Täynnä Tarmoa

Ruotsinkielinen nimi: Full av Iver. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2008. Tuotantoyhtiö: Tuotantoyhtiö Kuvaputki Oy. YleTV2:n dokumenttiprojekti. Tuottaja, ohjaaja ja käsikirjoittaja: Oskari Pastila. Timo Kraufvelin (co-tuottaja). Ylen dokumenttiprojektissa: Iikka Vehkalahti, Timo Korhonen. Kuvaus: Jarmo Tahvanainen, Janke Öhman. Lisäkuvaukset: Kimmo Kari, Aleksi Saarela, Matti Sipilä, Mikael Green, Milja Nevalainen, Saku Koponen, Karita Kraufvelin, Oskari Pastila. Värimäärittelu: Juha Laine (Generator Post). Graafinen suunnittelu: Eevaliina Rusanen, Miikka Poutiainen. Musiikki: Shinge Joonas Shigeki Tamura. Leikkaus: Jukka Nykänen. Trailerin leikkaaja: Tapio Haaja. Ääni: Kimmo Vänttinen. Esiintyjät: Porvoon Tarmon koripallojoukkue ja sen ulkomaalaisvahvistukset, valmentajat, huoltajat ja pelaajien ja joukkueen fanit. Helsingin ensiesitys: DocPoint tammikuu 2009. – levittäjä: Bio Rex Distribution – VET A-53455 – S – 2052 m / 75 min

Urheiludokumentti on yksi dokumenttielokuvan perinteisistä lajityypeistä, mutta muodonmuutoksen sekin on kokenut. Tästä hyvänä esimerkkinä on Oskari Pastilan ohjaama Täynnä Tarmoa, joka on tarina koripallojoukkue Porvoon Tarmon typerryttävästä pelivuodesta 2006. Kuten maan tapa on, joukkueeseen haetaan ja saadaan globaaleilta pelaajamarkkinoilta pelureita, joista ei tiedetä etukäteen juuri mitään. Yhtä ammattilaista kehutaan Kamerunin parhaaksi, mutta "toinen on sen veli tai kaveri tai jotain”. Lausuman antaa joukkueesta se, jonka pitäisi tietää juuri nämä asiat.

Porvoon Tarmon uusi toiminnanjohtaja manageroi toimintaa suurella itsevarmuudella. Paikallispoliitikkona hän sanoo tuntevansa valtakunnan vaikuttajat ja maalailee näkymän, jossa poliitikot jonottavat Tarmon televisio-otteluihin julkisuuden valokeiloihin päästäkseen. Pientä rajaa loistaviin näkymiin asettaa hikeä, verta ja aggressiivisuutta pelaajien kalloihin voimalla takova valmentaja, mutta sanojen kaiku on lohduton, sillä voittoja ei heru. Tilanne ja aikaisempien sponssivuosien ankeus saa paikalliset yrittäjät mieluummin kiristämään kuin avaamaan kukkaronnyöriä, vaikka manageri puhuukin jostakin muusta – suurista summista.

Käytännössä myös vierastyöläisiä kohdellaan miten sattuu. Afrikasta ja Amerikan pallonkentiltä värvättyjen pelaajien kokemukset eivät suomalaista järjestelytaitoa mairittele, jos kohta elämän ankeus pienen kaupungin lähiöiden todellisuudessa jaksaakin aina yllättää, etenkin kun joukkueen talouden kurimus johtaa ongelmiin arkipäivän selviämiskamppailuissa. Pitkän miehen sänkykin osoittautuu alamittaiseksi. Ympäristön paine saa seuraa tekemisen puutteesta: Porvoon nakkikioskeilla meno on hurjaa, mutta ainoasta yökerhosta saatu yöseura lohduttaa yhtä paljon kuin päivisin ahkerasti luettu Raamattu.

Täynnä Tarmoa -elokuvan katsojalla on edessään se maailmallinen tilanne, ettei tiedä itkeäkö vai nauraa. Itse elokuvalle tämä on tietysti hyväksi, sillä hauskuutta ei suomalaisessa dokumenttielokuvassa ole liikaa painotettu. Tässä sitä nyt on tuutin täydeltä, tragikoomisesti.

Jari Sedergren 7.1.2010

Toinen jalka haudasta

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Dionysos Films Oy. Tuottaja: Riina Hyytiä. Linja-tuottaja: Leena Mäenpää-Bentley. Ohjaaja: Johanna Vuoksenmaa. Apulaisohjaaja: Hannu Salonen. Käsikirjoitus: Mika Ripatti, Seppo Vesiluoma. Kuvaaja: Peter Flinckenberg. Leikkaus: Kimmo Kohtamäki. Äänisuunnittelu: Tuomas Klaavo, Mikko Mäkelä. Valot: Aki Karppinen, Vladimir Krestjanoff, Kai Troberg. Musiikki: Kerkko Koskinen. Lavastus: Christer Andersson. Pukusuunnittelu: Niina Pasanen. Maskeeraaja: Hannele Herttua. Valot: Tomi Lakonen. Pääosissa: Tobias Zilliacus (Visa), Susanna Mikkonen (Riia), Helena Vierikko (Hanna), Tuomas Rinta-Panttila (Ile), Jarkko Pajunen (Harri), Pertti Sveholm (Matti), Kari Väänänen (Salmela), Pihla Viitala (Wilma), Vesa Vierikko (Pesonen), Antti Virmavirta (Lehtojoki), Heikki Porkka (Huutinen), Nauri Nykänen (Puskala), Taisto Oksanen (Haitto), Jarkko Martikainen (Ossi), Jarkko Niemi (Ström), Jani Volanen (pappi), Niko Rajala (lääkäri), Marina Arvonen (sairaanhoitaja), Janne Virtanen (Lampela), Marko Huttu (JiiPee), Juha Koistinen (Antti), Jarkko Ahola (hevimuusikko), Tuulikki Heinonen (Telle), Heikki Heinonen (Kalervo), Anna Andersson (Kaisa), Alme Drockila (kalju nainen), Sinikka Moilanen (naispappi), Roope Karisto (nuori työmies), Kimmo Heiskanen (vanhempi työmies), Mervi Rantanen (osastosihteeri), Nora Lähteenmäki (Tarvainen), Sauli Ronkainen (taksikuski), Päivi Puukka (toimittja), Päivi Storgård (toimittaja), Aleksanteri Vuoristo (Topi, Ilen lapsi), Arne Hansson (vastaanottovirkailija), Maire Dammert (vanhempi nainen), Ilmira Ilmatova (inuitinainen), Heli Haltia (hovimestari). Helsingin ensiesitys: 20.3.2009 Tennispalatsi 1 & 3, Kino Itäkeskus. VET: A-51757– S – 2775 m / 101 min

Johanna Vuoksenmaa nousi kotimaisten elokuvaohjaajien kärkikaartiin puhutulla elokuvallaan Nousukausi (2003), mitä seurasi tv-elokuva Tahdon asia (2005) ja kuusiosaisesta tv-sarjasta muokattu, ilmestymisvuotensa parhaisiin kuuluva lastenelokuva Onni von Sopanen (2006). Vuonna 2008 esitetty tv-elokuva Ylikävely jäi sekin vähälle huomiolle, mutta kuluvan vuoden uutuus Toinen jalka haudasta osoittaa, että ura elokuvaohjaajana on saanut vahvan jatkon. Uutuuden käsikirjoittajat Mika Ripatti ja Seppo Vesiluoma olivat ohjaajan följyssä jo tv-sarjassa Joku kaltaiseni.

Elokuvan päähenkilö on sinisilmäinen puutarhuri Visa Vuorio (Tobias Zilliacus), joka saa tietää sairastavansa vaarallista, kuolemaan johtavaa harvinaista tautia. Eikä siinä kaikki. Visalla on myös akuutti parisuhdeongelma, itse asiassa avoliitto Riian (Susanna Mikkonen) kanssa vetelee viimeisiään, sillä avovaimolla on jo omat tulevaisuudensuunnitelmansa. Visalla on kuitenkin haave, perimmäinen toive, jonka aikaansaamisesta tulee lähes pakkomielle: hän haluaa rakentaa kotikaupunkiinsa täydellisen puiston. Mutta tehtävä ei ole helppo, sillä kunnallinen byrokratia yrittää parhaansa mukaan torpata hankkeen. Muutoksen mahdollisuus tulee, kun Visa tapaa ”lähtijöiden” suruterapiaryhmässä Hannan (Helena Vierikko), kunnianhimoisen toimittajan, joka tekee juttusarjaa kuolevien viimeisistä toiveista. Hannan kannustamana Visa ryhtyy toteuttamaan haavettaan ja yhteiset hetket saavat hänet tajuamaan, että Hanna on Visan elämän nainen – valitettavasti liian myöhään.

Toinen jalka haudasta on jälleen kerran komedia, Vuoksenmaalle jo tyypillinen elokuvalaji. Traaginen lähtöasetelma vaikuttaa kuitenkin siihen, että rakkauden täysien nauruhermojen lisäksi viritellään myös suolaisempia kyyneleitä. Kyse on menettämisen ja kuoleman pelosta, jonka kääntöpuolena on ilo, joka syntyy elämän hyvistä, eikä aina niin pitkistä hetkistä. Ja mitä on arvokas elämä ja kuinka pitkään onnea kannattaa tavoitella?

Pääosan esittäjien lisäksi huomiota ansaitsee Pertti Sveholm hassuna ohjaajana surutyöryhmässä. Rock-maailma antaa elokuvalle osansa, kun YUP-yhtyeen keulahahmo Jarkko Martikainen saa tilaa näyttelijänä pikkuroolissa ja esittää versionsa Maaritin kappaleesta ”Tulitikku”. Elokuvan musiikkia on säveltänyt säästeliäästi Kerkko Koskinen.

Tilannekomiikasta voimaansa saava Toinen jalka haudasta on kiertänyt maailmaa festivaaleilla Hong Kongissa, Ranskassa, Serbiassa, Virossa ja Intiassa.

Jari Sedergren 29.12.2009

Ralliraita

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotantopäällikkö: Marikki van Oiik, Meri-Ellen Pystynen. Tuottaja: Satu Sadinkangas, Jukka Karttunen. Ohjaaja: Markku Pölönen. Apulaisohjaajat: Jukki Tuura, Marja-Liisa Turunen. Käsikirjoitus: Arttu Käyhkö, Heikki Silvennoinen, Markku Pölönen. Kuvaaja: Kari Sohlberg, Juha Korhonen, Matti Poutanen. Leikkaus: Jari Innanen, Markku Pölönen. Äänisuunnittelu: Kyösti Väntänen. Musiikki: Ves Mäkinen. Lavastus: Pete Neuvonen. Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen. Naamioinnin suunnittelu: Riikka Virtanen. Rallihistoriikki: Marko Mäkinen. Valot: Tomi Lakonen. Pääosissa: Olavi Uusivirta (Lauri ”Luumu” Pesonen), Heikki Silvennoinen (Seppo ”Sladi” Pesonen), Peter Franzén (Suko), Laura Birn (Aija), Tom Petäjä (Puupponen), Kai Hyttinen (Pekkarinen), Sakari Kuosmanen (Raimo ”Runki” Petterson), Eeva Litmanen (Susa), Satu Silvo (Sirkku Kyllönen), Mika Nuojua (Stumppi), Heikki Nousiainen (Ukko-Torppo), Antti Virmavirta (Torppo-Juniori), Hans Stigzelius (Leivo), Janne Reinikainen (pääselostaja Levanto), Aake Kalliala (Takalo), Ismo Apell (Karppinen), Hannu Virolainen ja Jouko Rummukainen (poliiseja), Reijo Karttunen ja Jari ”Cyde” Hyttinen (gorillat), Marja-Leena Gröhn (Luumun äiti), Olli-Kalle Heimo (Luumun isä), Marja Tohkanen (nuorisovankilan täti), Topi Raulo (autokoulupoika), Janne Kinnunen (katsastaja/kuuluttaja/mekaanikko), Ville Pölönen, Matias Laine ja Antti Pölönen (stuntit). Helsingin ensiesitys: 27.2.2009 Bristol, Tennispalatsi 3, Kino Itäkeskus. VET: A-51798 – K7 – 2360 m / 86 min

Markku Pölösen ohjaajakuva on kiertynyt maaseudun ylle ensimmäisestä Onnenmaa-elokuvasta lähtien kuin aurinko ikään. Pääkaupungin tomuista ei ollut tietoakaan, kun ohjaaja rakensi oman elokuvakylänsä Suomen-Karjalan perimmäiseen särkkään ottaen käyttöönsä klassiselta tuotantoyhtiöltä vapautuneen nimen, Suomen Filmiteollisuuden. Sen jälkeen Karjalan Kontiorannasta on kajahtanut tv-sarjoja ja elokuvia, viimeisimpänä Ralliraita, joka on Pölösen oman luonnehdinnan mukaan ”rillumarei”-elokuva. Sen edellisen Suomen Filmiteollisuuden ”rillumarei”-elokuvat olivat tunnettuja siitä, että kriitikot vastustivat niitä, mutta kansa kävi katsomassa. Pölönenkin tiesi, mitä kriitikot tulevat sanomaan, ja varmaankin toivoi, että elokuvakansakin olisi verrattavissa viisikymmenlukulaisiin.

