Elokuva ekstremelajina – Werner Herzog

Ohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja Werner Herzogia (alun perin äitinsä sukunimen mukaisesti Werner Stipetic) pidetään ihmisten äärimmäisten tunteiden kuvaajana aina eksentrisyyteen asti. Hänestä puhutaan usein myös saksalaisen uuden elokuvan ”romanttisena visionäärinä”. Usein esillä ovat vaarat, jotka kuin pakonomaisesti liittyvät hänen elokuviensa tekemiseen. Konfliktit, konfrontaatiot ja vaikeudet ovat Herzog-elokuvien arkipäivää. Peruskysymys on se, kuinka henkilökunnan saa pysymään työssä mahdottomimmissakin olosuhteissa.

Yllätyksenä ei voi pitää sitäkään, että Herzogin elokuvat ovat saaneet ristiriitaisen vastaanoton. Toisille hän on runoilija, jonka työt ovat haastavia, subliimeja ja mysteereitä täynnä. Toiset näkevät hänet mystikkona, jonka elokuvat ovat regressiivisiä, itseään täynnä olevia ja naiivisti romanttisia.

Herzog jos joku sekoittaa faktaa ja fiktiota niin dokumenteissaan kuin näytelmäelokuvissaankin. Hän on avoimesti myöntänyt dokumenteissaan keksivänsä asioita, jotka täydentävät todellisuutta. ”Elokuva ei ole oppineiden vaan lukutaidottomien taidetta.”

Varhaiset elokuvat

Münchenissä 5. 9. 1942 syntynyt Herzog eli lapsuutensa Baijerin vuoriston maatalossa, Sachrangissa lähellä Itävallan rajaa. Hänestä ei tullut mäkihyppääjää, sillä ystävän onnettomuus vierotti tästä huimapäiden lajista. Asuttuaan hetken Württenbergissä perhe muutti Müncheniin, jossa Herzog osoitti kiinnostusta vain B-elokuviin: mielenkiinnon kohteena olivat Zorro, Tarzan ja Fu Manchu. Kun Werner oli 13, perhe muutti Berliiniin vuokrataloon, jossa asui nuori näyttelijä nimeltään Klaus Kinski. Herzogin mukaan tämä ”terrorisoi kaikkia”. Siellä tuleva ohjaaja kääntyi hetkeksi katolilaiseksi, ja teki ensimmäisen elokuvakäsikirjoituksensa 15-vuotiaana.

Koulun päätyttyä 1961 hän matkusteli usein jalkapatikassa Albaniassa, Kosilla ja Pohjois-Afrikassa ja työskenteli metallitehtaassa rahoittaakseen ensimmäisen elokuvansa: lyhytfilmi Herakles valmistui 1962 ja sai viimeistellyn muotonsa 1965. Se on jo aito herzogilainen sankarielokuva kehonrakentajasta, joka voitti Saksan mestaruuden ja jota ohjaaja rinnastaa ironisesti mytologiseen sankarihahmoon Heraklekseen. Kehonrakentajat saavat vastinparinsa Le Mansin ajojen kolaroivista autoista.

Vaikka Hertzogilla ei ole muodollista elokuvakoulutusta, eikä hän viihtynyt yliopistojen luentosaleissa pitkiä aikoja, hän perusti oman tuotantoyhtiönsä 1963. Münchenissä hän opiskeli hetken historiaa, kirjallisuutta ja teatteria, ja harjoitti lyhyen aikaa opintoja myös Yhdysvalloissa (Duquesnen yliopisto, Pittsburgh, Pennsylvania).

Yhdysvalloissa hän tapasi nykyisen vaimonsa Martie Grohmannin, monien elokuviensa naistähden. Opintojen sijaan hän tiettävästi toimi parkkipaikan hoitajana, työskenteli NASA:n televisiossa ja salakuljetti televisioita Yhdysvalloista Meksikoon ja toimi siellä rodeoratsastajana (charreada) rahaa ansaitakseen.

Julkaisematon dokumenttielokuva Spiel im Sand valmistui 1964. Samana vuonna hän voitti ensimmäisen palkintonsa (Carl Mayer -palkinto) käsikirjoituksella, jonka oli pohjana hänen ensimmäiselle ensimmäisen näytelmäelokuvalleen Lebenszeichnen (1968). Se kertoo etäisellä Kreikan saarella ammusvaraston vahtina toimivista sotilaista, joiden ongelmana on toimettomuus. Elokuva palkittiin Saksan liittotasavallan hopeisella elokuvapalkinnolla. Sitä edelsi Die Beispiellose Verteidigung der Festung Deutschkreutz (1967), jota voi pitää harjoitelmana samasta teemasta neljän nuoren sotilaan näkökulmasta.

