouksen yhteydessä muutamaksi vuodeksi Pariisiin, jossa hän työskenteli elokuvastudio Albatrossissa. Se oli perustettu Pariisin esikaupunkialueelle vuonna 1920 ja jatkoi toimintaansa aina vuoteen 1929 saakka: ajanjaksona siellä valmistui 60 elokuvaa. Muita venäläisiä ohjaajia siellä olivat Vjatšeslav Turžanski ja Aleksandr Volkov.
Protazanov onnistuttiin kuitenkin houkuttelemaan takaisin Venäjälle, olihan hänen viimeinen tsaarin aikana valmistettu ja silloin kielletty elokuvansa Isä Sergei itse asiassa oli Neuvosto-Venäjän ensimmäisiä julkisesti esitettäväksi hyväksyttyjä näytelmäfilmejä.
Protazanovista tulikin 1920-luvun suosituimpia elo-kuvaohjaajia Neuvostoliitossa. Scifi-elokuva Aelitan (1924) jälkeen ehti ennen räätälielokuvaa syntyä Ego prizyv (1925), joka kertoi pahoissa aikeissa Neuvostoliittoon palanneesta emigrantista, ja oli muutenkin "uutta neuvostoelämää" esittelevän aiheensa puolesta poliittisesti sopivampi kuin Aelita, jossa neuvostoinsinööri haluaa paeta maallisia murheitaan aina Marsiin asti.
Vuosia 1925-29 on nimitetty neuvostoelokuvan kulta-ajaksi, jolloin studioilla syntyi yli 500 elokuvaa. Yhteistä niille oli tietty valtion intressi. Räätäli Toržokista syntyi Kansallisen finanssikomitean tilaustyönä: ohjaaja Jakov Protazanovia pyydettiin tekemään elokuva aiheesta, joka tukisi valtion verotuottoja lisää-mään tarkoitettuja arpajaisia.
Vastaavia elokuvia syntyi tuolloin myös valtion intresseistä sukupuolitautien ehkäisemiseksi, mutta valtaosa elokuvista ajoi pohjimmiltaan poliittisia tarkoitusperiä.
Räätäli Toržokista esittelee sekin poliittisia teemoja: arpajaisvoiton saanut räätäli saa opetella elämäänsä muitakin arvoja kuin porvarillisen omistamisen periaatteen, mutta sitäkin tärkeämpi oli valistaa maaseudun asukkeja varovai-suuteen viekkaiden kaupunkilaisten kanssa toimiessaan.
Kuten Olli Alho kirjoitti esitteessään 1970-80 –luvun taitteessa, valtiointressi ei haitannut elokuvaa:
"Tästä perin byrokraattisesta lähtökohdasta huolimatta elokuvasta tuli viehättävän kepeä komedia. Tarina räätälistä, joka saa arpajaisvoiton, kuului Neuvostoliitossa mykän kauden tunnetuimpiin ja suosituimpiin teoksiin.
Neuvostoliiton elokuvahistoriassa tällä elokuvalla oli oma erityinen merkityksensä. Käsittämättömän tuotteliaan Protazanovin tuotannossa […] sitä pidetään ehdottomasti parhaana komediana. Igor Iljinskin ja Vera Maretskan näyttelijänurat lähtivät tästä elokuvasta komeaan ja kauan kestävään nousuun.
Protazanov työskenteli vallankumouksen jälkeiset vuodet Pariisissa ja Berliinissä ja palasi 1923 hallituksen kutsusta takaisin kotimaahansa. Hänen komediansa, myös Räätäli, osoittavat, että hän oli tutustunut hyvin aikansa elokuvakomediaan. Protazanov käyttelee mykän farssin keinoja ammattilaisen tavoin, joskin vähemmän rikkaasti ja tutkitusti kuin aikansa parhaat amerikkalaiset slapstick-ohjaajat.