Äijämäisyys ja siihen liittyvä sketsityyppinen huumori saavat tietysti raffinoidummat arvostelijat pakenemaan kauemmaksi lepikon taakse kuin mihin rallikurvan sora lentää. Arvovaltaisten kriitikkojen yhden tähden arvostelut tulivat toki tutuksi, mutta epävirallisemmilla foorumeilla rillumareitribuuttia arvostettiin ja muistutettiin elokuvan toimivan vauhtikomediana ”härskin ja junttimaisen huumorin rajamailla”. Tämä riitti estämään Ralliraidan enemmän vertailun Suomen elokuvahistorian tärkeimpään rallielokuvaan, joka on muistettavalla tavalla Risto Jarvan Bensaa suonissa (1970). Mutta ainakin ne, jotka ovat hädin tuskin ajaneet viittäkymppiä karjalaisten sorateiden kiemuroissa, saavat viitteitä siitä, miksi niin monet suomalaiset huippukuskit ovat kypsyttäneet rallihurjastelun perustaitonsa juuri siellä.

Elokuvan sketsimäisyys sai monet arvostelijat toivomaan, että auto- ja rallikulttuurin helmiä ja paikallisväriä olisi lyöty tilkkeeksi syventämään kokonaisvaikutelmaa enemmän kuin nyt tehdään. Tekijöiden luottamus yleisön kykyyn nauraa rillumareityyliin oikeissa paikoissa on suuri – käytännössä katsojia on kertynyt tähän mennessä noin 60 000.

Stadin kundi ”Luumu” (Olavi Uusivirta) on erikoistunut autovarkauksiin, mutta kuten pitkäkyntisille usein käy, kiinni jääminen realisoi riskin. Kun luottamusta ei enää ole, vanhemmat toimittavat ”Luumun” kauaksi pois varjoisilta kaduilta. ”Luumu” lähetetään maalle setänsä ”Sladin” (Heikki Silvennoinen) luokse. Tämä on leipääntynyt autokoulunopettaja, entinen huippukartturi, joka pitää ralliharrastustaan yllä pitämällä pystyssä Team Susa -rallitiimiä. Tässä ympäristössä vanhempien yritys saada autohullu ”Luumu” pysymään keskitiellä on mahdoton tehtävä. Sompailun taitavasta pojasta tulee rallitiimin jäsen mekaanikko Sukon (Peter Franzén) rinnalle. Rallitallin asema on uhattuna. Paikallinen autokauppias Torppo poikineen, toisen rallitiimin omistaja, haluaa häätää varikon pois mailtaan vuokrankorotuksilla juuri ennen suuren kilpailun, Ralliathlonin alkua. Viimeinen oljenkorsi on vedonlyönti, johon autokauppiaan poika saadaan ujutettua mukaan.

Jari Sedergren 28.12.2009

Postia pappi Jaakobille

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Kinotar Oy. Tuotantopäällikkö: Liisa Juntunen. Tuottajat: Rimbo Salomaa, Lasse Saarinen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Klaus Härö. Apulaisohjaaja: Jolle Onnismaa. Kuvaus: Tuomo Hutri. Leikkaus: Samu Heikkilä. Äänisuunnittelu: Kirka Sainio. Janne Laine (toinen äänittäjä). Säveltäjä: Dani Strömbäck. Lavastus: Kaisa Mäkinen. Pukusuunnittelu: Sari Suominen. Maskeeraus: Pia Mikkonen. Pääosissa: Kaarina Hazard (Leila), Heikki Nousiainen (pappi Jaakob), Jukka Keinonen (posteljooni), Esko Roine (vankilanjohtaja), Kaija Pakarinen (Leilan sisko, ääni). Helsingin ensiesitys: 3.4.2009 Maxim 1, Tennispalatsi 8. VET: A-51792 – K7 – 2080 m / 76 min

Jos herkkyys on avainsana, jolla menestyneitä suomalaisia elokuvaohjaajia uuden vuosituhannen ensivuosikymmenillä seulotaan esille, osuu valinta enempiä miettimättä Klaus Häröön. Näkymätön Elina (2002), Äideistä parhain (2005) ja Uusi ihminen (2007) saivat vilpitöntä tunnustusta sekä Suomessa että Ruotsissa lähes kaikilta osa-alueiltaan.

Klaus Härön uusin kriitikkomenestys on pienimuotoinen tarina Postia pappi Jaakobille. Siinä Leila (Kaarina Hazard), armahduksen saanut elinkautisvanki, lähtee vapauduttuaan etsimään uuden elämän alkua sokean pappi Jaakobin avustajana. Tehtävä ei ole Leilan valinta, vaan hänelle osoitettu. Leilan päätyö maaseutupappilassa on lukea Jaakobille saapuvia kirjeitä, joissa ihmiset pyytävät papilta apua elämänsä eri tilanteissa.

Kovapintainen, vieraaksi urbaanin taustan omaava Leila pitää työtänsä hyödyttömänä. Mutta Jaakobille se on elämän keskeinen, lähes ainoa sisältö. Kun kirjeiden tulo äkkiä lakkaa, menee Jaakobin maailma sijoiltaan. Samalla lähes idyllinen elämänpiiri muuttuu, sillä toisistaan täysin poikkeavat elämänasenteet ja maailmankuvat törmäävät ja myös auttajan ja autettavan paikat sekoittuvat.

Pienimuotoisen elokuvan vahvuudet ovat usein onnistuneessa näyttelijätyössä. Hyvällä, rauhallisella poljennolla etenevä elokuva saa voimaa pääosan esittäjien intensiivisestä tulkinnasta, jota on laajalti kiitetty elokuvassa esitetyissä arvioissa. Pienimuotoisuudella on tietysti myös puutteensa, ja niinpä televisiotuotannoksi alun perin ajateltu hanke näyttäytyy joskus kuvakulmiltaan ja –kestoiltaan turhankin televisionomaisena, vaikka muutamia maalauksellisia kirkkomaisemia on elokuvaan onnistuttu sijoittamaan.

Näyttelijätyö korostuu hienovaraisuuden suuntaan, kun kuvaaja Tuomas Hutri lähestyy kuvattaviaan kosketusetäisyydelle. Lopputulos on luontevasti onnistunut, eikä elokuva lankea itsestäänselvyyksiin, vaan jättää sijaa keskustelulle ja elokuvan ratkaisujen tulkinnoille olipa kyseessä sitten anteeksianto, lähimmäisen auttaminen tai universaali ihmisyys.

Postia pappi Jaakobille antaa sekä kertomuksen, tulkinnan että visuaalisuuden puolesta tunteille sijaa ja näiden yhteisvaikutus yltää väistämättä katsojaan, kriittiseenkin. Suomalaisessa nykyelokuvassa tämä on ulottuvuus ja päämäärä, josta soisi monen muunkin ohjaajan ottavan oppia.

Posti pappi Jaakobille sai tuotannon laatutukea 40 000 e. Elokuva on menestynyt myös maailmalla. Sille annettiin pääpalkinto Kultainen Pyramidi sekä parhaan käsikirjoituksen palkinto Kairon kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Egyptissä. Pääpalkinnon se sai myös Mannheimin-Heidelbergin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Saksassa, ja Lyypekissä se sai kirkon erikoispalkinnon sekä yleisöpalkinnon Nordische Filmtage -festivaalilla.

Jari Sedergren 26.12.2009

Maata meren alla

Suomi 2009. Tuotantoyhtiöt: Silva Mysterium Oy. Tuottajat: Mika Ritalahti, Niko Ritalahti, Roshanak Behecht Nadiad (yhteistuottaja Flying Mon Filmproduktion GmbH, Berlin). Ohjaus: Lenka Hellstedt. Käsikirjoitus: Hellstedt Rikka Ala-Harjan samannimisen romaanin perusteella. Kuvaus: Mark Stubbs. Leikkaus: Kimmo Taavila. Lavastus: Saara Joro. Musiikki: Anna-Mari Kähärä. Laulut: ”Maata meren alla”, säv. Kähärä, es. Emma Salokoski. Ääni: Olli Huhtanen. Mikko Oinonen (musiikin äänitys ja miksaus). Erikoistehosteet: Olli Leppänen, Antti Peltoranta (Digital Film Finland. Puvut: Titta Kettunen. Makeup: Elina Laakso, Barbi Laine. Pääosissa: Amira Khalifa (Ida), Jarkko Niemi (Jore), Leena Uotila (Pipsa), Marja Packalén (Kati, Idan äiti), Matti Ristinen (Ville), Annika Ernst (Anita), Ismael Sahin (Deniz), Tomi Salmela (haastattelija), Alf Hemming (haastattelija), Margit Suonperä (sihteeri), Elina Vehkaoja (Satu), Sari Viitasalo-Flander, Leena Rapola, Liisa Isotalo (kirjallisuuspiiriläisiä), Annaleena Sipilä (lääkäri), Pekka Tuhkanen (Rane), Matti Onnismaa (Pekka), Kari Olamaa (viulusti), Heini Lehto (pianisti), Leila Talarmo (sairaanhoitaja), Leander Lichti (Hans), Christiane Zeiske (putiikinpitäjä), Melanie Krabs (Mel), Tyron Ricketts (Sol), Arndt Schwering-Sohnrey (lääkintävahtimes-tari), Beate Pfeiffer (sairaanhoitaja). Helsingin ensiesitys: 23.1.2009. VET: A- 51726 – S – 2340 m / 86 min

Lenka Hellstedt tuli pitkän elokuvan pariin Kata Kärkkäisen tekstiin perustuvalla elokuvalla Minä ja Morrison (2001). Kahdeksan vuotta myöhemmin, mittavan tv-ohjausuran jälkeen Maata meren alla on hänen toinen ohjaustyönsä näytelmäelokuvan parissa. Aikuiseksi kasvavan, Suomesta ulkomaille asumaan hakeutuvan adoptiotyttären ja hänen äitinsä suhdetta käsittelevä käsikirjoitus on ohjaajan omaa käsialaa, lähtökohtana toki toimi Ranskasta asuinpaikkansa löytäneen Riikka Ala-Harjan teemoja monipuolisesti kolunnut romaani. Käsikirjoitukseksi muokattaessa se on kuitenkin kokenut lähes täydellisen muodonmuutoksen.

Elokuvan päähenkilö Ida (Amira Khalifa), 3-vuotiaana Suomeen Afrikasta adoptoitu nuori nainen on masentunut. Syynä on tietysti erilaisuus, mutta enemmän kuin ihonväristä ja rasismista – niihinkin toki erityisesti elokuvan alku rajusti viittaa – kyse on itsensä etsimisestä. Kyse on siis nuorilla varsin tavallisesta identiteettikriisistä. Kun ompelijaksi koulutuksen saanut Ida ei onnistu löytämään työtä Suomesta, eikä suostu oikein ottamaan vastaan adoptioäitinsä Katin (Marja Packalén) neuvoja, hän päättää muuttaa ystävänsä Villen (Matti Ristinen) kannustamana Berliiniin etsimään juuriaan ja todistamaan itselleen ja äidilleen, että hän pärjää kyllä jo omillaankin. Saksassa Ida saa sekä uusia ystäviä että rakastettuja. Mutta elämä ei suinkaan muutu ongelmattomaksi, sillä kulttuurit törmäävät joskus eriskummallisesti, ja kotona Suomessa odottaa lastaan rakastava aktiivinen äiti, jolla epäilemättä on ollut oma mielenkiintoinen elämänsä.

Maata meren alla sai kiitosta todenmakuisuudestaan ja arjesta kumpuavasta komediallisesta otteestaan. Pääosaa esittävälle Amira Khalifalle rooli oli ensimmäinen pitkässä elokuvassa, ympärillä pyörii monia menestyneitä ammattilaisia. Monikulttuurista otetta täydentää se, että Saksasta rappioromanttiseen ympäristöön löytyi keskeisiin rooleihin kaksi taitavaa näyttelijää, Annika Ernst ja Ismael Sahin.

Elokuva on osallistunut festivaaleille Göteborgissa, Pariisissa, Intiassa Goalla ja on paraikaa edustamassa Suomea samassa maassa Chennain kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.