Kosin linnoitukset olivat Herzogille tuttuja isoisänsä perintönä, sillä tämä oli viettänyt siellä vuosia arkeologina. Kreikkalaiseen piiriin liittyi myös Letzte Worte (1967). Elokuva kertoo aution saaren asukista, sittemmin majatalon muusikkona itseään elättävästä vanhuksesta. Omien sanojensa mukaan se antoi Herzogille ”rohkeutta” myöhemmissä elokuvahankkeissa.

1960-luvun lopussa hän tarkasteli leikkisästi kieltä elokuvassaan Massnahmen gegen Fanatiker (1969). Lyhytelokuva kertoo Münchenin raviradan työntekijästä, joka ottaa tehtäväkseen suojella ravihevosia fanaattisilta valmentajilta. Humanitaarisen rahakeräyksen tueksi hän teki tv-dokumentin Itä-Afrikan lentävistä lääkäreistä: Die Fliegenden Ärtzte von Ostafrika (1969) vei Herzogin Euroopan ulkopuolelle. Tämän sivilisaatioprosessia korostavan dokumentin vastapainoksi syntyi mystisyyden ja hengen täyttämä Sahara-kuvaus Fata morgana (1970). Se on rytminen, musiikillinen jatkumo kuvista ja lyhyistä otoksista autiomaan kangastuksina soittavista muusikoista, loputtomiin musisoivista pianistista ja rumpalista.

Sankarin ja ruumiiden epätäydellisyydestä

Herzog avasi uransa ironisilla tarkasteluilla sankareista ja ruumiin palvojista. 1970-luvun alussa hän kääntyi tarkastelemaan toisenlaista ruumiillisuutta. Auch Zwerge haben klein angefangen (1970) keskittyy rangaistuslaitoksiin sijoitettuihin lyhytkasvuisiin ihmisiin Bunuelin ja Becketin hengessä. Ruumiin kaikista vajaavuuksista piittaamattoman elokuvan on sanottu puhdistaneen ilmaa natsi-Saksan mielisairaisiin kohdistuneista rikoksilta, mutta elokuva viittasi piilotetusti myös Vietnamiin. Elokuvassa pomon poissaollessa syntyneen anarkistisen ”kääpiövastarinnan” kohteena – tällä on sanottu vähätellyn myös vuoden 1968 ”vallankumousta” – ovat Jumala, luonto ja auktoriteetit.

Herzog kiinnostui elokuvista, jotka voi nähdä jatkona epätäydellisiä, mutta silti sankaruuden maailmoja eri tavoin hahmottavalle ilmaisulle. Land des Schweigens und der Dunkelheit (1971)kertoi kuuromykistä ja heidän auttajastaan ja tv-dokumentti Behinderte Zukunft (1971) tuo keskiöön talidomidi-lääkkeen vammauttamat ihmiset. Jälkimmäinen vertasi potilaiden hoitoa Länsi-Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Die Grosse Ekstase des Bildscnitzers Steiner (1974) on Herzogin nuoruuden harrastusta ja siihen liittyviin pelkoihin liittyvä tarina tunnetusta itävaltalaisesta mäkihyppääjäsankarista Walter Steinerista, josta tuli kaikessa erilaisuudessaan puuseppä. Erilaisuuden teemaa valottaa myös Mit mir will keiner spielen (1976). Se kertoo miehestä, joka ohjaa ongelmalapset löytämään toisensa lasten yhteisössä ja osoittaa samalla kuinka todelliset ongelmat ovat usein lapsien sijaan vanhemmissa.

Herzog on ohjannut jatkuvasti myös kansainvälisesti kiinnostavia poliittisia elokuvia. Ballade vom kleinen Soldaten (1984) on kertomus Nicaraguan hallituksen sandinistien ja CIA:n tukemien miskito-intiaanien välisestä sodasta. Keski-Afrikassa Tasavallassa kuvattiin diktaattori Bokassan aikakautta valottava Echos aus einem düstern Reich (1990).