Igor Iljinski esittää yksinkertaista ja lievästi narrimaista räätäliä, joka muuatta leskeä pakoillakseen ajautuu Leningradiin, voittaa siellä arpajaisissa suuren summan rahaa ja palaa sitten kotikaupunkiinsa mielitiettynsä luokse. Suoritus on mainio – Iljinski kuului Moskovan Meyerhold-teatterin näyttelijäkuntaan – eikä ole ihme, että hänestä Räätälin jälkeen tuli nopeasti maan suosituin elokuvakoomikko."
- Jari Sedergren 3.6. 2003 siteeraten laajalti Olli Alhon aiempaa SEA-esitettä: (jonka lähteinä esim. Luda et Jean Schintzer, Histoire du Cinema Sovietique 1919-1940, Paris 1979)
Jakov Aleksandrovits Protazanov (1881-1945) tunnetaan parhaiten paitsi historiallisista elokuvistaan myös siitä, että hän erikoistui sovittamaan kirjallisuutta (mm. Tolstoita )valkokankaalle. Hän oli syntyperäinen moskovalainen ja aloitti elokuva-alalla näyttelijänä vuonna 1905, ohjaajana hän debytoi jo neljää vuotta myöhemmin.
Ennen vuotta 1917 Protazanov ehti tehdä yli 40 näytelmäelokuvaa. Hän matkusti vallankumouksen yhteydessä muutamaksi vuodeksi Pariisiin, jossa hän työskenteli elokuvastudio Albatrossissa. Se oli perustettu Pariisin esikaupunkialueelle vuonna 1920 ja jatkoi toimintaansa aina vuoteen 1929 saakka: ajanjaksona siellä valmistui 60 elokuvaa. Muita venäläisiä ohjaajia siellä olivat Vjatšeslav Turžanski ja Aleksandr Volkov.
Protazanov onnistuttiin kuitenkin houkuttelemaan takaisin Venäjälle, olihan hänen viimeinen tsaarin aikana valmistettu ja silloin kielletty elokuvansa Isä Sergei itse asiassa oli Neuvosto-Venäjän ensimmäisiä julkisesti esitettäväksi hyväksyttyjä näytelmäfilmejä.
Protazanovista tulikin 1920-luvun suosituimpia elo-kuvaohjaajia Neuvostoliitossa. Scifi-elokuva Aelitan (1924) jälkeen ehti ennen räätälielokuvaa syntyä Ego prizyv (1925), joka kertoi pahoissa aikeissa Neuvostoliittoon palanneesta emigrantista, ja oli muutenkin "uutta neuvostoelämää" esittelevän aiheensa puolesta poliittisesti sopivampi kuin Aelita, jossa neuvostoinsinööri haluaa paeta maallisia murheitaan aina Marsiin asti.
Vuosia 1925-29 on nimitetty neuvostoelokuvan kulta-ajaksi, jolloin studioilla syntyi yli 500 elokuvaa. Yhteistä niille oli tietty valtion intressi. Räätäli Toržokista syntyi Kansallisen finanssikomitean tilaustyönä: ohjaaja Jakov Protazanovia pyydettiin tekemään elokuva aiheesta, joka tukisi valtion verotuottoja lisää-mään tarkoitettuja arpajaisia.
Vastaavia elokuvia syntyi tuolloin myös valtion intresseistä sukupuolitautien ehkäisemiseksi, mutta valtaosa elokuvista ajoi pohjimmiltaan poliittisia tarkoitusperiä.
Räätäli Toržokista esittelee sekin poliittisia teemoja: arpajaisvoiton saanut räätäli saa opetella elämäänsä muitakin arvoja kuin porvarillisen omistamisen periaatteen, mutta sitäkin tärkeämpi oli valistaa maaseudun asukkeja varovai-suuteen viekkaiden kaupunkilaisten kanssa toimiessaan.