Jari Sedergren 23.12.2009

Kielletty hedelmä

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi – Ruotsi 2009. Tuotantoyhtiö: Helsinki-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Janina Kokkonen. Tuottaja: Aleksi Bardy. Ohjaaja: Dome Karukoski. Apulaisohjaaja: Mark Lwoff. Käsikirjoitus: Aleksi Bardy. Kuvaus: Tuomo Hutri. Leikkaus: Harri Ylönen. Lavastus: Antti Mattila, Antti Nikkinen. Musiikki: Adam Nordén. Music supervisor: Markus Bergkvist. Äänisuunnittelu ja miksaus: Micke Nyström (jälkiäänitys), Mattias Eklund, Johan Isaksson (Riviera – Music, Sound & Post). Maskeerauksen suunnittelu: Kati Koskela. Pukusuunnittelu: Anna Vilppunen. Pääosissa: Amanda Pilke (Maria), Marjut Maristo (Raakel), Malla Malmivaara (Eeva), Joel Mäkinen (Toni), Jarkko Nemi (Jussi), Olavi Uusivirta (Johannes), Timo Tikka (Luukas), Jani Volanen (Ilari), Teemu Ojanne (Mäki), Heikki Nousiainen (Joki), Tapio Liinoa (Laakso), Tuija Töyräs (Raakelin äiti), Jouko Puolanto (Raakelin isä), Pentti Korhonen (Marian isä), Riitta Toropainen (Marian äiti), Lotta Kaihua (Tuuli), Tommi Korpela (saarnaaja Suviseuroilla), Ada Kukkonen (kaaso), Anni Turunen (meikkiesittelijä), Asko Sahlman (saarnaaja kaupungissa), Boris Glibusic, Jarkko Nyman, Fabian Silén (miehet yökerhossa). Helsingin ensiesitys: 13.2.2009, Tennispalatsi 3, Kinopalatsi 1, Kino Itäkeskus. VET: A-51773 – K11 – 2835 m / 104 min

Jos 2000-luvun elokuvaohjaajista haetaan nopeimmin ja kiitetyimmin arvostettujen ohjaajien joukkoon noussutta kiintotähteä, on valinta epäilemättä Dome Karukoski. Jo hänen esikoisensa, nuorisokuvaus Tyttö sinä olet tähti kiinnitti kriitikoiden huomion varmuudellaan ja rennolla otteellaan. Vaativa draama sujui yhtä mallikkaasti, kun seuraava pitkä elokuva, vahva poikakotikuvaus Tummien perhosten koti nappasi peräti 10 Jussi-ehdokkuutta.

Dome Karukosken kolmas elokuva on Kielletty hedelmä, kasvutarina rajojen rikkomisesta ja vapauden etsimisestä. Rajat ja vapauden puutteen tunteet kumpuavat Aleksi Bardyn käsikirjoituksessa uskonnosta, pohjoispohjalaisen maaseudun ahdasmielisen uskonnollisuuden mustavalkoasetelmasta. Kaksi nuorta, aikuistuvaa naista päättää jättää ahdistavaksi käyneen yhteisöllisyyden ja suurperheen. Suunta käy kaupunkiin ja sen houkutuksiin, joilla ei ole rajoja. Uudet, suuret kokemukset odottavat tyttöjä, jotka jättävät kieltojen maailman – niihin kuuluvat meikkaus, elokuvat ja televisio, alkoholi, suudelmat ja tietysti esiaviollinen seksi – ja tutustuvat ääriliberaalisuutta maistellen urbaaneihin huvituksiin estoitta. Fyysisesti rankat kokemukset ja henkilöhistorian painamat uurteet henkiseen elämään ovat tietenkin ristiriitainen kokemus. Lopullisen ratkaisun tekeminen ei ole helppoa, mutta kuten usein, se on pakko tehdä.

Nuoret näyttelijät Amanda Pilke ja Marjut Maristo eivät ole suurelle yleisölle kovinkaan tuttuja, vaikka Pilke toki otti hellyttävällä tavalla yleisönsä jo elokuvassa Helmiä ja sikoja (2003). Heidän valkokankaalle heijastuva antaumuksensa kertoo ohjaajan ja näyttelijöiden keskinäisestä luottamuksesta tavalla, joka palkitsee lopputuloksellaan. Itse tarina on monille tuttu, jopa kliseinen ja stereotyyppinen, mutta sen vahvuus perustuu siihen, että kuva on sittenkin, näine hyvineen todenmukainen.

Vahvat yhteisöt omaavat hyviä piirteitä, mutta ne voivat myös muuttua ongelmalliseksi etenkin ristiriitojen myllätessä järjestystä kurinpidon suuntaan. Tällöin yksilöihin kohdistuva paine on suuri: irtaantumisen aiheuttama vastareaktio ei ole helppo sen kokeneelle. Näissä teemoissa liikkuessaan Kielletty hedelmä osallistuu omalla fiktiivisellä kertomuksellaan perin vakavaan keskusteluun, jossa pohditaan ihmisoikeuksien luonnetta ja toteutumista tarkkaan säädellyissä ympäristöissä. Lähempänä arkea voi tietysti pohdiskella myös sitä, mitä vapaus on, miltä se tuntuu ensimmäisellä kerralla ja miltä loputtomiin toistettuna. Miten arvot muodostuvat ja mihin arvoihin voi ja pitää sitoutua? Onko se yksilön valinta vai lopulta luonteeltaan kollektiivista?

Jari Sedergren 22.12.2009

Muukalainen

Valmistusmaat ja -vuosi: Suomi – Saksa – Viro – Iso-Britannia 2008. Tuotantoyhtiöt: blueLight, Helsinki-Filmi. Tuotannonjohto: Janina Kokkonen, Niko Remus (post-prod. supervisor). Tuottajat: Aleksi Bardy, Alain de la Mata. Ohjaus: Jukka-Pekka Valkeapää. Käsikirjoitus: Jan Forsström ja Valkeapää. Kuvaus: Tuomi Hutri. Leikkaus: Mervi Junkkonen. Lavastus: Kaisa Mäkinen. Musiikki: Helena Tulve. Ääni: Micke Nyström, Sami Sarhamaa, Rolando Camilo.Ansgar Frerich (miksaus). Erikoistehosteet: Armin Altorf, Kalju Kivi. Visuaaliset efektit: Andras Fröhlich (koloristi), Sebastian Kühne (digitaalinen taiteilija). Puvut: Sari Suominen, Tarja Westman. Makeup: Kairit Nieländer. Pääosissa: Vitali Bobrov (poika), Emilia Ikäheimo (äiti), Pavel LIska (vierailija), Jorma Tommila (isä), Heini Jaanus (bussikuski), Valmar Kass ja Lauri-Kare Laos (poliiseja), Martin Loo, Carmen Oropery, Annabel Lepiste, Ats-Anton Varustin (lapsia), Hendrik Toompere, Allan Bernard, Armin Pajula, Maksim Podolski (vartijoita), Pauli Poranen (mies puvussa). Helsingin ensiesitys: 30.1.2009 Kinopalatsi 4. VET: A-51644 – K13 – 2880 m / 106 min

Ensimmäisen pitkän esikoisen ohjannut Jukka-Pekka Valkeapää sai elokuvallaan Muukalainen poikkeuksellisen vastaanoton. Kriitikot tykkäsivät ja kehut keskittyivät erityisesti elokuvataiteeseen ja sen tuottamaan elämykseen katsojille. Elokuva toimitettiinkin saman tiensä kiertueelle maailmalle, Venetsiaan ja Göteborgiin kilpasarjaan.

Elokuvan juoni ei sinällään ole monimutkainen. Nuori poika (Vitali Bobrov) elää äitinsä (Emilia Ikäheimo) kanssa syrjäisessä maatalossa keskellä metsää. Isä (Jorma Tommila) on vankilassa, poika vie hänelle silloin tällöin tupakkaa. Sateen keskeltä taloon tulee vieras mies (Pavel Liška) ampumahaava kyljessä, mukanaan avun takaava kirje pojan isältä.

Tilannetta tarkastellaan nuoren pojan silmin, mikä tuo tarinaan oman vivahteensa, "runollisen" ja "mysteerisen", arvostelijoiden sanoja lainaten. Tässä erikoistehosteilla ja digitaalisella kuvan ja värin käsittelyllä on oma tärkeä sijansa. Koulusta Itäkeskuksesta Helsingistä löytynyt Vitali Bobrov ja kollegan suosittelema Emilia Ikäheimo eivät olleet koulutukseltaan näyttelijöitä, mutta suoriutuivat tehtävistään jopa yli odotusten, sillä ohjaaja kehuu haastattelussa voineensa keskittyä ”tilanteen kuvien ja rytmin hake-miseen”.

”Itse talo ja miljöö on aivan fantastinen löytö”, Mikko Piela kirjoitti arviossaan Uudessa Suomessa. ”Paikka on kuin suoraan edesmenneen venäläisen mestarin Andrei Tarkovskin unesta niihin aikoihin kun hän teki hienoa elokuvaansa ”Peili”. [– –] Elokuvassa ei pitkään aikaan alussa puhuta mitään, eikä sen puoleen paljon myöhemminkään. Tuntuu siltä kuin tekijä haluaisi antaa vanhalle talolle itselleen puheenvuoron. Mikäs siinä, se ansaitsee sen”. Mielleyhtymä Tarkovskiin on jotenkin liiankin ilmeinen ja tiettyä slaavilaista tunnelmaa luo sekin, että pääosassa on klanipäiseksi keritty nuori poika, etenkin monista venäläisistä klassikoista tuttu hahmo.”

Piela havaitsi toisenkin vaikutteen tai yhtymäkohdan ”vanhaan mestariin”, ranskalaiseen Robert Bressoniin. ”Hänellähän oli usein tämmöisiä kohtauksia, joissa jostakin tapahtumasta näytetään vain sen syy tai seuraus. Jompikumpi poissaoleva saatetaan ilmaista esimerkiksi vain äänellä. Taloudellinen tyyli on paitsi tunnelmallisesti tehokas, niin se myös pakottaa katsojan ajattelemaan filosofisesti, jopa ns. korkeampien voimien osuutta sattumuksiin. Kun kaikkea ei koko ajan selitetä ja näytetä, sitä joutuu myös miettimään henkilöhahmojen luonteita, persoonaa ja motiiveja aivan eri tavalla kuin normaalielokuvassa.” Ohjaaja itse sanoo olevansa imarreltu Tarkovski-vertailusta, mutta saaneensa vaikutteita eri lähteistä, katsomistaan elokuvista, jotka ovat tyylillisesti ”laidasta laitaan”.

Jari Sedergren 21.2.2009 pääosin Mikko Pielan arvostelua (US 29.1.2009) seuraten. Lainaus myös Film-A-Holicin haas-tattelusta: http://www.film-o-holic.com/haastattelut/jukka-pekka-valkeapaa-muukalainen/ (Toni Puurtinen)

Rööperi

Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Solar Films Inc. Oy Tuottaja: Markus Selin, Jukka Helle. Ohjaus: Aleksi Mäkelä. Käsikirjoitus: Marko Leino. Kuvaus: Pini Hellstedt. Lavastus: Pirjo Rossi. Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen. Musiikki: Kalle Chydenius. Äänisuunnittelu: Jyrki Rahkonen. Leikkaus: Kimmo Taavila. Pääosissa: Samuli Edelmann (Tomppa), Peter Franzén (Krisu), Kari Hietalahti (Kari), Pihla Viitala (Monika), Kristo Salminen (Arska), Jasper Pääkkönen (Korppu), Hiski Grönstrand (Pera), Tommi Rantamäki (Koistinen), Pekka Valkeejärvi (Uki). Helsingin ensiesitys: 09.01.2009. VET A-51737– K15 – 133 min

Tammikuussa 2009 ensi-iltansa saanut Rööperi on televisiosarjat ja –elokuvat mukaan lukien Aleksi Mäkelän 24. elokuva. Mäkelän repertuaariin kuului ensimmäisestä pitkän elokuvan ohjauksestaan lähtien 1993 seikkailu ja toiminta, suomalaisessa elokuvassa tuolloin varsin laiminlyöty lajityyppi. Ehkä juuri Mäkelän ansioksi voidaan lukea, että puhe amerikkalaisuudesta ja turmiollisuudesta lakkasi elokuvan yhteydessä. Romanovin kivet (1993) ja Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat (1994) osoittivat vauhdikkaan toiminnan kotiutuneen suomalaiseen elokuvaan varsin hyvin. Rikostarina Häjyt osoitti sitten myös yleisön suosion käytännössä – vaikka ei taloudessa. Pahat pojat (2003) lähes tuplasi katsojamäärissä Häjyjen sinällään korkean luvut – nyt puoli miljoonan haamuraja ylittyi todella selvästi, katsojia oli yli 650 000 ja DVD-myynti kasvatti katsojamäärää. Kokenut ohjaaja palkittiinkin valtionpalkinnolla vuonna 2009.

Rööperi ei kuulu Mäkelän suurimpiin tuotantoihin. Alle kahden miljoonan euron budjetilla valmistettu rikollistarina Helsingin Punavuoren tapahtumista perustuu rikostoimittaja ja -kirjailija Harri Nykäsen ja monimuotoisen helsinkiläiselämän omanneen nykyisen yrittäjän Tom Sjöbergin teokseen "Rööperi – Rikoksen vuodet 1955-2005". Sjöbergin muisteluksiin toiminnastaan Punavuoren rikollisjengissä on tietysti edennyt fiktiiviseen suuntaan, eikä dokumentaarisuus ollut elokuvan tekijöiden tavoitteena todellisuutta korostavien mainoslauseiden tuolla puolen. Kyse oli, kuten elokuvayhtiö itsekin mainostaa, siitä että tarinaa oli "vahvasti dramatisoitu, etäännytetty ja sattumanvaraistettu". Vaikka elokuvan tapahtuma perustuisi todella tapahtuneeseen, "sen kokija on saattanut olla täysin toinen henkilö kuin elokuvassa".