Herzog on tehnyt joitakin surrealistisesti Amerikkaa ja sen kummallisuuksia tarkastelevia elokuvia. How much wood a woodchuck chuck (1976) on kielellisesti nopeatempoisia huutokaupan pitäjiä, seuraava dokumentti. Glaube und Währung (1980) taas ontutkielma eteläisessä Kaliforniassa asuvasta tv-evankelistasta nimeltään Eugene W Scott. Uskonnollisiin aiheisiin Herzog oli tarttunut jo elokuvallaan Huies Predigt (1980), joka kuvasi täysin afroamerikkalaisen baptistiseurakunnan kirkon sunnuntaijumalanpalvelusta Brooklynissä.

Dokumentteja luonnosta, ihmisestä ja musiikista

Herzog on viime vuosina keskittynyt dokumentteihin. Silti ihmisen ja luonnon ja erilaisten mystisten elementtien ja seremoniallisten rituaalien ja riittien välinen suhde näyttäytyy näissä dokumenteissa yhtä vahvana kuin näytelmäelokuvissakin. Todistuskappaleita siitä ovat Saharassa ja Sahelissa maailman kauneimpina ihmisinä itseään pitävien nuorten miesten keskinäisiä kauneuskilpailuja tarkkaillut Wodaabe - Die Hirten der Sonne ja Nomaden am Südrand der Sahara (1989). Se seuraa lähes tieteellisellä tarkkuudella ruumiin ja erityisesti kasvojen fysionomiaa, ilmeitä ja eleitä.

Dokumenttielokuva Glocken aus der Tiefe (1993) Venäjän ”takametsien” ihmisten uskonnoista, uskosta ja taikauskon muodoista asketismista mystisyyteen ei herättänyt paljonkaan huomiota, vaikka suomalaisesta näkökulmasta kiinnostavaa onkin samanaikaisuus Pirjo Honkasalon elokuvaan Tanjuska ja seitsemän perkelettä. Luonnon ja ihmisen suhdetta voi katsoa tarkastelevan myös dokumentin Lektionen in Finsternis (1992), joka on lähes sanaton, musiikilla höystetty spektaakkelimainen kuvakertomus Kuwaitin palavista öljylähteistä ensimmäisessä Persianlahden sodassa.

Herzogille rakas on ollut lapsuuden ympäristöstä tuttujen vuoristojen ja yksittäisten vuorien kuvaus. Näytelmäelokuvien vuorifantasioiden lisäksi hän seurasi elokuvassaan La Soufrière (1977) Karibialla sijaitsevan tulivuoren lähestyvää purkausta ja sitä uhmaavia asukkaita. Itsekin kuolemaa halveksuen ohjaaja aikoi ottaa kuvat maailmanlopusta, jota ei koskaan tullut.

Gasherbrum - Der leuchtende Berg (1984) on tarkkanäköinen kuvaus vuorikiipeilijä Reinhard Messnerin yrityksestä valloittaa Pakistanissa sijaitseva vuori. Tarkkailemalla Messnerin virheitä ja inhimillisiä puutteita elokuva muodostuu anteeksipyytäväksi määritelmäksi inhimillisyydestä ja sen halusta toteuttaa sinänsä hyödytön valloitus. Elokuvan maailma muodostaa vastapainon sekä vuoren vastustamattomalle kutsulle että sen ylevöittämisen houkutukselle. Yrityksen urheilullisuus vertautuu luomisen hulluteen ja Hertzogin omiin elokuvallisiin performansseihin.

Herzog palasi teemaan Messnerin inspiroimalla elokuvallaan Cerro Torre: Schrei aus Stein (1991), joka kertoo Patagonian El Toro -vuorelle pyrkivistä vuorikiipeilijöistä. Elokuva muodostui kunnianosoitukseksi saksalaiselle vuoristoelokuvan tavalle yhdistää elokuvataide ja elämänkäytännöt, nyt kuitenkin postmodernina pastissina.

Ooppera on aina ollut Herzogin vahva ala. Osa oopperoista kääntyi myös elokuvaksi. Friedrich Schillerin näytelmään perustuva Giuseppe Verdin ooppera tuli filmatuksi Italiassa nimellä Giovanna d'Arco (1989). La Donna del Lago (1992) taas on sir Walter Raleighin runoon pohjaavan Rossinin oopperan filmatisointi.