Kuten Olli Alho kirjoitti esitteessään 1970-80 –luvun taitteessa, valtiointressi ei haitannut elokuvaa:
"Tästä perin byrokraattisesta lähtökohdasta huolimatta elokuvasta tuli viehättävän kepeä komedia. Tarina räätälistä, joka saa arpajaisvoiton, kuului Neuvostoliitossa mykän kauden tunnetuimpiin ja suosituimpiin teoksiin.
Neuvostoliiton elokuvahistoriassa tällä elokuvalla oli oma erityinen merkityksensä. Käsittämättömän tuotteliaan Protazanovin tuotannossa […] sitä pidetään ehdottomasti parhaana komediana. Igor Iljinskin ja Vera Maretskan näyttelijänurat lähtivät tästä elokuvasta komeaan ja kauan kestävään nousuun.
Protazanov työskenteli vallankumouksen jälkeiset vuodet Pariisissa ja Berliinissä ja palasi 1923 hallituksen kutsusta takaisin kotimaahansa. Hänen komediansa, myös Räätäli, osoittavat, että hän oli tutustunut hyvin aikansa elokuvakomediaan. Protazanov käyttelee mykän farssin keinoja ammattilaisen tavoin, joskin vähemmän rikkaasti ja tutkitusti kuin aikansa parhaat amerikkalaiset slapstick-ohjaajat.
Igor Iljinski esittää yksinkertaista ja lievästi narrimaista räätäliä, joka muuatta leskeä pakoillakseen ajautuu Leningradiin, voittaa siellä arpajaisissa suuren summan rahaa ja palaa sitten kotikaupunkiinsa mielitiettynsä luokse. Suoritus on mainio – Iljinski kuului Moskovan Meyerhold-teatterin näyttelijäkuntaan – eikä ole ihme, että hänestä Räätälin jälkeen tuli nopeasti maan suosituin elokuvakoomikko."
- Jari Sedergren 3.6. 2003 siteeraten laajalti Olli Alhon aiempaa SEA-esitettä: (jonka lähteinä esim. Luda et Jean Schintzer, Histoire du Cinema Sovietique 1919-1940, Paris 1979)
maanantaina, elokuuta 08, 2005
WHY WE FIGHT -sarja
Kollegani Antti Alanen Suomen elokuva-arkistosta on kirjoittanut seuraavan tiedotteen, jossa ilmoitetaan pienistä muutoksista SEA:n uuden ohjelmavihkon tietoihin.
WHY WE FIGHT ORIONISSA 2005
Elokuva-arkiston "60 v toisesta maailmansodasta" -teema jatkuu elo-syyskuun vaihteessa Helsingissä elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15) osana Frank Capra -sarjaa. Toisen maailmansodan aikana Hollywoodin johtaviin ohjaajiin kuuluva Frank Capra antoi uransa katketa ja värväytyi Yhdysvaltain puolustusvoimien palvelukseen tuottamaan propagandaelokuvia.
Projekteista kuuluisin on seitsemänosainen Why We Fight -sarja. SEA tarjoaa harvinaisen tilaisuuden nähdä yhden kaikkien aikojen propagandaelokuvasarjoista valkokankaalla 35 mm:n kopioina.
OHJELMAT:
28.8. klo 20 ja 30.8. klo 16.45
Why We Fight: Prelude to War (1942) 53'
Why We Fight: The Nazis Strike (1943) 42'
31.8. klo 19 ja 3.9. klo 17
Why We Fight: Divide and Conquer (1943) 58'
Why We Fight: The Battle of Britain (1943) 54'
2.9. klo 19
Tunisian Victory (Voitto Tunisiassa, 1944) 76'
6.9. klo 19 ja 8.9. klo 17
Why We Fight: The Battle of Russia (1943) 83'
6.9. klo 20.45 ja 8.9. klo 18.30
Why We Fight: The Battle of China (1944) 67'
The Negro Soldier (1944) 43'
7.9. klo 20.45 ja 9.9. klo 17
Why We Fight: War Comes to America (1945) 67'
Your Job in Germany (1945) 15'
Ohjelmavihkossa mainituista elokuvista jäävät pois: Army–Navy Screen Magazine: Seeds of Destiny (1946) 20' ja Here Is Germany (1945) 52'. Lisätietoa elokuvista syyskauden ohjelmavihkossa ja kotisivulla SEA
Kiitos: Imperial War Museum (Lontoo)
WHY WE FIGHT ORIONISSA 2005
Elokuva-arkiston "60 v toisesta maailmansodasta" -teema jatkuu elo-syyskuun vaihteessa Helsingissä elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15) osana Frank Capra -sarjaa. Toisen maailmansodan aikana Hollywoodin johtaviin ohjaajiin kuuluva Frank Capra antoi uransa katketa ja värväytyi Yhdysvaltain puolustusvoimien palvelukseen tuottamaan propagandaelokuvia.