Rööperi sijoittuu 1950-luvun takaumajaksoa lukuun ottamatta vuosien 1966–1979 välille, toisin sanoen toimivan hyvinvointivaltion tärkeimpiin kehitysvuosiin. Järjestäytymistä ja organisaatiohalua oli myös elämän nurjalla puolella, jossa osa pääasiassa nuorista ja keski-ikäisistä miehistä valitsi ammatikseen rikollisuuden ympäristössä, jonka karuja puitteita turvavaltio ei vielä ollut päässyt kohentamaan eikä kaikkialle tunkeva taloudellinen muutos kiillottamaan. Näin Rööperi kasvaa mypös kertomukseksi suomalaisen suurkaupungin syrjäisestä kaupunginosasta, sen ihmisistä, vaihtoehdoista ja mentaliteeteista. Asialla on myös nostalginen ja ehkä myös historiallinen puolensa: tätä maailmaa ei enää ole olemassa. Historiallista on myös rikosten luonteen muuttuminen viinan myynnistä ja ryöstöistä, koronkiskontaan, hämärään pornokauppaan ja lopulta huumeisiin. Tämän keinovalikoiman puitteissa elokuva sovitelee ihmiselle tavallisia toiveita ja unelmia.

Tuttujen suomalaisnäyttelijöiden tähdittämä elokuva toki nostalgisoi, mutta tuo esiin myös varjoisan elämän todellisia varjopuolia: karujen elämänehtojen lisäksi väkivalta aina kuolemaa myöten varjostaa vuorokauden ympäri urbaania rikollista toimintaa.

Jari Sedergren 18.12.2009

Liikkumavara

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 2009. Tuotantoyhtiö: Illume Oy. Tuottaja: Pertti Veijalainen. Apulaistuottaja: Maarit Mononen. Ohjaus: Annika Grof. Käsikirjoitus: Annika Grof. Suunnittelu: Annika Grof, Janina Kokkonen. Kuvaus: Anssi Leino, Joni Ulmanen, Jarmo Kiuru, Hannu-Pekka Vitikainen. Musiikki, äänitys ja miksaus: Ville Riippa. Muusikot: Antti Hartikainen, Marko Portin, Tero Toivonen, Janne Pulkkinen. Digitointi: Vappu Tuomisto, Joni Ulmanen, Outi Rehn. Online: Ville Lepistö, Mikko Löppönen, Henri Pulla – kaikki Talvi Oy. Leikkaus: Pauliina Punkki. Helsingin ensiesitys: DocPoint 23.1. 2009 – televisioesitys: 11.2.2009, 15.2.2009 YLE TV2 – VET A-51572 – S – 87 min

Iloisimman vastaanoton vuoden 2009 dokumenttielokuvista sai tammikuussa ensi-iltaansa ehtinyt Annika Grofin Liikkumavara. Palkintoraatien, kriitikoiden ja katsojien yksimielinen tuomio oli selvä: politiikasta ja jopa päivänpolitiikasta on dokumentin aiheeksi. Kyse ei kuitenkaan ole pintaa silottelevasta tai kriittisestä politiikkanäkemyksestä, jossa dokumentintekijä määrittelisi kantaa politiikan sisältöihin, vaan siitä, miten politiikkaa tehdään eduskunnassa, kansan omien edustajien arkipäivässä.

Yleisaradion toimittajakokemusta ennen dokumenttiohjaajan uraansa omaavan Annika Grofin elokuva kuvaa yhden lain, terveyskeskus- ja päivämaksujen korotukseen johtavan esityksen synnyn eduskunnassa alusta loppuun. Kamera on päästetty ensimmäistä kertaa (sosiaali- ja terveys)valiokunnan tiukasti suljettujen ovien taakse, eduskuntaryhmien sisäpiiriin ja joskus hieman erikoisiin poliittisiin käytäntöihin kuten käytäväkeskusteluihin.

Vaikka Grofin ote on päällisin puolin reportaasinomainen, kuva politikoivista pukumiehistä ja jakkupukunaisista muuttuu. Taitavilla valinnoilla ja leikkauksilta poliitikon pinta repeilee ja alta paljastuu ihminen, jolla on sekä heikkouksia että vahvuuksia. Samalla poliittisen prosessin monimutkaisuus ja –muotoisuus aukenee tavalliselle, politiikkaa seuraamattomalle katsojalle.

Jos joku myytti murtuu Grofin käsittelyssä kokonaan, on se viime vuosikymmenenä paljon hellitty ajatus kaikkien puolueiden samankaltaisuudesta ja linjanvetojen yhtenäisyydestä. Terveydenhoidon maksut ja päiväkotiasiat osoittavat, että puolueet ovat yhä erimielisiä ja vastakkainasettelu on päivänselvää – asia joka näkyy kansanedustajien istumisjärjestyksessä sekä suuressa istuntosalissa että valikuntien suurten pöytien äärellä. Kansanedustajien henkilökohtainen ote on myös mieliin painuvaa. Kun tärkeitä asioita käsitellään, tunteet ovat pelissä – ja joskus myös hermot. Mikä on sitten paljon kansan suussa parjatun kansanedustajan asema poliittisessa prosessissa. Epäilemättä paljon pienempi kuin mitä yleisesti luullaan – aihe vaatisi oman dokumenttinsa.

Tampereen elokuvajuhlilla 2009 Liikkumavara sai niin pääpalkinnon yli 30-minuuttisten elokuvien sarjassa kuin myös kotimaisen kilpailun yleisöpalkinnon.

Jari Sedergren 17.12.2009

Manuela

Valmistusmaa ja -vuosi: Kuuba 1966. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Tuotannonjohto: Miguel Mendoza. Ohjaus, käsikirjoitus: Humberto Solás. Kuvaus: Jorge Herrera. Musiikki: Tony Tano. Leikkaus: Nelson Rodriguez. Pääosissa: Adela Legrá (Manuela), Adolfo Llaurado (Mejicino). Helsingin ensiesitys: 1967 – maahantuoja: Suomi-Kuuba -seura – VET 76032 – K16 – 1155 m / 42 min

Manuela (Adela Legrá) on talonpoikaisnainen ("mulato guajira"), josta tulee vallankumouksellinen sissi (guerilla). Alussa kuva Manuelan vartalosta vaihtuu hetkessä hänen äitinsä murhaan ja väkivaltaiseen ratsiaan hänen taloonsa. Tulipalon raivotessa Manuela pakenee viidakon halki. Pako päättyy, kun Manuela löytää kapinalliset ja saa univormun. Solásille tyypillisesti dialogia on vain vähän ja ensi kertaa ohjaajan kanssa yhteistyössä olleen Jorge Herreran kameran visuaalinen ote kertoo tarinan oleelliset piirteet toiminnan kautta. Toiminta korostuu käsivaralla kuvatun dokumentaarisen todentunnun myötä viidakon valoissa ja varjoissa.

Pääosia esittävät tässä kolmiosaiseksi kaavaillussa, mutta yhteen osaan tiivistetyssä elokuvassa Adela Legrá guerillanaisena ja Adolfo Llaurado "meksikolaisena", kitaraa soittavana sissikapinallisena. Lyyrisimmillään Manuela on esittäessään parin idyllistä yhteiseloa, mutta sekin saa poliittisen vivahteen kuumentuneiden tunteiden muodossa, kun Manuela moittii Mejicanoa selviytysmiskyvyn puutteesta – myöhemmästä feministisestä kritiikistä muistuttavalla tavalla nainen opettaa miestä pesemään vaatteensa. Sodankäynnissä sukupuolien eroa ei juuri havaita, sillä Manuela käy tankkeja vastaan siinä kuin miehiset toverinsa. Mutta onko kuubalaista sukupuolianalyysiä, kun vastaan tulee äärimmäinen moraalinen kysymys, sotavankien ottaminen tai ottamatta jättämättä. Poliittisesti kyse on vallankumouksellisen tietoisuuden muotoutumisesta, jossa osatekijöinä ovat vihollisen aggressio, ihmisenä olemisen moraali ja suurin kaikista, rakkaus.

– Jari Sedergren 26.11.2009

Simparelé

Valmistusmaa ja -vuosi: Kuuba 1974. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Tuotannonjohto: Orlando de la Huerta. Ohjaus, käsikirjoitus, runot: Humberto Solás. Kuvaus: Livio Delgado. Musiikki: Haitilaista kansanmusiikkia. Leikkaus: Nelson Rodriguez. Äänitys: Ricardo Istueta. Esiintyjiä: Martha Jean Claude (myös laulujen uudet sanat ja historialliset tulkinnat), ryhmä Kuubassa asuvia Unión de Haitianosin jäseniä. Maahantuoja: Tampereen elokuvataide 1975 – VET 83454 – K8 –852 m / 30 min

Humberto Solás (1941–2008) osallistui osana 26. heinäkuun liikettä Kuuban diktaattori Fulgensio Batistan vastaiseen toimintaan jo 14-vuotiaana. Solás haaveili arkkitehdin urasta, mutta valmistui Havannan yliopistosta historiasta. ICAICin perustamisen jälkeen hän hakeutui tuoreena maisterina mukaan ja sai tehdä ensimmäisen lyhytelokuvansa. Ennen pitkää elokuvaansa Variaciones (yhdessä Hector Veitian kanssa 1962) hän työskenteli vallankumouksellisten uutiskatsauksien ja propagandististen lyhytelokuvien parissa. Ura jatkui Ranskan uudesta aallosta vaikutteita saaneiden pitkien näytelmäelokuvien ja lyhyiden historiaa ja kulttuuria painottavien elokuvien ohjaajana.

Solás on itse todennut, että Simparelé oli hänelle "täydellinen irtiotto menneisyydestä". Se esittelee Martha Jean Clauden, Kuubaan emigroituneen haitilaisen laulajan, jolla on elokuvan tyylitellyssä toiminnassa tarinankertojan, muusan ja osallistujan rooli. Simparelé keskittyy Haitin historiaan, joka esitetään vahvasti koreografioidulla, tyylitetyllä, jopa brechtiläisenä pidetyllä tavalla. Simparelé ei ole dokumentaarinen, vaikka Haitia ja sen surkeata tilaa koskevia tilastoja esitelläänkin niiden valokuvien ja uutisfilmiotteiden ohella, jotka keskittyvät asettamaan Haitin diktaattorin "Papa Doc" Duvalierin ja hänen hallituksensa huonoon valoon. Solás valmisti käsikirjoituksensa yhdessä tarinan pohjaksi elämänsä tarjonneen Martha Jean Clauden kanssa.

Simparelé on Solásin ensimmäinen värifilmi. Väreillä onkin suuri symbolinen merkitys elokuvan kertomuksessa. Jo alun lähikuvissa Claude esiintyy punaisessa valossa mustaa taustaa vasten. Kun hän sanoo, että "haitilaisten pitäisi kirkua", näkymä leikkautuu vastakohtaiseen kuvaan, imageen, silmää ja kameraa häikäisevässä valkoisessa huoneesssa. Punaiset vaatteet saavat seurakseen punaisiin, keltaisiin ja valkeaan pukeutuneita mustapintaisia miehiä: kuvaaja Livio Delgado rakastaa kontrasteja ja värien rikkautta (Senegalin presidentin mukaan) senghorilaisittain, négritude-tietoisesti. Tämän tietoisen väri- ja rotuilottelun jälkeen on aika ottaa esille historian tulkinta vallankumouksellisesta perspektiivistä, liikkuvan kameran vastatessa huutoon. Claude palauttaa mieleen runouden ja afrikkalaiset myyttiset hahmot, joissa historiallinen ja myyttinen kohtaavat aivan kuin se todellisuus, joita kuvissa viihtyvät naiivit maalaukset representoivat. Värien symboliikka saa dantelaisia infernon muotoja, kun esiteltävänä on vallankumouksen epäonnistuminen. Katsojan tunnerekisteri täyttyy nopeasti kuvien vaihdellessa fiktiosta dokumentaariseen – iskevät värikirjaimet ravistelevat totuuden nimissä esitellessään Haitin todellisuuden nurjaa puolta neuvostopropagandan alkuvuosista muistuttavalla tavalla, vertovilaisittain ja eisensteinilaisittain. Elokuvan repivä luonne kääntyy kuubalaisittain positiiviseksi, kun katsoja vakuutetaan solidaarisuuden välttämättömyydestä ja siihen liittyvästä jatkuvasta aseellisesta vastarinnasta Haitin diktaattoreita vastaan.