Ooppera-aihetta käsitteli myös Wagnerin Lohengriniin keskittyvä johdanto-osa Saksan television Bayreuth-oopperasarjaan Die Verwandlung der Welt in Musik (1994) samoin kuin väliin uskomattomia tarinoita muusikoista kertova renenssanssiajan säveltäjä- ja murhaajamuotokuva Gesualdo – Tod für fünf Stimmen (1995). Ooppera-aiheiden lomassa Itävallan televisiolle tehty elokuva Jag Mandir: Das excentrische Privattheater des Maharadscha von Udaipur (1992) on esimerkki suurten muotojen visuaalisuutta rakastavasta Herzogista. Elokuvan 500 esiintyjää puhuvat 23 eri kieltä, ja toteuttavat kansanlaulujen, muiden musiikillisten esitysten ja tanssien muodossa esityksen Intian alueiden monimuotoisuudesta: Herzogin toteutus on valtaisa unenkaltainen spektaakkeli.

Flucht aus Laos (1997) on tarina baijerilaisesta Dieter Dengleristä, joka toteutti unelmansa lentää muuttamalla Yhdysvaltoihin ja värväytymällä helikopterilentäjäksi. Alhaalla olevien kärsimyksestä hän sai tietää kantapään kautta, kun joutui vangiksi 1966 ja pakeni laosilaisen viidakon läpi muutaman muun kohtalotoverinsa kanssa. Hän kertoo tarinansa Herzogille, joka ei tyydy tarinaan. Hän vie Dieterin viidakkoon ja panee toistamaan joitakin pahimpia vanki- ja pakomatkatilanteita: ”Et voi kuvitellakaan mitä nyt ajattelen”, Dieter sanoo.

Herzog viihtyi viidakossa jälleen kerran myös Etelä-Amerikassa tehdessään dokumenttia Juliane sturtz in den Dschungel (2001), joka kertoo Juliana Koepckesta, eräästä viidakkoon päätyneen lento-onnettomuuden eloonjääneestä vuonna 1972. Herzogin tuorein dokumentti on buddhalaisuudesta ja Dalai Lamasta jopa humoristisen haastattelun kautta kertova Wheel of Time (2003). Elokuva seuraa satojen tuhansien pyhiinvaeltajien retkeä initiaatiomenoihin Intiassa ja vuotta myöhemmin vastaavaa tilaisuutta Itävallassa.

Herzogin näytelmäelokuvat

Ehkä tunnetuin Herzog-elokuva on Aguirre – Jumalan viha (Aguirre, der Zorn Gottes, 1972), joka kuvattiin Perussa huomattavien vaikeuksien keskellä. Aguirre kertoo tarinan 1560-luvulla Gonzalo Pizarron Peruun kulta-aarretta etsivästä ryhmästä, jonka kakkosmiehenä toimii maaninen konkistadori, don Lope de Aguirre (Klaus Kinski). Jokilaivalla viidakossa matkustaessaan etsintäpartio uhmaa luontoa ja joutuu paikallisten asukkaiden ansojen ja suoranaisten hyökkäysten kohteeksi. Aguirre nousee kapinaan muiden halutessa luovuttaa. Häikäilemättömyydellä ja lopulta murhan avulla hän nousee johtajaksi ja julistaa itsensä Jumalan vihan välikappaleeksi. Elokuvasta tehdyt tulkinnat vaihtelevat fasistisen persoonan kuvauksesta herooisen hullun ihailuun. Joka tapauksessa Herzog tiivistää ihmisen käyttäytymisen primaaleihin vaistoihin ja samalla eittää varjon sivilisaatioiden synnyn ja valistuksen taustalle: onko kyse vain sisäisestä ahneudesta ja narsismista. Ovatko kaikki altruistiset pyrkimykset lopulta vääriä, vain saavuttamattomia illuusioita?

Herzogin elokuva ja sen aihe ovat tuoneet monien mieleen Joseph Conradin romaanin "Pimeyden sydän". Kummankin teoksen päähenkilöt kulkevat jokea pitkin tuntemattomaan ja ovat hämmentyneitä eurooppalaiselle ihmiselle oudossa maailmassa. Aguirren kunnianhimo vertautuu norsunluukauppias Kurtziin. Ja aivan kuten Conradin romaanissa Kurtzia etsii Marlow, Aguirre ryhmineen taivaltaa alas jokea, joka rajautuu pelkoa herättävään, eurooppalaiselle tuntemattomaan viidakkoon ja sen uhkaamaan kuolemaan. Conrad ja Herzog esittävät molemmat allegorioita sivistyksen ja barbarian rajalinjojen häilyvyydestä, pinnallisten arvojen kestämättömyydestä silloin, kun kauhu, pelko ja yksinäisyys nousevat päällimmäiseksi tuntemuksiksi. Lopulta kuoleman edessä kaikki on heitettävä pois, niin usko, uskollisuus kuin jopa vallanhimokin.