Projekteista kuuluisin on seitsemänosainen Why We Fight -sarja. SEA tarjoaa harvinaisen tilaisuuden nähdä yhden kaikkien aikojen propagandaelokuvasarjoista valkokankaalla 35 mm:n kopioina.
OHJELMAT:
28.8. klo 20 ja 30.8. klo 16.45
Why We Fight: Prelude to War (1942) 53'
Why We Fight: The Nazis Strike (1943) 42'
31.8. klo 19 ja 3.9. klo 17
Why We Fight: Divide and Conquer (1943) 58'
Why We Fight: The Battle of Britain (1943) 54'
2.9. klo 19
Tunisian Victory (Voitto Tunisiassa, 1944) 76'
6.9. klo 19 ja 8.9. klo 17
Why We Fight: The Battle of Russia (1943) 83'
6.9. klo 20.45 ja 8.9. klo 18.30
Why We Fight: The Battle of China (1944) 67'
The Negro Soldier (1944) 43'
7.9. klo 20.45 ja 9.9. klo 17
Why We Fight: War Comes to America (1945) 67'
Your Job in Germany (1945) 15'
Ohjelmavihkossa mainituista elokuvista jäävät pois: Army–Navy Screen Magazine: Seeds of Destiny (1946) 20' ja Here Is Germany (1945) 52'. Lisätietoa elokuvista syyskauden ohjelmavihkossa ja kotisivulla SEA
Kiitos: Imperial War Museum (Lontoo)
keskiviikkona, elokuuta 03, 2005
Orion syksyllä 2005
LEHDISTÖTIEDOTE
SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO: SYYSKAUSI 2005 ORIONISSA
Suomen elokuva-arkiston (SEA) syyskausi käynnistyy tiistaina 23.8.2005 elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15, puh. 09-61540201). Kolme näytöstä illassa kuutena iltana viikossa on omistettu klassikoille, laatuelokuville ja erikoissarjoille.
Syyskauden avaa Helsingin Juhlaviikoilla espanjalainen Pedro Almodóvar, jolta nähdään ensi kertaa Suomessa kaikki pitkät elokuvateatterielokuvat, myös harvoin valkokankaalla esitetyt Yön sisaret ja Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?!! tuliterinä kopioina.
Kauden iso amerikkalainen ohjaaja on Frank Capra (s. 1897 Sisiliassa, k. 1991 Kaliforniassa), jonka rakastetut klassikot (Tapahtuipa eräänä yönä, Mr. Deeds) ovat Orionin kantaohjelmistoa. Nyt ensi kertaa Suomessa nähdään suuri Capra-retro, mukana myös harvoin valkokankaalla nähty toisen maailmansodan "60 v sitten" -muiston ajankohtaistama legendaarinen Why We Fight -dokumenttisarja.
Toimittaja oli Capran lempihahmo, ja Journalistipäiviin liittyen nähdään sarjassa Elokuva ja media: toimittajan työ teoksia Ulkomaankirjeenvaihtajasta Presidentin miehiin.