Jari Sedergren 26.11.2009

Les Témoins

Englanninkielinen nimi: The Witnesses. Valmistusmaa ja -vuosi: Ranska 2007. Tuotantoyhtiö: UCG, SBS Films, France 2 Cinéma, Soficinéma 2 & 3, Programme MEDIA de la Communauté Européenne, Sofica UCG 1 (osatuotanto), Canal+ (osatuotanto), Région Ile-de-France (tukija). Tuotannonjohto: Yvon Crenn. Tuottaja: Said Ben Said. Ohjaus:André Téchiné. Apulaisohjaajat: Michel Nasri, Maëva Poli. Käsikirjoitus: Téchiné, Laurent Guyot, Viviane Zingg Michel camesin ja Jamil Rahmanin ideasta. Kuvaus: Julien Hirsch. Lavastus: Michèle Abbé-Vannier, Pascal Martin, Mylene Riccardi, Catherine Werner-Schmidt. Erikoistehosteet: Thomas Duval, Aurélie Laumont. Puvut: Radija Zeggai. Ehostus: Dominique Colladant, Cédric Gérard, Frédéric Souquet. Musiikki: Philippe Sarde. Muusikot: Les musician de l'orchestre du Duodijon, musiikin johto: Laurent Balandras, Daniela Romano. Leikkaus: Martine Giordano. Ääni: Jean-Paul, Muguel, Francis Wargnier, Cyril Holtz. Pääosissa: Michel Blanc (Adrien), Emmanuelle Béart (Sarah), Sami Bouajilla (Mehdi), Julie Depardieu (Julie), Johan Libéreau (Manu), Constance Dollé (Sandra), Lorenzo Balducci (Steve), Alain Cauchi (Sheriff), David Barbas (Mehdin kollega), Zavier Beauvois (toimittaja), Raphaëline Goupilleau (Julien ja Manun äiti), Jacques Nolot (hotellin omistaja), Maïa Simon (Sarahin äiti), Bertrand Soulier (tohtori) – K15 – 112 min

Sivistynyt keski-ikäinen lääkäri Adrien tapaa juuri aikuistuneen 18-vuotiaan Manun pariisilaisessa puistossa 1984. Manu hylkää Adrienin ehdotukset, mutta pyytää tätä kohta pitämään takkiaan sen aikaa, kun hän osallistuu pensaikoissa pidettäviin orgioihin. Vaikka aloitus ei ehkä ole paras mahdollinen, Adrien ottaa nuorukaisen hoiviinsa: Pariisin mahdollisuuksia hyödyntäessään käy ilmi, että Manu sähköistää hänen tylsän elämänsä. Adrienin ystävä, rikas lastenkirjailija Sarah pelkää, että Adrienia käytetään hyväksi, mutta Adrien kiistää tämän: "Ystäviltä voi pyytää mitä tahansa."

André Téchinén ura alkoi jo 1960-luvulla, mutta parhaiten hänet muistetaan vuoden 1994 arvostelumenestyksestä Villikaislat. Uusin elegantiksi kehuttu elokuva keskittyy ystävyyden merkityksiin ja mahdollisuuksiin. Jälleen kerran keskiössä on myös halu, jota symboloi Téchinélle tuttuun tapaan taito valita intensiivisiä nuoria ranskalaisia näyttelijöitä keskeisiin ja seksikkäisiin rooleihin. Uusinta elokuvaa luonnehtii romantiikan ja tunteiden palon lisäksi jännitys, joka on saanut arvostelijat sanomaan, että ohjaaja osaa yhdistää Almodóvarin Hitchcockiin.

Enemmän tai vähemmän harkituilla haluilla on usein seurauksensa. Nyt ystävyyttä koettelee 1980-luvun vitsaus, AIDS, joka muutti monella tapaa yleistyneen seksuaalisen vapauden seksuaaliseksi vaaraksi. Filmi kiertää kokoon neljän ihmisen kiintoisat elämät. Huoleton Manu muuttuu paineen alla vaaralliseksi. Rakkauden ovimatto, jopa masokistinen Adrien ryhtyy lääketieteelliseksi soturiksi taistellessaan uutta virusta vastaan. Vapaan avioliiton kannattaja Sarah tasapainottelee vain heikosti kehittyneen äitiyden ja taiteellisuuden välillä ja hänen algerialaisittain machohenkinen aviomiehensä löytää itsestään uuden ominaisuuden, homoseksuaalisuuden. Näitä elämiä ja elämän muutoksia elokuva pyytää katsojiaan seuraamaan mullistusten vuoden ajan. Monitulkintainen loppu voi saada valaistusta eräästä Téchinén haastattelusta, jossa hän siteerasi mestariohjaaja Fritz Langia: "Kuolema ei ole loppu."

Jari Sedergren 2.12.2009

The Spy Who Came in from the Cold

Suomenkieliset nimet: Mies kylmästä / Vakoilija kylmästä. Ruotsinkielinen nimi: Spionen som kom in från kylan. Valmistusmaa ja -vuosi: Iso-Britannia 1965. Tuotantoyhtiö: Salem. Tuotannonjohto: James Ware. Tuottaja: Martin Ritt. Ohjaus: Martin Ritt. Apulaisohjaaja: Colin Brewer. Käsikirjoitus: Paul Dehn ja Guy Trosper John Le Carrén saman nimisestä romaanista. Kuvaus: Oswald Morris. Kuvasuunnittelu / lavastus: Tambi Larsen, Hal Pereira, Edward Marshall, Josie MacAvin. Musiikki: Sol Kaplan. Leikkaus: Anthony Harvey. Pääosissa: Richard Burton (Alec Leamas), Claire Bloom (Nan Perry), Oskar Werner (Fiedler), Sam Wanamaker (Peters), George Voskovec (itäsaksalainen puolustusasianajaja), Rupert Davies (George Smiley), Cyril Cusack (Kontrolli), Hans-Dieter Mundt (Peter Van Eyck), Michael Hordern (Ashe), Robert Hardy (Dick Carlton), Bernard Lee (Patmore), Beatrix Lehmann (oikeuden puheenjohtaja), Esmond Knight (vanha tuomari). Helsingin ensiesitys: 18.3.1966 Aloha – maahantuoja: Paramount Pictures – televisioesitys. 20.3.1993 YLE TV2. VET 73612 – K16 – 3090 m / 113 min

John Le Carré on tunnetuimpia vakoilukirjojen tekijöitä kautta aikojen. Erityisessä suosiossa paistattelevat hänen kylmän sodan kuvauksensa, joiden tarkkuus ja armottomuus luonnehtivat salaista sotaa harvinaisen osuvasti. Kirjailijan teokset ovatkin järkiään nousseet kansainvälisiksi best-sellereiksi.

Elokuvaohjaajien uralla kylmän sodan teemat eivät ole yleensä olleet meriittejä, ainakaan jos mittapuuksi asettaa sen, mitä ohjaajat elämäkerroissaan tai elämäkerturit ovat niistä sanoneet tai enimmäkseen vaienneet. Martin Ritt tunnetaan kylmän sodan vastaisesta elokuvastaan The Front (Musta lista, 1976), mutta hänen uraltaan löytyy myös kylmän sodan kovaksikeitetty läntinen näkemys elokuvassa The Spy Who Came in from the Cold (1965).

Ritt ei kuitenkaan elokuvallaan saa nimitystä kylmän sodan soturiksi, vaikka se saattoi sellaiselta näyttää kulttuurin poliittisia arvoja kunkin ohjaajan kohdalla mittaavissa hallintoelimissä, mitä ohjaaja osaltaan en-simmäisten ohjaajien joukossa kritisoi elokuvallaan Musta lista yli kymmenen vuotta myöhemmin. Mies kylmästä -elokuvan esitystapa on niin traagisen kova ja poliittisesti ja yhteiskunnallisesti tietoinen, että se ylittää salaista sotaa yksipuolisesti ihannoivan kylmän sodan standardit moninkertaisesti. Jos vertauskohtaa hakee, se on löydettävissä Bond-spektaakkeleista.

Mies kylmästä on elokuva, joka seuraa kohtuullisen tarkoin romaania. Alkutilanteessa Britannian salaisen palvelun agentti Alec Leamas (Richard Burton) on palannut Lontooseen kärsittyään pahoja takaiskuja Berliinissä. Hän saa Sirkukselta tehtäväkseen esittää tehtävistään alennettua miestä, jonka tie vie rappion partaalle, alkoholismiin ja katkeraan pettymykseen. Hänen lähin päällikkönsä – Kontrolli (Cyril Cusack) – järjestää näennäisesti erotetulle Leamasille työpaikan kirjastoapulaisena. Tehtävä saa lihaa luiden ympärille, kun käy ilmi, että hänen työkaverinsa Nan (Claire Bloom) on kommunistipuolueen paikallisosaston sihteeri. Vastoin tahtoaa Alec kiintyy Naniin, joka rakastuu mieheen.

Kommunistit ajattelevat Alecin olevan kypsä loikkaamaan, minkä valmisteluissa hän matkustaa ensin Hollantiin ja sieltä edelleen rautaesiripun taakse Itä-Saksaan, missä maan vakoilun kakkosmies Fiedler (Oskar Werner) yrittää pumpata mieheltä tietoa esimiehestään, itäsaksalaisten vakoilun johtajasta Mundtista (Peter Van Eyck), jonka epäillään työskentelevän brittien hyväksi. Alec toimii ohjeidensa mukaisesti ja kiistää tietävänsä asiasta. Saadun tiedon mukaisesti Mundt toimii heti ja vangitsee molemmat, mutta on itsekin vaara-vyöhykkeessä. Oikeudenkäynti saa kuitenkin uutta luonnetta, kun tähtitodistaja Alecin lisäksi myös Nan tulee todistamaan. Alec tajuaa silloin mikä hänen tehtävänsä todellisuudessa on ollut - edessä on pakoretki.

Jari Sedergren 3.12.2009

Kirja: http://en.wikipedia.org/wiki/The_Spy_Who_Came_in_from_the_Cold
Elokuva: http://wapedia.mobi/en/The_Spy_Who_Came_in_from_the_Cold_(film)

Tyttö astuu elämään

Ruotsinkielinen nimi: En flicka i grått. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: Orvo Saarikivi. Käsikirjoitus: Mika Waltari. Kuvaus: Armas Hirvonen. Lavastus: Karl Fager. Ehostus: Tuulikki Uskali (kampaaja). Musiikki: Väinö Haapalainen. Orkesteri: Helsingin Teatteriorkesteri. Leikkaus: Orvo Saarikivi, Armas Vallasvuo. Ääni: Pertti Kuusela, Kurt Vilja. Järjestäjät: Leo Sarri, Veikko Linna. Pääosissa: Ansa Ikonen (Elli Arho), Eino Kaipainen (luutnantti Arvo Tani), Laila Rihte (Lillukka Koponen), Kyllikki Forssell (Aino Mäkinen), Yrjö Tuominen (johtaja Arho, Ellin isä), Ossi Elstelä (nostomies Mälli), Eero Eloranta (Veli Arho), Joel Asikainen (Arvi), Sasu Haapanen (punaupseeri), Mervi Järventaus (Maija, keräyslotta), Ensio Jouko (eversti), Aino Lohikoski (järjestelylotta), Varma Lahti-nen (kurssinjohtaja / sotilaskodin johtajatar), Matti Lehtelä (päivystäjäsotamies), Veikko Linna (sänkinen sotamies), Olavi Saarinen (1. kaveri), Leo Lähteenmäki (2. kaveri), Armand Lohikoski (everstin adjutantti), Liisa Peitsalo (pikkulotta), Kalle Rouni (sotilaslääkäri), Kaija Suonio (lotta), Vilho Siivola (vartiomies), Elsa Turakainen (kanslialotta), Pentti Viljanen (Jaakko), Esko Vettenranta (iloinen sotamies). Kreditoimattomina: herra Salonen (hevosmies), Henrik Linnove (sk-pappi), Laila Jokimo (tanssijatar), Senja Soitso (lotta), Regina Heinonen (keskuslotta), Kyösti Käyhkö (sotamies), Leo Sarri (työmies / pioneerisotamies), Vilho Jägermalm (vartiomies), Anna-Maija Kahilahti (lääkintälotta), Erkki Miettinen (kuoleva sotilas), Kalle Kultala (haavoittunut), Arvo Kuusla (lääkintäkersantti), Vilho Ruuskanen (pioneerikersantti), Antti Karppanen (aliupseeri), Eino Salminen (puna-armeijan sotilas), Otto Noro (matkustaja junassa), J. A. F. Sarmo (konduktööri), Onni Korhonen (hovimestari) ja Anton Soini (tarjoilija). Helsingin ensiesitys: 28.2.1943 Rea. Filmitarkastus: 1750 – K16 – 2500 m / 91 min

Orvo Saarikiven ohjaama ja Mika Waltarin käsikirjoittama Tyttö astuu elämään sai mainoksissa luonnehdin-nakseen "nuoren lotan tarina Suomen sodassa 1941". Kertomus ajoittaa tarinan jatkosotaa edeltäviin kuu-kausiin ja hyökkäysvaiheen ensikuukausiin toukokuusta elokuuhun. Kuvausten yhteydessä kesällä ja syksyllä 1942 puolustusvoimain katsauksia sodan alkuaikoina ohjannut ohjaaja Saarikivi lyhensi Waltarin käsikirjoitusta iskevämmäksi. Sodan jälkeen tämä ei riittänyt. Esityskopioista leikattiin pois poliittisesti sopi-mattomaksi katsottuja Suur-Suomi –henkisiä vuorosanoja: "Meistä tulee suuri kansa. Vapaa ja onnellinen kansa". Myös Björn Soldanin puolustusvoimille kuvaama presidentti Risto Rytin tunnettu radiopuhe 26.6.1941 sekä vangiksi joutuneita puna-armeijalaisia esittelevä jakso on elokuvasta poistettu jälkikäteen. Vastaavia leikkauksia on tehty sodan jälkeen moniin sodanaikaisiin elokuviin kaikessa itsesensuurin vaatimassa hiljaisuudessa.