”Elokuvan tekeminen on minulle tuskaa”, Herzog sanaili. ”Teen elokuvia, jotta pääsisin eroon tästä tuskasta, aivan kuin yrittäisin päästä eroon painajaisista.” Samaan hengenvetoon hän kuitenkin totesi, että tuskasta eroon joutuminen on joutumista eroon inhimillisestä.

Usein parhaana Herzog-elokuvanan pidetty, Cannesin erikoispalkinnon ja monia Saksan kansallisia palkintoja 1975 voittanut Jeden für sich und Gott gegen alle, 1974. Elokuva kertoo tunnetun tarinan löytölapsesta. Lähes vailla ihmiskontakteja eristyksissä vuosikaudet pidetty Kaspar Hauser tavattiin vaeltelemasta Nürnbergin kaduilta 1828 ja murhattiin 1833, koska häntä pidettiin Badenin kuningashuoneen perillisenä. Elokuva vertautuu teemansa puolesta epätäydellisen ruumiin ja mielen käsittelyihin varhaisemmissa dokumenttielokuvissa, kuvallinen ilmaisu on toki toista. Elokuvan lavastuksen ja puheen anakronistiset ilmaisut muistuttavat jopa Aki Kaurismäen myöhempää tapaa kuvata menneen ja nykyisen suhdetta ja samankaltaisuutta.

Kun Aguirre-elokuvan tekemiseen liittyvien hurjimpien väitteiden mukaan hän uhkasi Klaus Kinskiä revolverilla, ei paljon kummastuttavampaa ole sekään, että Herzogin väitetään hypnotisoineen elokuvantekijäryhmänsä tehdessään elokuvaansa Herz aus Glas (1977). Elokuva kertoo kuuluisan lasinpuhaltajan pojasta, joka yrittää epätoivoisesti rekonstruoida isänsä keksinnön.

Elokuvan goottiset kuvakulmat saivat lisää nostetta seuraavassa elokuvassa Nosferatu, vampyyri (Nosferatu – Phantom der Nacht, 1979), jossa Herzog seuraa tarkoin kuin kunnianosoituksena saksalaisen F. W. Murnaun mykkäelokuvaklassikkoa Nosferatu – eine Symphonie des Grauens (1922). Surrealistiseksi kasvava kuvateos saa kliimaksinsa Klaus Kinskin tulkitsemassa pitkäkyntisessä kreivissä.

Stroszek –elokuvan (1977) päähenkilö on Bruno S., entinen mielisairaalan potilas, joka uneksii Amerikasta ”luvattuna maana”. Hän liittoutuu samoinajattelevan prostituoidun ja melkein seniilin vanhan miehen kanssa. He saapuvat Wisconsiniin ja huomaavat, ettei elämä ole siellä sen auvoisempaa kuin Berliinin slummeissakaan. Woyzeck (1979) taas on uusi filmatisointi kirjallisuuden klassikosta, nuorena kuolleen Georg Büchnerin antimilitaristisesta näytelmästä. Se on tappajakoneeksi laboroidun sotilaan amok-tarina höystettynä herzogilaisella kerronnallisella ekspressionismilla.

Fitzcarraldo (1982) on Herzogin toinen viidakkoteos. Irlantilainen Fitzcarraldo on intohimoinen oopperan ystävä, joka haluaa kuulla Enrico Caruson laulavan Perun sademetsissä ja päättää siksi rakentaa sinne oopperatalon. Hanke on tarkoitus rahoittaa viidakosta saatavalla kumin raaka-aineella. Raaka-aineen kuljetusta varten hankitaan jokilaiva ja hänen on vain ylitettävä kannas voidakseen käyttää toisiaan kannaksen eri puolilla olevia jokia kuljetusväylänään. Kannas sattuu olemaan vuori ja sen ylittäminen käy työstä sekä Fitzcarraldolle että hänen intiaani-työntekijöilleen.

Asiaan kuuluu, että Herzog ei tyytynyt pienoismalleihin ja muihin trikkeihin, vaan pani avustajansa todella vetämään kymmenien tonnien laivan yli vuoren.