Helena Ylänen, Helsingin Sanomien toimittaja vuodesta 1969 ja pääelokuva-arvostelija 1979-2005, otti työnsä kunnianhimoisesti ohi pelkän päivänkritiikin suomalaisen elokuvan puolestapuhujana, kotimaisten taiteilijoiden innostajana ja restauroitujen klassikoiden tuntijana. Vapaaherrattareksi siirtyessään hän laati Orionissa esitettäväksi carte blanche -sarjan Bonniesta ja Clydesta Martha... Marthaan.
Cirko Uuden Sirkuksen Keskus yhteistyökumppaneineen järjestää syksyllä korkean profiilin toimintaa elokuvalle läheisestä kulttuuri-ilmiöstä. Orionin suuressa sirkuselokuvien sarjassa ovat mukana sekä klassikot (Fellini, Bergman, Ophuls ja Tati) että nykysirkuksen ilmiöt: Mazeppa ja Circus Baobab. Varietee-elokuvakonsertti 23.10. klo 18 on osa Helsingissä järjestettävää 5–3–1 Uuden ja kokeellisen jongleerauksen festivaalia.
Helsingin seurakuntayhtymän Armo-teemaviikon yhteydestä käynnistyy kunnianhimoinen elokuvasarja, joka pohtii moraalia ja nykyihmisen hyvin- ja pahoinvointia. Bressonin ja Kiarostamin yksilötasolta edetään uuden elokuvan näkyihin sodan kauhuista (S–21 ja La Nuit de la vérité). Orionissa on Armo ja armottomuus -keskustelutilaisuus 15.10. klo 14–16.
Latinalaisamerikkalaisen elokuvan Cinemaissí-festivaali 27.–29.10. näkyy Orionissa argentiinalaisen Fernando E. Solanasin elokuvien sarjalla. Avanto-festivaalin vieraina 18.–20.11. on kaksi nykyavantgarden kärkinimeä: wieniläinen Gustav Deutsch ja amsterdamilainen Joost Rekveld.
Kaksoisretrospektiivin saa ranskalainen ohjaajapari Agnès Varda ja Jacques Demy. He olivat uuden aallon aikalaisia ja oman tiensä kulkijoita. Vardaa seurataan merkittävästä La Pointe Courte -debyytistä tuoreisiin Les Glaneurs et la glaneuse -dokumentteihin. Demyn (1931–1990) tuotanto oli rajankäyntiä unelmien ja todellisuuden vyöhykkeillä Lola-esikoisesta omaperäiseen Montand-musikaaliin Trois places pour le 26.
Uutta ranskalaista elokuvaa -sarja tarjoaa tilaisuuden täydentää huomattavia ensi-iltatarjontaan jääneitä aukkoja ohjaajilta kuten Claire Denis (Beau travail), Abdel Kechiche (La Faute à Voltaire) ja Noémie Lvovsky (Les Sentiments).
Edvin Laine -jättisarja kiertyy päätökseen, puolustusvoimain 80-vuotista elokuvatoimintaa juhlitaan, Dokumentin ytimessä -sarja jatkuu Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin luotsaamana, ja Jussit-sarjassa nähdään alkuvuoden 2005 suomalaiset uutuudet.
Atelier Apollo -ohjelma esittelee suomalaisen pioneeriyhtiön ohjelmistoa 100 v sitten, mm. ranskalaisen Pathé-yhtiön sikermän Venäjän 1905 vallankumouksesta kertovia elokuvia, joihin sisältyy ensimmäinen filmatisointi panssarilaiva Potjomkinin kapinasta. Ohjelma on restauroitu alkuperäiskopioista Juha Kindbergin johdolla. Toinen poikkeuksellinen löytö on saksalainen, Waldemar Bonselsin rakastettuun satuklassikkoon perustuva Maija Mehiläisen seikkailut (1926): vain Suomessa säilynyt elokuva on restauroitu yhdessä Saksan Bundesarchivin elokuva-arkiston kanssa.