Vaikka Suomen Filmiteollisuuden vahva mies, tuottaja T. J. Särkkä lyhenteli elokuvan uusien poliittisten näkökulmien mukaiseksi, levitykseen hän ei sitä enää laskenut. Lottajärjestön kieltämisen jälkeen tilanne olisi ollut toivoton joka tapauksessa. Sensuurikieltoa elokuva ei koskaan saanut. Näin lähinnä maaseudun katsojamenestyksen myötä hieman keskinvertoa paremmin menestynyt Tyttö astuu elämään kuuluu sodan jälkeen itsesensuurin vuoksi epämääräiseksi ajaksi hyllylle sijoitettuihin. Käytännössä tuottajan päätös oli lopullinen, sillä ääninegatiivi on osin tuhoutunut arkiston pelasteduplikaattia myöten, eikä elokuvaa ole huhtikuun 1944 jälkeen tästäkään syystä julkisesti esitetty missään, ei teattereissa eikä televisiossa.

Aikalaisarviot olivat pohjimmiltaan sodan hengessä isänmaalliselle aiheelle myönteisiä, mutta turhan juhlallisena ja jäykkänä pidetty dialogi alensi arvostusta aikalaisten silmissä. "Tyttö astuu elämään on ajankohtai-nen ja tervehenkinen elokuva", Olavi Vesterdahl tiivisti Aamulehdessä (22.3.1943). "Sen isänmaallinen paatos on sota-aikana paikallaan ja sen pyrkimys on vilpitön [– –]. Monin paikoin tuulahtaa vastaan yksinkertainen, reipas huumori ja lottien arkitouhut on kuvattu uskottavasti ja ilman liikoja paisutteluja. Jos sanailu olisi ollut vähemmän mahtipontista ja toiminnan olisi annettu enemmän puhua puolestaan, olisi vaikutus ollut vielä parempi. Mutta näinkin Tyttö astuu elämään on viimeaikaisten kotimaisten elokuvien joukossa parhaimpia. Onpa sillä psykologisiakin ansioita: nuoren lottatytön kokemukset sodan pyörteissä ja niiden vaikutukset on paikka paikoin kuvattu tavallista syvemmällä otteella." Ansa Ikosen roolityö sai kiitosta, sillä "herkkyys on edelleen Ansa Ikosen parhaita avuja", kuten Olavi Vesterdahl kirjoitti, vaikka häntä pidettiinkin yleisesti hieman vanhana tuoreen ylioppilastytön rooliin.

Lottajärjestön kieltäminen jatkosodan jälkeen vei lotat varastojen elokuvahyllyille täydellisesti yli kymmeneksi vuodeksi. Lotat ja monet monet muut sota-ajan ilmiöt pääsivät valkokankaille uudestaan 1950-luvun puolivälistä lähtien, ensimmäisenä lottiin keskittyvänä elokuvana markkinoille tuli Aarne Tarkaksen lämminhenkinen Rintamalotta (1956). Stalinin kuoleman ja sitä seuranneen Neuvostoliiton "suojasään" myötä Suomessa toteutunut sodan ajan historian revisio – sodan arvojen palautusyritys - päättyi kuitenkin vuosikymmeniksi ensin yöpakkasiin (1958) ja lopullisesti noottikriisiin (1961). Neuvostoliiton kaatuminen palautti lotat osaksi suomalaisen elokuvan sotaepookkia.

Jari Sedergren 9.12.2009

Klass

Valmistusmaa ja -vuosi: Viro 2007. Tuotantoyhtiö: Amrion. Tuotannonjohto: Kaspar Kaljas, Gerda Kordemets. Tuottajat: Riina Sildos ja Ilmar Raag. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ilmar Raag. Kuvaus: Kristjan-Jaak Nuudi. Erikoistehosteet: Armin Altorf, Lauri Laasik. Lavastus: Eva-Maria Gramakovski. Musiikki: Martin Kallasvee, Paul Oja, Timo Steiner. Puvut: Agne Talu. Make-up: Merike Petri. Leikkaus: Tambet Tasuja. Ääni: Horret Kuus, Kristian Miilen. Pääosissa: Vallo Kirs (Kaspar), Pärt Uusberg (Joosep), Lauri Pedaja (Anders), Paula Solvak (Thea), Mikk Mägi (Paul), Riina Ries (Riina), Joonas Paas (Toomas), Kadi Metsla (Kati), Triin Tenso (Kerli), Virgo Ernits (Tiit), Karl Sakrits (Olav). K15 – 97 min

Koulumurhat ovat puheenaihe monessa maassa. Virolaisen Ilmar Raagin Klass on provokatiivisia sävyjä sisältävä naturalistinen elokuva, joka nostaa ohjaajansa eurooppalaiseen kärkikaartiin. Aihepiiri ei ole kokonaan uusi, sillä amerikkalaisohjaaja Gus Van Sant oli myös saanut elokuvaansa Elephant inspiraationsa amerikkalain pikkukaupungin, Columbinen traagisista tapahtumista. Virolaisohjaajan näkökulma on toinen, se rationalisoi väkivaltaa ja asettaa katsojansa tukalaan paikkaan. Kuinka tekijöitä pitäisi rangaista?

Elokuvan päähenkilönä on kaksi koulukiusattua ja kiusaajaa: 16-vuotias Joosep (Part Usuberg) on ollut jo pitkään toisten hampaissa, hyvännäköinen Kaspar (Vallo Kirs) vaihtaa puolta ryhtyessään Joosepin kiusaajasta suojelijaksi. Aluksi Kaspar osoittaa halua sopeutua, vaikka kaveruussuhteita ei helposti synny. Lopulta hän saa kontaktin Theaan (Paula Solvak), joka kehottaa Kasparia puolustamaan Joosepia konkreettisessa kiusaamistilanteessa. Kaspar joutuu tämän vuoksi ongelmiin luokan alfauroksen Andersin (Lauri Pedaja) kanssa. Joosepin puolustamisesta tulee kunniakysymys ja kun Andersin jengin harjoittama kidutus vain yltyy, syntyy ajatus kostosta. Koston väkivaltainen luonne tunnetaan.

Raag valmisti käsikirjoitusta yhdessä 15 ei-ammattilaisen koululaisnäyttelijän kanssa. Puheenvuorot justeerattiin nuorten suussa mahdollisimman aidoiksi ja siitä ohjaaja krediiteissään antaakin kiitoksen. Karlovy Varyn festivaalimenestys toi omassa maassaan menestyneen elokuvan myös eurooppalaisten katsojien ulottuville.

Jari Sedergren 7.11.2009

Y el cielo fue tomado por asalto

Kuuba 1972. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Ohjaus: Santiago Álvarez. 128 min

Ja taivas vallattiin rynnäköllä on kuubalaisohjaaja Santiago Álvarezin dokumentaarinen kuvaus Kuuban johtajan Fidel Castron kahden kuukauden matkasta Itä-Eurooppaan ja Afrikkaan vuonna 1972. Väreissä filmatulla matkalla vierailtiin yhteensä kymmenessä valtiossa, kolmessa afrikkalaisessa ja seitsemässä Euroopan maassa.

Afrikan kolonialismista vapautuvista maista tehtiin myöhemminkin kuubalaisdokumentteja tavalla, joka osoittaa kolmannen maailman olleen keskeinen Kuuban poliittisessa doktriinissa ja juuri se tarjosi aiheet useimmille kansainvälisille dokumenteille sosialistisessa Kuubassa. Niiden voima on siinä, että toteutus on muutakin kuin juhlavia paraateja ja diplomaattisia käytäntöjä, joita valtiovierailuelokuvat maasta riippumatta tapaavat olla.

Álvarezin sitoutumista ei voi epäillä, mutta näillä elokuvilla on merkitystä myös kohdemaissa, sillä kuten Patricio Guzmán on todennut: "Maa, alue tai kaupunki, josta ei ole tehty dokumenttielokuvaa on kuin perhe ilman valokuva-albumia."

Jari Sedergren 18.11.2009

Santiago Álvarezin parhaita 2

Orionissa 10.11.2009 klo 19.30; uusinta 13.11.2009 klo 17

Now!
Kuuba 1965. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Ohjaus: Santiago Álvarez. Leikkaus: Idalberto Gálvez, Norma Torrado. Kuvaus: Alberto Hernández, Pepin Rodríguez. Maahantuoja: Suomen elokuva-arkisto – VET 77675 – S – 148 m / 6 min

"Antakaa minulle muutama valokuva, leikkauspöytä ja vähän musiikkia, niin teen elokuvan", paljasti Santiago Álvarez 1960-luvulla kehittämänsä tekniikan. Lena Hornen laulu "Now!" – monet muistavat tämän nimellä "Hava nagila" – toimii elokuvakollaasin rytmisenä perusiskuna. Kompilaatio/kollaasi yhdistää poliittisideologisessa tarkoituksessa natsiparaateja, Ku Klux Klan-kokouksia, eri syistä järjestettyjä mielenosoituksia ja poliisin operaatiota. Liikkuvan kuvan lisäksi tekijät käyttävät lehtivalokuvia ja sanomalehtileikkeitä. Lopputuloksena syntyy vaikuttava kuvan ja musiikin yhdistelmä, taitava dokumentti rasismista.

Jari Sedergren 10.11.2009

¿Cómo, por qué y para qué se asesina a un general?

Kuuba 1971. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Kuvaus: Iván Napolas, Dervis Pastor Espinosa, Raúl Pérez Ureta. Musiikki: Idal-berto Gálvez (sovitus). Leikkaus: Norma Torrado. Maahantuoja: Suomen elokuva-arkisto – VET 83675 – S – 965 m / 36 min

"Miten, miksi ja missä tarkoituksessa kenraali murhataan?", kysyy Santiago Álvarezin poikkeuksellisen pitkä uutiskatsaus otsikossaan. Álvarez kiinnostui rehellisissä vaaleissa Chilen johtoon nousseesta Salvador Allendesta, jolla oli vaikeuksia CIAn tuella juonittelevan opposition kanssa alusta lähtien. Aiheena on kenraali René Schneiderin murha 22.10.1970.

Jari Sedergren 10.11.2009

El tigre saltó y mató, pero morirá... morirá...

Kuuba 1973. Tuotantoyhtiö: ICAIC. Tuottaja: Sergio San Pedro. Ohjaus: Santiago Álvarez. Animaatio: Adalberto Hernández, Santiago Peñate. Erikoistehosteet: Eusebio Ortiz, Jorge Pucheux. Musiikki: Victor Jara, Violeta Parra. Leikkaus: Gloria Argüelles. Ääni: Juan Demosthene. Maahantuoja: Tampere Film Festival – VET 82370 – K11 – 440 m / 17 min

"Tiikeri hyppää ja tappaa, mutta se kuolee... kuolee", toteaa Santiago Álvarezin Chile-elokuvista kolmas ja viimeinen. Sitaatti on Kuuban vallankumouksen symboliksi ja kansallissankariksi nostetun kirjailija José Martílta (1853-1895), yhdeltä Etelä-Amerikan tunnetuimmalta vallankumoukselliselta 1800-luvun jälkipuoliskolta.

Elokuva kuvaa Allenden kansanrintamahallituksen tuhoa. Monimuotoista kuva-aineistoa rytmittää kolme laulua Victor Jaralta, muusikolta, joka murhattiin keskitysleirinä toimineella Santiagon jalkapallostadionilla Pinochetin vallankaappauksen yhteydessä 1973. Elokuvaan on lainattu aineistoa myös Álvarezin toisesta Chile-elokuvasta De America soy hijo… y a ella me debo ("Amerikasta syntynyt..."), José Martí –lainaus sekin.

Jari Sedergren 10.11.2009

Santiago Álvarezin parhaita 1

Orionissa 4.11.2009 klo 19.00, uusinta 7.11. klo 18.15.

Kuubalainen dokumenttielokuvistaan tunnettu ohjaaja Santiago Álvarez Román (1919–1998) keskittyi töissään kuubalaiseen ja amerikkalaiseen kulttuuriin. Elokuvat tunnetaan "hermostuneesta montaasista", jossa lähdeaineistona käytettiin erilaista visuaalista aineistoa, esimerkiksi elokuvaotteita, sarjakuvia ja valokuvia. Tekniikkansa vuoksi häntä voidaankin pitää modernin videoelokuvan ennakoijana.