Cobra Verde (1987) ei ole saanut ensiesitystä television ulkopuolella Suomessa – elokuva-arkistoa lukuunottamatta. Se on viimeinen Klaus Kinskin tähdittämä elokuva. Hän näyttelee brasilialaista rancheroa, joka suistuu köyhyyteen ja menettää perheensä kuivuuden vuoksi. Hän yrittää hetken kullankaivajana, mutta tultuaan petetyksi hänestä tulee rosvo Vihreä Kobra.
Sieltä hän ajautuu lähes sattumalta sokeriplantaasin esimieheksi, mutta tehtyään omistajan tyttären raskaaksi hän joutuu omistajan tiluksille Länsi-Afrikkaan omistajan toivoessaa Kobran kuolevan orjakauppiaana. Mies onnistuu kuitenkin tehtävässään juuri ennen kuin britit tekevät lopun orjakaupasta. Vihreä Kobra yrittää purjehtia takaisin Brasiliaan, mutta epäonnistuu kohtalokkaalla tavalla.

Vaikka yhteistyö Kinskin kanssa päättyi, Herzog toteutti hienon dokumenttielokuvan pitkäaikaisesta ”rakkaasta vihollisestaan”– niin syntyi Mein Liebster Feind – Klaus Kinski. Otsikkoa selittää esimerkiksi se, että Kinskin muistelmien mukaan Herzog on ”kurja”, ”vihattava”, ”pahantahtoinen”, ”rahanahne”, ”ilkeä”, ”sadistinen”, ”petollinen” ja ”pelkurimainen roisto", vain muutamia luonnehdintoja valitaksemme.

Wo die grünen Amaisen traumen (1984) oli kuvaus Herzogin matkasta Australian aboriginaalien pariin. Se sijoittuu Riratiingu-heimon maalle, jota kaivosyhtiön kaivinkoneet ja räjäytykset pirstovat. Aboriginaalit vastustavat passiivisesti uraanin louhimista sanomalla, että alue on pyhä paikka ”jossa vihreät muurahaiset unelmoivat”. Kyse ei ole dokumentaarisen tilanteen dramatisoinnista sillä tuollaista taistelua kaivosyhtiön ja aboriginaalien välillä ei ollut, ei myöskään sellaista pyhää paikkaa tai muurahaisten pyhitettyä sijaa. Elokuva ei ole todellisuuden kuvaus Australiasta, vaan symbolinen tilanne imperialistien ja heidän valtaamansa maan välillä.

Les Gauloises (1988) on Herzogin panos hankkeeseen Les Français vus par... (1988), jossa erimaalaiset ohjaajat, Luigi Comencini, Jean-Luc Godard, David Lynch ja Andrzej Wajda esittivät näkemyksensä ranskalaisista. Samankaltainen monien ohjaajien elokuva oli Ten Minutes Older: The Trumpet, jonka osia tekivät Herzogin ”Ten Thousand Years Older” -jakson lisäksi Kaige Chen, Victor Erice, Jim Jarmusch, Aki Kaurismäki, Spike Lee ja Wim Wenders.

Viimeisin Herzogin näytelmäelokuva on nimeltään Invincible (Voittamaton, 2001). Elokuvan pääosassa näytteli Tim Rothin ohella suomalainen voimanostaja Jouko Ahola, maailman vahvin mies vuosina 1997 ja 1999. Ahola esittää puolalaista seppää Zisheä. Juutalainen seppä kiinnittää saksalaisen kykyjenetsijän huomion voittamalla paikallisen sirkuksen voimamiehen. Tie vie berliiniläiseen kabareehen, jonka johtaja on Hanussen, natsi-Saksan eliitin maaginen ystävä, joka on antisemiittinen hypnotisoija ja ennustaja.

Herzog ei välttämättä ole ollut suuri herra omalla maallaan, mutta Ranskassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa hänen elokuviensa vastaanotto on ollut erinomainen. Ylevöitetyt maisemat, mielessä kummittelevat kuvat ja klassinen, ennen muuta oopperoiden musiikki ovat Herzogin elokuvien pohja ja perusta. Samat piirteet ovat osa hänen dokumentaarielokuviensa mielenmaisemaa: järisyttävän vahvat alut ja loput eivät koskaan poistu katsojan mielestä.

- Jari Sedergren, julkaistu tammikuussa 2004 DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin ilmaislehdessä.