Suomalaisen elokuvamusiikin juurille mennään kolmessa elokuvakonsertissa. Tukkijoella (1928) -elokuvakonsertissa 11.9. klo 14 ja 18 Teuvo Pakkalan ja Oskar Merikannon rakastetun laulunäytelmän ensimmäinen filmatisointi esitetään vuonna 2004 restauroituna laitoksena. Emil Kaupin alkuperäissovituksen pohjalta Tuula Hällström on sovittanut musiikin viiden hengen yhtyeelle Merikannon raikkaassa hengessä.
Meidän poikamme (1929) -elokuvakonsertissa 6.10. klo 17 Suomen ensimmäinen sotilasfarssi esitetään tänä vuonna restauroituna laitoksena. Lauri Näreen ja Emil Kaupin alkuperäispartituurin pohjalta musiikin on sovittanut Raine Ampuja Kaartin soittokunnan 12-henkiselle kokoonpanolle. Syksyn huipentaa Radion Sinfoniaorkesterin Laulu tulipunaisesta kukasta (1919) -elokuvakonsertti 11.11. klo 19 Finlandia-talolla. Armas Järnefelt sävelsi siihen ensimmäisen pohjoismaisen pitkän elokuvan alkuperäismusiikin. Se kuullaan sinfoniaorkesterin esittämänä ensi kertaa maassamme 80 vuoteen kapellimestarina Tuomas Rousi. (RSO-liput: Lippupalvelu.)
Neuvostoelokuvan sankarikauden mestari Vsevolod Pudovkin saa retrospektiivin, ja Woody Allen -sarja jatkuu Manhattanista Varjoihin ja sumuun.
Kansainvälistä animaation päivää 28.10. juhlistetaan saksalaisen animaation historialla ja esittämällä Warner Bros. -klassikoita (Väiski Vemmelsääri 60 v) ja tshekkihelmiä. Sunnuntain ensimmäiset näytökset on tarkoitettu kaikenikäisille.
Kantakortti 4 E vaaditaan 16 vuotta täyttäneeltä, ja se oikeuttaa lipun (3,5 E) lunastamiseen näytöksiin. Alle 12-vuotiaalta lapselta pääsylipusta peritään 2 E. Elokuvissa, joissa ei ole suomea, ruotsia tai englantia, on elektroninen tekstitys suomeksi. Kuulorajoitteisille teatterissa on induktiosilmukka.
Lisätietoa, kuvia, yhteydenottoja (poista sulkumerkit):
Antti Alanen
antti.alanen(@)sea.fi
Satu Laaksonen
satu.laaksonen(@)sea.fi
Outi Heiskanen (tiedotus)
outi.heiskanen(@)sea.fi
Laura Julmala (tiedotus)
laura.julmala(@)sea.fi
SUOMEN ELOKUVA-ARKISTO
Pursimiehenkatu 29-31 A
PL 177
00151 HELSINKI
(09) 615 400
(09) 6154 0242
sea(@)sea.fi
http://www.sea.fi
lauantaina, kesäkuuta 25, 2005
Kotiinpaluu
Kesä tuo digiboksin omistajille Unkarin ehkä tunnetuimman ja merkittävimmän elokuvaohjaajan Miklós Jancsón (s. 1921) elokuvien sarjan. Jancsón tyyli on omaperäinen, se vaatii katsojalta keskittymistä ja monissa elokuvissa vahvat taustatiedot Unkarin historiasta, mutta yhtä kaikki elokuvien uniikki käsittelytapa sellaisista teemoista kuin vallasta, valtasuhteista ja vallan mekanismeista on universaalia, kiehtovaa ja toimivaa. Katsojan omistautuminen palkitaan.