Ciclón
Pyörremyrsky

Kuuba 1963. Tuotantoyhtiö: Instituto cubano del arte e industria cinematográficos (ICAIC). Ohjaus: Santiago Álvarez. Musiikki: Juan Blanco. Leikkaus: Mario Conzalez. 22 min

Kuuba kuuluu niihin maihin, joiden säännöllisiin epätoivoittuihin vieraisiin kuuluvat hurrikaanit. Santiago Àlva-rez ryhtyi toimeen useiden kuvaajien materiaalin kanssa sen jälkeen, kun hurrikaani Flora iski lokakuussa 1963 Orienten ja Camageyn maakuntiin Kuubassa. Mustavalkoinen dokumentti tallentaa selostuksetta tuhot, kylien evakuoinnin ja avustustoimet uhrien hyväksi.

– Jari Sedergren 4.11.2009

Cerro Pelado

Kuuba 1966. Tuotantoyhtiö: Instituto cubano del arte e industria cinematográficos (ICAIC). Ohjaus: Santiago Álvarez. VET 80533 – K8 – 970 m / 36 min

Cerro Pelado on kuubalaisurheilijoita Keskiamerikan ja Karibian 10. urheilukisoihin kuljettava laiva, joka on saanut oli nimensä Sierra Maestralla käydyn kuuluisan taistelun mukaan. Kisat pidetään Yhdysvaltoihin kuuluvassa Puerto Ricossa. Kylmän sodan hengessä rannikkovartijat yrittävät estää sosialistisen Kuuban edus-tusjoukkueen saapumisen kisoihin. Kisoissa kuubalaiset voittavat eniten mitaleita ja lopussa Fidel Castro palkitsee sekä kisoissa että propagandassa menestyneet urheilijat. Àlvarezin tekniikka on kuosissaan, selostus on vähäistä, mutta musiikkia käytetään laajasti tuomassa kommentaariin pisteliästä ja osuvaa huumo-ria.

– Jari Sedergren 4.11.2009

79 primaveras
79 kevättä

Kuuba 1969. Tuotantoyhtiö: El Instituto de Cinematografía (ICAIC). Ohjaus ja käsikirjoitus: Santiago Álvarez. Kuvaus: Ivan Nápoles. Leikkaus: Norma Torrado. Musiikki: mm. Silvio Rodriguez. VET 78237 – K-11 – 670 m / 24 min

Kuuban vallankumouksen jälkeen yksi keskeisistä uusista laeista oli kulttuurilaki, jonka lähtökohtana oli luoda yhteys kuubalaisen kulttuurin ja vallankumouksen välille. Tehtävä oli ymmärrettävästi propagandistinen – tarkoituksena oli edistää molempien toiminta-alueiden parhaita puolia. Kansallisen kulttuurin painotuksen ohella tavoitteena oli tuoda esiin tiedollista tavalla, joka yhdessä uuden elokuvatuotannon kanssa auttaisi sivistyksellisessä työssä vallankumouksellisessa Kuubassa.

Lakia toteuttamaan perustettiin vuonna 1959 El Instituto de Cinematografía. ICAIC johti ja valvoi kuubalaista elokuvatuotantoa mielessään vallankumouksellisen mielialan kehittäminen – erityisenä kohteena oli amerikkalaisen elokuvan vastustaminen korostamalla kansallista elokuvatuotantoa. Amerikkalaisen – tai monikan-sallisen, kuten asia Kuubassa ilmaistiin – kulttuurin vastustaminen (antiamerikanismi) ulottui elokuvien sisällön lisäksi muotoon. ICAICin johtajat löytyivät radikaaleista filmiklubeista, joissa Julio García Espinosa, Alfredo Guevara, Santiago Álvarez ja Tomás Gutiérrez Alea olivat oppineet tuntemaan toisensa jo ennen vallankumousta.

Santiago Álvarez oli kuubalaisen uutis- ja dokumenttielokuvien tuotannon ja liikkuvan elokuvakiertuetoiminnan perustajia. Hän ei tyytynyt tekemään uutis- ja dokumenttielokuvia perinteisillä metodeilla, vaan uudisti genrejä ja työtapoja jatkuvasti kokeiluillaan. Uusien muotojen etsimisen arvoa nostaa se, että varsinkaan uran alussa tekniset olosuhteet eivät olleet korkeatasoisia. ICAIC:n dokumenttielokuvien tuotannosta ja elokuvalehdistä vastannut Álvarez nousi nopeasti Fidel Castron "viralliseksi elokuvaajaksi". Propagandatehtävästä huolimatta – vertauskohtana ovat silloin Leni Riefenstahl, Dziga Vertov tai Roman Karmen – Álvarezin esteettiset kokeilut jatkuvat.

Álvarezin 120 elokuvan kokonaisuudesta valtaosa on dokumentteja, mutta mukaan mahtuu muutama animaatio- ja fiktioelokuva. Dokumenttien aihepiirit ovat kansainvälisiä Aasiaa ja Afrikkaa myöten ja elokuvien kohteiden henkilögalleria laaja: mukana ovat Fidel Castron ohella mm. Ernesto Che Guevara (Una foto recorre el mundo tai Hasta la victoria siempre), Ho Tsi Minh (79 Primaveras), Salvador Allende ja Chilen vasemmistoajan kulttuurinen johtonimi, muusikko Victor Jara.

79 kevättä -elokuvaa edelsi elokuva Hanoi, tiistai 13. päivä (1967), jossa Álvarez ja hänen kuvaajansa Napoli onnistuivat tallentamaan amerikkalaisten suurhyökkäystä miljoonien siviilien kaupunkiin, pääkaupunki Hanoihin. 79 kevättä perustuu 79-vuotiaana vuonna 1969 kuolleen Ho Chi Minhin (alunperin Nguyen Ai Quoc) runoihin: elokuva käy läpi Pohjois-Vietnamin johtajan elämänkerran tiiviissä muodossa. Vannoutuneena sosialistina Álvarez tukee kaikin tavoin Kuuban vallankumousta, mutta elokuvan estetiikka lähestyy avantgardismia, välittämättä narratiivin peruslaeista, sillä ohjaaja on, kuten usein mainittu, runollisten kuvien ja tunteita herättävän visuaalisen kommentoinnin mestari.

Ho Chi Minh nähdään elokuvassa turhaa sentimentaalisuutta karttavalla tavalla varhaisena vallankumouksellisena, vaatimattomana opiskelijana, ratsastamassa aasilla ja miettimässä kirjoituskoneen äärellä. Amerikan rikosten todistelu sijoittuu elokuvan loppuun dokumentaarisiin otoksiin, jotka leikataan ristiin surevan kansan keskellä kulkevaan Ho'n hautajaissaattueseen. Elokuva on vuonna 1998 kuolleen Álvarezin radikaaleimman vaiheen radikaalein teos.

Esteettisestä näkökulmasta negativiikuvien vaihtuminen positiivikuviin on Álvarezin kuvakielen tyylikkäimpiä oivalluksia – sitä korostaa kuvan moninkertaisesta kopioinnista seuraava rakeisuus, jonka tehtävänä on taiteellis-ideologisesta ja teoreettisesta näkökulmasta korostaa elokuvan materialistista luonnetta. Álvarezin tyypillisimpiä piirteitä dokumenttielokuvan uudistajana on myös hänen radikaali tapansa yhdistää kuvaa ja ääntä. Elokuva voitti Tampereen elokuvafestivaaleilla ensimmäisen Grand Prix-palkinnon vuonna 1979.

– Jari Sedergren 18.1. 2005

Picassos äventyr

Suomenkielinen nimi: Picasson seikkailut. Valmistusmaa ja -vuosi: Ruotsi 1978. Tuotantoyhtiöt: SF Svensk Filmindustri AB, Svenska Ord. Tuotannonjohto: Staffan Hedqvist. Ohjaus: Tage Danielsson. Käsikirjoitus: Hans Alfredson, Tage Danielsson. Kuvaus: Tony Forsberg, Roland Sterner. Animaatio: Per Åhlin. Lavastus: Hans Alfredson, Per Åhlin, Stig Boqvist, Jan Andersson. Erikoistehosteet: Dag Alveberg (pyrotehosteet), Christer Berglund ja Per-Olof Ohlsson (äänitehosteet). Puvut: Mona Theresia Forsén. Ehostus: Tina Johansson, Bengt Ottekil. Musiikki: Erik Satie, Giacomo Puccini. Leikkaus: Jan Persson. Ääni: Perl Carleson, Christer Furubrand, Peter Holthausen. Berndt Frithiof (miksaus). Suomenkielinen kertoja: Lasse Pöysti. Pääosissa: Gösta Ekman (Picasso), Hans Alfredson (Don Jose), Margaretha Krook (Dona Maria), Lena Olin (Dolores), Wilfrid Brambell (Alice B. Toklas), Lennart Nyman (Henri Rousseau), Per Oscarsson (Apollinaire), Elisabeth Söderström (Mimi), Gösta Winbergh (Picasson laulava ääni), Birgitta Andersson (Ingrid Svensson-Guggenheim), Magnus Härenstam (Hitler), Sune Mangs (Churchill), Yngve Gamlin (Djagilev), Lisbeth Zachrisson (Olga), Lena Nyman (Sirkka), Tom Yoounger (ylitarkastaja), Rolv Wesenlund (sähkömies Grieg), Sven Lindberg (tri Albert Schweizer). Helsingin ensiesitys: 20.10.1978 Aula, Diana, maahantuoja: Adams Filmi Oy – televisiolähetyksiä: 31.12.1985 YLE TV1, 25.1.1994 YLE TV2 – VET 86746 – K8 – 3120 m / 114 min

Svensk Filmindustri ja ohjaaja Tage Danielsson osoittavat Picasson seikkailuillaan, että Suomen ja Ruotsin välillä on eroa. Suomessa tähän ei olisi ikinä ryhdytty, ehkä rahan, rohkeuden tai riemun puutteen vuoksi. Tekijöillä oli myös "snajua" Suomen ja muun maailman erosta, sillä isänmaatamme kuvaavat traagiset kohdat on varmuuden vuoksi kuvattu mustavalkoisena, harmaata tavoitellen ja siinä onnistuen. Kuten myöhempien vuosikymmenten ruotsalaismainoksien kohdalla, kukaan Suomessa ei tästä näkemyksestä pillastunut: vaikka ääneen nauramista ei tunnetusti maassa suositella, piilevää huumorintajua löytyy. Tosiasiassa tälle elokuvalle on pakko nauraa ääneen.

Picasson seikkailut määritellään crazykomediaksi, jonka aiheena on espanjalaisen taidemaalari Pablo Picasson elämä. Picassoa näyttelee – loisteliaasti, kuinkas muuten – Ekmanien kuulun teatteri- ja elokuvasuvun kolmannen polven edustaja Gösta Ekman. Hänen saman niminen isoisänsä kuului ruotsalaisen mykkäelokuvan vakiokaartiin, ja isä Hasse oli tunnettu, yli 40 elokuvaa ohjannut, 56 elokuvaa käsikirjoittanut ja yli 40 elokuvassa näytellyt tekijä. Elokuvan henkilöhahmojen määrä on varsin laaja, ja niinpä katsoja saa nautiskella taitavasti toteutetuista karikatyyreistä monista 1900-luvun tunnetuimmista hahmoista Hitleristä Churchillin kautta Albert Schweitzeriin ja Djagileviin sekä vielä Leninistä Louis Armstrongiin – samalla tavalla vaihtelevat myös elokuvan "tapahtumapaikat" Atlantin molemmin puolin.

Picasson seikkailut nojaa tavallista vahvemmin fyysilliseen esittämiseen ja se sisältää varsin paljon metaelokuvallisia referenssejä, joita elokuvatuntijat voivat bongata. Absurdeihin piirteisiin kuuluu myös se, että elokuvasta puuttuu tavanomainen dialogi, ja monikieliset puheenvuorot saavat usein surrealistisia piirteitä. Hurlumheityylittelystä kertoo se, että suomalaisen Sirkan (Lena Nyman), elokuvassa toistuvasti kuuluvan laulun sanat ovat itse asiassa peräisin toimivasta kalakukkoreseptistä.

Näin laitat kalakukkoa
nyt otat vettä ja suolaa
sen jälkeen voita, jauhoja.
Sen jälkeen vaivataan,
sen jälkeen vaivataan.
Nyt raakaa kalaa, silavaa
jo pannaan takinalle, rakas!

Jari Sedergren 24.10.2009

TAISTELUN TIE

Vår kamp, Suomi 1940 Ohjaus Risto Orko. Dokumentti talvisodasta.

Suomi-Filmi Oy sai toukokuussa 1939 oikeuden kuvata Helsingissä 1940 pidettäväksi suunnitellut olympiakisat. Näin suureen hankkeeseen suomalaiset voimat eivät riittäneet. Avuksi saatiin amerikkalainen elokuva-alan suuryhtiö Paramount Pictures Co. Hankkeen johtoon tuotantopäälliköksi tuli Suomi-Filmin johtaja Risto Orko, joka päättäväisesti ryhtyi uudistamaan uutiselokuvauksen edellyttämää kuvausteknologiaa. Sitä testattiin ensimmäisen kerran Suomen yleisurheilumestaruuskilpailuissa 1939.

