Charulata

Suom. nimi: Yksinäinen nainen. Ruots. nimi: Den ensamma kvinnan
Valmistusmaa: Intia 1964. Tuotantoyhtiö: & Co. Tuottaja: R. D. Bansal. Ohjaus: Satyajit Ray. Käsikirjoitus: Satyajit Ray perustanaan Rabindranath Tagoren novelli "Nastannirh". Lavastus: Bansi Chandragupta. Musiikki: Satyajit Ray. Leikkaus: Dulal Dutta. Ääni: Nripen Pal, Atul Chatterjee, Sujit Sarkar. Pääosissa: Madhabi Mukherjee (Charulata, "Charu"), Soumitra Chatterjee (Amal), Sailen Mukherjee (Bhupati), Syamal Ghosal (Umapada), Gitali Roy (Mandakini, "Manda"), Bholanath Koyal (Braja), Nisikanta (Suku Mukherjee), Dilip Bose (Sasanka). Televisiolähetys: 23.10. 1970 YLE TV2 – S – 117 min


Charulata oli Satyajit Rayn kahdestoista näytelmäelokuva. Itse hän arvostaa sitä parhaanaan. Yleistäen elokuvan teemana on modernin naisen synty yläluokkaisessa kolonialisoidussa Intiassa. Suomalaisille se on tuttu esimerkiksi Henrik Ibsenin "Nukkekoti"-näytelmän myötä.

Charulata perustuu Rabindranatah Tagoren novelliin "Nastanirh" (Rikkinäinen pesä), joka sijoittuu 1800-luvun lopun Kalkuttaan. Tuolloin oli huipussaan Bengalin renessanssiksi nimetty epookki, kyse oli brittiläisen valtakaudesta.

Osa elokuvan viehätyksestä ei välttämättä avaudu intialaista kulttuuria tuntemattomille, sillä se hyödyntää Bankim Chandra Chatterjeen, elokuvan kuvaaman ajan suosituimman kirjailijan tekstien ohella monia muitakin kirjallisia alluusioita ja täälläpäin maailmaa lähes tuntemattomia lauluja. Bamkin kirjoitti teoksensa "Naisia, vanhoja ja uusia" juuri vuonna 1879, johon elokuvakin sijoittuu. Siinä hän väitti, että uusi nainen voi syntyä traditionaalisessa ympäristössä.

Elokuvan päähenkilöt ovat Bhupati ja hänen älykäs, kaunis ja lapseton vaimonsa Charulata, "Charu". Bhupati on päätoimittaja omistamassaan englanninkielisessä poliittisessa sanomalehdessä; taustaltaan hän on yläluokkainen bengalinkielinen intellektuelli, joka on kiinnostunut politiikasta ja vapautusliikkeestä. Hän harrastaa poliitikan ohella aidosti myös taiteita, kirjallisuutta ja runoutta. Sekin on selvää, että hän rakastaa vaimoaan, mutta rakkauden konkretisointiin hänellä ei riitä aikaa.

Charun toimintaympäristö on tuon aikakauden yläluokkaisten naisten tapaan palvelijoiden täyttämä koti. Vaimon kyllästymistä vastaa keinoksi keksitään se, että Charun vanhempi veli Umapada pyydetään vaimonsa Mandakinin kanssa asumaan hänen luokseen. Siitä on seurauksena niin hyviä kuin huonojakin asioita. Vierailulle saapuu myös Bhupatin nuorempi serkku Amal, joka saa Bhupatilta tehtäväksi rohkaista Charun kulttuurisia harrastuksia.

Mutta Charun ja Amalin välille kehittyy intiimi suhde. Amalille tästä kehittyy hänen mieltänsä vaivaava syyllisyydentunto, joka vaatii omat rajut ratkaisunsa. Hän kykenee lähestymään ihmisten sisäisiä tunteita ja ajatuksia, vaikka hän ei käytäkään häikäiseviä teknisiä ratkaisuja ja tyytyy vähäiseen ja joissakin pitkissäkin kohtauksissa jopa välttää täysin dialogin. Rayn narratiivinen tyyli ja innovatiiviset kameraratkaisut antavat katsojalle hämmästyttävän hienon pääsyn esimerkiksi Charun sielunelämään silloin, kun tämän suhde Amaliin on kehittymässä. Asiaa auttaa tietysti se, että näyttelijöiden työskentely on kauttaaltaan onnistunutta, jopa loisteliasta.

Mutta Ray tuo esiin psykologisten tekijöiden lisäksi ne kahtiajaot, jotka tulevat esiin pareissa yksityinen ja julkinen, koti ja maailma, kulttuuri ja politiikkai. Kun Charulle riittää kirjoittamiseensa koti ja sen yksityinen sfääri, Amal hakeutuu julkiseen (bengalinkieliseen) maailmaan. Bhupati on politiikan (englanninkielisessä) maailmassa; Charu (bengalinkielisessä) kodissa.

Kaikki sisäkuvaukset on tehty studiossa, mutta lavastus on onnistunut tuomaan esiin mahdollisimman autenttisen ilmapiirin.

Elokuva sai parhaan elokuvan palkinnon Berliinin elokuvajuhlilla, vaikka se ei Cannesissa kelvannut kilpailusarjaan.

Julkaistu aiemmin Suomen elokuva-arkiston elokuvaesitteenä 29.1. 2004,

Jari Sedergren