Lakia, etnografiaa ja taidehistoriaa opiskellut Jancsó teki sodan jälkeen etnologista tutkimusta Transsylvaniassa ennen kuin hankkiutui Budapestin draama- ja elokuva-akatemiaan. 1950-luvun mittaan hän teki yli 40 lyhyttä dokumenttielokuvaa, kunnes siirtyi tyystin pitkän näytelmäelokuvan pariin esikoiselokuvallaan Cantata (1962). Läpimurron hän teki neljännellä elokuvallaan Miehet ilman toivoa (1966), jossa erääseen linnakkeeseen teljetyistä talonpojista seulotaan väkivallalla ja uhkauksilla esiin legendaarista talonpoikaisjohtaja Sándoria ja hänen lähimpiä miehiään. Muita hänen tunnettuja elokuviaan ovat Punaiset ja valkoiset, Hiljaisuus ja huuto, Punainen psalmi ja Vapauden tuulia.
Aiheensa Jancsó on saanut Unkarin yhteiskunnallisista kuohuntavaiheista - ja niitä todellakin riittää - sodista ja niiden jälkipuinneista. Useimmiten hän syöksyy elokuvallaan historiaalliseen epookkiin, jossa on meneillään on valtataistelu, jossa itse kunkin on valittava puolensa eri tavoin vastenmielisten tai suorastaan sietämättömien vaihtoehtojen välillä. Jancsó ei halua tarjota mitään ratkaisuja, kylvää vain epäilyjä kaikkia yksinkertaisia vastauksia kohtaan. Jancsón elokuvien teemoilla on yllättävän läheinen kosketuspinta Tavianien veljesten tapaan tarttua ihmisten keskeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jonka ratkaisuissa väkivallalla on merkittävä sijansa.
Jancsón käsittelytavalle on tyypillistä, että monimutkaisetkin historialliset prosessit tulevat ymmärrettäväksi vaikka katsoja ei tuntisikaan monia käännekohtia sisältävän tapahtumasarjan yksityiskohtia. Hänen elokuviensa pitkät, yli kymmenminuuttiset kohtaukset "muistuttavat kollektiivista balettia ja tallettavat yleensä siirtymiä vallanpitäjien ja alistettujen suhteissa, usein väkivaltaisessa muodossa; 'Jancsón maisema', joka paljastaa laakean taivaanrantaan saakka ulottuvan pustan, on käsite", kuten tohtori Peter von Bagh luonnehtii ohjaajan valkokankaalle järjestelemää maailmaa. "Hänen kuvissaan ja aihelmissaan on paljon toistuvia piirteitä: kansatieteellistä kuvastoa ja äänimaailmaa, aseiden ja hevosten korostettu osuus ja puvustuksen ja univormujen tarkoin harkittu dramaturgia, jonka vastapainona on - usein myös kuvissa - alaston, riisuttu ihminen. Symbolit, yleensä runsas runollinen kuvakieli, ovat Jancsólle menneisyyden mytologian konkreettisia dokumentteja, siis hyvin todellinen lisä hänen elokuvansa realismiin, täsmennys hänen historiallisessa erittelyssään."
Jancsón elokuvien sarja alkaa tänään juhannuspäivänä alkaa komealla elokuvalla Kotiinpaluu (Igy jöttem, Unkari 1964). Siinä 17-vuotias unkarilaspoika Joshka vaeltelee toisen maailmansodan viimeisinä päivinä maaseudulla, kunnes venäläiset sotilaat vangitsevat hänet. Hänet vapautetaan, mutta otetaan kiinni uudestaan, koska hän on pukenut kylmän ilman vuoksi ylleen saksalaisen sotilaan univormun. Vankeudessa hän ystävystyy venäläiseen sotilaaseen Koljaan, eräänlaiseen poikkeukselliseen sotilaaseen. Pojan yritykset päästä kotiin ovat Jancsólle tyypillisiä elokuvan teemojen maiseman, väkivallan ja luonnon voimien satunnaisuuden kristallisoitumia.
Mustavalkoisessa elokuvassa pääosia esittävät András Kozák, Judit Meszléry, Sergei Nikonenko ja Béla Barsi.