Kun suunnitelma olympiakisoja varten valmistui, eteen tulivat uudet haasteet. Olympialaisia varten rakennettu elokuvien levitysverkosto siirtyi hetkessä Suomen ulkomaanpropagandan käyttöön. Elokuvia vietiin Pohjoismaiden lisäksi yhdeksään maahan, mukaan lukien Yhdysvallat: "Olympialaisverkosto muodostui parissa tunnissa sotakoneistoksi, kamerat automaattiaseiksi ja taidekuvaajamme sotafilmaajiksi", Risto Orko lausui Seura-lehden Veikko Syvänoron haastattelussa.

Orko selvitti samassa haastattelussa tuotantonäkökulmaa sodan uutisointiin tarkoin: "Samana päivänä kun ensimmäiset vihollisen pommit putosivat rauhallisten jokapäiväisiä töitään suorittavien helsinkiläisten keskuuteen, samana päivänä aloimme omalla rintamallamme työskennellä totuuden saattamiseksi koko sivistyneen maailman tietoon. Koko laaja tuotantokoneistomme oli heti alusta organisoitu tätä tehtävää varten. Valokuva ja painettu sana vakuuttavat, mutta filmi esittää koko totuuden aidoimpana ja todistusvoimaisimpana. Filmi merkitsee paljon propagandamme aseena. Saavuttamastamme yleismaailmallisesta myötätunnosta on epäilemättä melkoinen osa filminkin ansiota. [-- --] Mitä kuvauspuoleen tulee, mainitsisin vain, että miehemme työskentelevät rintamilla ase toisessa ja kamera toisessa kädessä. He joutuvat rintamilla samaan tuleen kuin aseellisetkin joukot. Yksityiskohdistaan, tilanteiden vaarallisuudesta, jännittävyydestä ja taistelun tuloksellisuudestahan kaikki ovat jo tietoisia, joten siihen asiaan en puutu. Sotilaan kanssa samassa tulessa, riittää selitykseksi. Kotirintamien ja pommituskohteiden filmaaminen sisältää niin ikään tehtäviä, joissa vaaditaan miehistä rohkeutta ja ammattinsa täydellistä taitamista."

Sodan jälkeen Suomi-Filmi puhkui ylpeyttä monesta syystä, mikä näkyi Suomi-Filmin Uutisaitan kirjoituksessa "Filmi – taistelumme uusin aselaji" sodan jälkeen: "Yksin suoritti Suomi-Filmi sille uskotun tärkeän ulkomaisen propagandatehtävän ja parhaansa koettaen sen onnistui työnsä tuloksilla omalta osaltaan auttaa maatamme sen taistelussa ja sen oikean asian tunnetuksi tekemisessä. Sillä jos maailma ennen tunsi Suomen vain voimakkaana urheilumaana ja rikkaan taiteen tyyssijana, Nurmen ja Sibeliuksen kotimaana, sai se nyt 'nähdä kummakseen, miten täälläkin taistellaan'. Uusin aselajimme läpäisi tulikasteensa kunnialla. Se laajensi ja kirkasti sitä näkökulmaa, miltä maailma meitä nyt katselee. Ja se hankki sota-arkistoon arvokasta todistusainehistoa tältä kolme ja puoli kuukautta kestäneeltä kärsimysten, vaarojen, uhrien, voittojen ja tahrattoman kunnian ajalta. Filmille oli suotu tilaisuus ikuistaa kansamme historiaa, suurta, järkyttävää historiaa, ja saavutetut tulokset todistavat, että se pystyi nousemaan arvokkaan tehtävänsä tasalle."

Sodan päätyttyä yksi tärkeimmistä tehtävistä oli pitää joukot aseissa. Tätä varten tarvittiin myös propagandaelokuvia. Suomi-Filmin panos tähänkin tehtävään oli Risto Orkon kokoama tunnin mittainen dokumenttielokuva Taistelun tie, jota joukot saivat erityisnäytännöissä katsoa. Elokuvat oli alun perin tehty ennen muuta kansainväliseen käyttöön, Orkon sanoin suomalaisen filmin tärkein tehtävä oli "todistaa koko maailmalle sankarillista ja parhaimpansa uhraavaa taistelua vapauden puolesta koko ihmiskuntaa uhkaavaa vaaraa vastaan." Nyt yhteen kompiloitu dokumenttielokuva toimi ennen kaikkea sisäisen propagandan välineenä, mutta ulkoistakaan propagandaa ei unohdettu: elokuva vietiin valmista verkostoa hyväksi käyttäen Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan ja Yhdysvaltoihin, jossa juuri tämä elokuva loi pysyviksi jääneet mielikuvat "talvisodan hengestä".

- Jari Sedergren 30.9.2009
Lisätietoa: Jari Sedergren & Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä, Suomalaisen dokumentti- ja
lyhytelokuvan historia 1904–1944. SKS 2009, 537 s.

RIKOS JA RANGAISTUS

Crime and Punishment, Yhdysvallat 1935. Pääosissa Peter Lorre, Edward Arnold, Marian Marsh, K18.

Fjodor Dostojevskin klassikkoromaani "Rikos ja rangaistus" on saanut vuosien varrella noin kolmekymmentä elokuva- ja televisiotulkintaa, mukaan lukien Aki Kaurismäen, eikä Josef von Sternbergin versio ole kaikkein tunnetuimpia.

Sternberg ei pyri epookkiin, vaan nykyaikaistaa tapahtumaympäristön ja siirtää romaanista tutut tapahtumat ja käänteet varsin uskollisesti todennäköisesti lama-ajan Yhdysvaltoihin, juuri tekoaikaansa edeltäviin, katsojille tuttuihin vuosiin, mutta tästä huolimatta säilyttää venäläiset nimet, tosin amerikkalaistetussa muodossaan. Sternberg joutui tyytymään varsin pieneen budjettiin tätä elokuvaa tehdessään, joka näkyy kylmyyttä huokuvassa lavastuksessa – rikkaan Paramountin aika oli takana, ja tämä B. P. Schulbergin tuottama elokuva oli tehty Columbialle, jonka tähtinäyttelijäksi Peter Lorre oli palkattu vuonna 1934. Budjetista huolimatta onnistuneena pidetyn kuvauksen ytimessä on loistava valaistus, jolla pyritään selkeään, jopa jyrkkään kontrastiin kolkoissa kulisseissa.

Peter Lorre näyttelee Roderick Raskolnikovia, nietzscheläisittäin viritettyä yli-ihmishahmoa, joka ehkä tätä vastaavasti on amerikkalaisversiossa valmistunut juristi eikä opintonsa käytännössä kesken jättänyt kuten romaanissa. Raskolnikov on ilmeisen älynsä vuoksi perheensä ja ystäviensä ylistämä, mutta todellisuudessa piinavan itsekriittinen ja sen myötä saamaton omissa asioissaan. Häntä vaivaa myös se, että sisar on uhrannut itsensä ja aikoo naida rikkaan miehen elättääkseen itsensä ja äitinsä. Kun sitten Raskolnikov tapaa panttilainaamossa Sonyan, ristiriitaista kyllä hartaan uskovaisen ja prostituoidun, on edessä mieletön ratkaisu, panttilainaamon omistajattaren brutaali murha. Motiiveina toimivat niin yli-ihmisajatus, murha on sen mukaisesti "palvelus ihmiskunnalle", kuin myös perinteinen murhan syy, raha.

Psykologinen käsittely kohdentuu elokuvassa lähes täysin Raskolnikovin hahmoon, ei niinkään muihin hahmoihin, ei edes epäiltyä terävästi kuulustelevaan ja analysoivaan tarkastaja Porfiryyn, jota Edward Arnold näyttelee. Elokuva ei ole dostojevskiläinen, vaan sternbergiläinen. Sternbergin versio painottuu moraalisiin kysymyksiin ja jättää filosofiset pohdiskelut vähemmälle: tämä antaa tilaa Peter Lorren hahmolle, jonka kasvojen moniaalle ulottuvilla ominaisuuksilla ohjaaja pääsee etenemään todennäköisesti pidemmälle kuin mitä olisi tapahtunut jonkun muun näyttelijän kanssa. Lorren esiintymistä pidetäänkin yhtenä hänen parhaimmistaan.

Lorren ja muiden päänäyttelijöiden rooli kasvaa edelleen sen vuoksi, että yli 600-sivuisen romaanin monitahoiset kehittelyt ja monet henkilöhahmot on elokuvalle tyypilliseen tapaan karsittu pois. Vastaavalla tavalla romaanin symmetrinen asetelma on saanut perinteisen, klassisen tragedian muodon, jota Sternberg ja käsikirjoittaja ovat tiivistäneet niin, että kirjan kiistanalaisena pidetty epilogi on poistettu konkreettisen loppuratkaisun tilalta.

- Jari Sedergren 13.10.2009

Muuttolinnun aika

Englanninkielinen nimi: Katja's Autumn. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1991. Tuotantoyhtiö: Reppu-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Terhi Tammila. Tuottaja: Petra Tarjanne. Ohjaus ja käsikirjoitus: Anssi Mänttäri. Kuvaus: Heikki Katajisto. Kamera-assistentti: Harri Räty. Synkronitehosteet: Olli Pärnänen. Puvut: Elina Mikkola. Musiikki: Asko Mänttäri (Katjan teeman sävellys ja sovitukset). Leikkaus: Timo Linnasalo. Leikkausassistentti: Oona Niiranen. Trailerin leikkaus: Nina Jansson. Äänitys: Jussi Väntänen, Panu Pohjola. Musiikin äänitys: Kyösti Väntänen. Muusikot: Taisto Wesslin, Eero Koivistoinen, Antero Priha, Esko Rosnell. Miksaus: Tom Forström, Jussi Väntänen. Järjestäjä: Matti Halonen. Tuotantosihteeri: Kirsi Airos. Kuvaussihteeri: Marja-Leena Helin. Valomiehet: Mikko Mattila, Juha Puumalainen. Pääosissa: Antti Litja (Ossi Eerola), Hanna Manu (Katja), Kari Heiskanen (Pekka), Liisa Halonen (Merja), Aino Ahlberg (Jelena), Vieno Saaristo (Riitta), Tarja Omenainen (punkkarityttö), Heikki Peltonen (Eki), Mikko Tornivuori (Rami), Pertti Sveholm (puolikalju mies), Tarja Markus (Mirjami), Rea Mauranen (käheä-ääninen nainen), Mikko Hänninen (Pena), Alina Mänttäri (Katja lapsena), Olli Vesala (juopunut asiakas). Televisiolähetyksiä: 5.4.1994, 16.7.1999 ja 28.3.2001 YLE TV2, 26.8.2004 YLE TV1. Videolevitys: BJT KIrjastopalvelu (1996). VET 26908 – S – 2610 m / 95 min

Muuttolinnun aika vuodelta 1991 on Anssi Mänttärin 14. elokuva, työnimeltään "Isä ja tytär". Elokuvan ohjanneen ja käsikirjoittaneen Mänttärin omat kokemukset toimivat pontimena avioeroteeman ja isättömyyden kokemuksien käsittelyyn. Elokuvan lehdistötiedote korosti, että perhetematiikka oli ensimmäisestä elokuvasta lähtien kiinnostanut ohjaajaa, olivatpa kyseessä perheen sisäiset voimasuhteet, yksinhuoltajuus sekä isän että äidin näkökulmasta, isien ja äitien elämäntavat, lapsettomien ongelmat, eronneet tai eroamassa olevien tunnot vaikeissa tilanteissaan.

Muuttolinnun ajassa Mänttäri vaatii sukupuolten välistä tasa-arvoa, mutta tekee sen lapsen näkökulmasta. Elokuva tekee selväksi, että lapsella on oikeus molempiin vanhempiin, olivatpa vanhempien keskinäiset välit mitkä hyvänsä esimerkiksi avioerotilanteen vuoksi.

"Ohjaan jo kirjoittessani", Mänttäri luonnehti metodiaan Anna-lehdessä (18/1991), "ja olen valinnut mielessäni pääosien esittäjätkin. Kun kuvausprosessi alkaa, elokuva elä jo valmiina päässäni ja esimerkiksi dialogit ja kohtausluettelot ovat aivan tarkat. Tuttu kuvaaja osaa jo niin hyvin lukea ajatuksiani, että kuvakulmat muotoutuvat sitten itsestään tehdessä."

Antti Litja oli pääosavalintana Mänttärille itsestään selvä. "Siitä tuli sillä tavoin näköispatsas, ettei roolia kukaan muu voisi näytelläkään", ohjaaja kertoi Turun Sanomissa (20.4.1991). "Litjassa personoituu suomalainen keskiverto mies paremmin kuin yhdessäkään toisessa näyttelijässä."

Arvostelijat vertasivat Mänttärin elokuvaa mm. Ingmar Bergmanin äidin ja tyttären välejä setvineeseen kansainväliseen suurhittiin Syyssonaattiin. Bergmanilaisen suuren dramaturgian sijaan Mänttäri tarjosi "hienovireistä bluesia ja myös aidosti hauskoja hetkiä", kuten Reijo Noukka Aamulehdessä kirjoitti. Näyttelijätyötä kiiteltiin yleisesti, eikä aiheetta.

– Jari Sedergren 16.5.2009