Lakia, etnografiaa ja taidehistoriaa opiskellut Jancsó teki sodan jälkeen etnologista tutkimusta Transsylvaniassa ennen kuin hankkiutui Budapestin draama- ja elokuva-akatemiaan. 1950-luvun mittaan hän teki yli 40 lyhyttä dokumenttielokuvaa, kunnes siirtyi tyystin pitkän näytelmäelokuvan pariin esikoiselokuvallaan Cantata (1962). Läpimurron hän teki neljännellä elokuvallaan Miehet ilman toivoa (1966), jossa erääseen linnakkeeseen teljetyistä talonpojista seulotaan väkivallalla ja uhkauksilla esiin legendaarista talonpoikaisjohtaja Sándoria ja hänen lähimpiä miehiään. Muita hänen tunnettuja elokuviaan ovat Punaiset ja valkoiset, Hiljaisuus ja huuto, Punainen psalmi ja Vapauden tuulia.
Aiheensa Jancsó on saanut Unkarin yhteiskunnallisista kuohuntavaiheista - ja niitä todellakin riittää - sodista ja niiden jälkipuinneista. Useimmiten hän syöksyy elokuvallaan historiaalliseen epookkiin, jossa on meneillään on valtataistelu, jossa itse kunkin on valittava puolensa eri tavoin vastenmielisten tai suorastaan sietämättömien vaihtoehtojen välillä. Jancsó ei halua tarjota mitään ratkaisuja, kylvää vain epäilyjä kaikkia yksinkertaisia vastauksia kohtaan. Jancsón elokuvien teemoilla on yllättävän läheinen kosketuspinta Tavianien veljesten tapaan tarttua ihmisten keskeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jonka ratkaisuissa väkivallalla on merkittävä sijansa.
Jancsón käsittelytavalle on tyypillistä, että monimutkaisetkin historialliset prosessit tulevat ymmärrettäväksi vaikka katsoja ei tuntisikaan monia käännekohtia sisältävän tapahtumasarjan yksityiskohtia. Hänen elokuviensa pitkät, yli kymmenminuuttiset kohtaukset "muistuttavat kollektiivista balettia ja tallettavat yleensä siirtymiä vallanpitäjien ja alistettujen suhteissa, usein väkivaltaisessa muodossa; 'Jancsón maisema', joka paljastaa laakean taivaanrantaan saakka ulottuvan pustan, on käsite", kuten tohtori Peter von Bagh luonnehtii ohjaajan valkokankaalle järjestelemää maailmaa. "Hänen kuvissaan ja aihelmissaan on paljon toistuvia piirteitä: kansatieteellistä kuvastoa ja äänimaailmaa, aseiden ja hevosten korostettu osuus ja puvustuksen ja univormujen tarkoin harkittu dramaturgia, jonka vastapainona on - usein myös kuvissa - alaston, riisuttu ihminen. Symbolit, yleensä runsas runollinen kuvakieli, ovat Jancsólle menneisyyden mytologian konkreettisia dokumentteja, siis hyvin todellinen lisä hänen elokuvansa realismiin, täsmennys hänen historiallisessa erittelyssään."
Jancsón elokuvien sarja alkaa tänään juhannuspäivänä alkaa komealla elokuvalla Kotiinpaluu (Igy jöttem, Unkari 1964). Siinä 17-vuotias unkarilaspoika Joshka vaeltelee toisen maailmansodan viimeisinä päivinä maaseudulla, kunnes venäläiset sotilaat vangitsevat hänet. Hänet vapautetaan, mutta otetaan kiinni uudestaan, koska hän on pukenut kylmän ilman vuoksi ylleen saksalaisen sotilaan univormun. Vankeudessa hän ystävystyy venäläiseen sotilaaseen Koljaan, eräänlaiseen poikkeukselliseen sotilaaseen. Pojan yritykset päästä kotiin ovat Jancsólle tyypillisiä elokuvan teemojen maiseman, väkivallan ja luonnon voimien satunnaisuuden kristallisoitumia.
Mustavalkoisessa elokuvassa pääosia esittävät András Kozák, Judit Meszléry, Sergei Nikonenko ja Béla Barsi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)