K voprosu o peremirii s Finljandijei

Muut nimet: Läpimurto Kannaksella ja rauhanneuvottelut / Läpimurto Kannaksella / Suomen ja Neuvostoliiton välisen erillisrauhan kysymyksiä / Genombrottet på näset och fredshandlingar

Valmistusmaa: Neuvostoliitto 1944. Tuotantoyhtiö: Sojuzintorgkino. Käsikirjoitus ja ohjaus: Juli Raizman ja N. Shipovski. Kuvaus: Arkadi Klimov, Ivan Panov, Arkadi Shafran. Musiikki: D. Blok, V. Voliski. Sotilasasiantuntija: kenraalimajuri S. Platonov. Helsingin ensiesitys: 20. 5. 1945 Gloria – maahantuoja: Continental Filmi Oy – VET 25620 – S – suom. versio alun perin 1350 m / 44 min.

1920-luvulta asti neuvosto-ohjaajien arvostetuimpiin kuuluneen Juli Raizmanin Läpimurto Kannaksella ja rauhanneuvottelut kuvaa puna-armeijan suurhyökkäyksen kymmentä ensimmäistä päivää kesäkuussa 1944 aina Viipurin valtaukseen asti. Raizman sai virallisena propagandistina käyttöönsä laajat rintamakuvaajien aineistot, jotka eivät ole lavastettuja vaan elokuvatekniikan huomioon ottaen mahdollisimman autenttisia otoksia puna-armeijan etulinjoista.

Sotadokumenttien propagandatekniikka oli kaikkialla sotaa käyvissä maissa peruslinjoiltaan samanlaista. Hyökkäyksen aikataulutus, karttojen käyttö selventämään ja visualisoimaan operaatiota ja vastustajan asemien kuvaaminen toteutetaan perinteisellä tavalla.

Mielenkiintoista on se, että suomalaista elokuva-aineistoa ei Raizman käyttänyt hyväksi: vaikka neuvostoliittolaisille toimitettiin monenlaista aineistoa propagandan ja sensuurin toiminnasta, ei edes sodanaikaisia propagandaelokuvia vaadittu toimitettavaksi voittajavaltiolle, eikä niistä otettu sinne kopioita tuleviin propagandatarkoituksiin. Niinpä valloitetut puolustuslinjat kuvataan neuvostoliittolaiseen tyyliin hieman surumielisesti tyhjinä, eikä niiden massiivisuudella hehkutella kuten saksalaiset tekivät vallatessaan ranskalaisten "maailman parhaaksi" julistaman Maginot-linjan toisen maailmansodan alussa. Saksalaiset käyttivät ranskalaisfilmejä hyväkseen mahdollisimman paljon.

Raizman käyttää paljon energiaa kuvatakseen ilmavoimien, tankkien ja jalkaväen yhteispeliä puolustuslinjojen murtamisessa. Suomalaiset olivat saaneet saksalaisilta asiaa kysyessään tietää jo vuonna 1943, että venäläisten taktiikka oli voittamaton: jos he halusivat tulla läpi, he tulivat. Tuhannenkin lentokoneen pommituskeskitykset kilometrin levyiselle alueelle ja tykistön voimakas tulitus sen päälle riittivät tyhjentämään valitun murtumakohdan. Siitä työntyivät läpi tankit ja niiden suojassa etenevä jalkaväki. Tämä taktiikka näkyy elokuvassa varsin yksityiskohtaisesti ja harvinaisella tavalla: myös puna-armeijan erikoisyksiköiden omia menetyksiä nähdään Viipurin laitamilla. Suomalaisia kaatuneita ja sotavankeja kuvataan säännöllisesti, tätä olivat toki tehneet myös suomalaiset niin talvi- kuin jatkosodassakin. Laivaston osuus elokuvassa kutistuu Koiviston operaatioksi, eikä sillä ole suurta merkitystä tässä elokuvassa.

Viipurin valtaus päättää operaatiokuvauksen. Se esitetään lähes täysin sotilaallisena läpimurtona: kaupunkitaistelun kuvaus on vähäistä, vaikka tulipalojen visuaalisuus on käytössäi. Musiikkiefektit tulevat kaupunkioperaatiossa mukaan vasta kun on aika töräyttää torvella tervetulleeksi punatähtisten tankkien rivi Viipurin keskustaan. Tankeista erottuu myös läntistä sota-apukalustoa. Elokuvan ilme on täysin sotilaallinen eikä paraateista muistuta muu kuin musiikki.

Elokuvan alku kuvaa Saksan kautta Neuvostoliiton käymää sotaa. Näin Suomea vastaan käytävä sota sidotaan suureen tarinaan sodasta. Alun kuva-aineistona käytetään saksalaisia uutiskatsauksia, suomalaista lehtikuvaa ja neuvostoliittolaista valokuvaa keskitysleireistä. Elokuvan loppu näyttää neuvostonäkökulmasta Suomen rauhanvaltuuskunnan saapumisen Moskovaan ja allekirjoitustilaisuuden varsin pitkälle uutiskatsausmaiseen tapaan.

Elokuvaa tarkastettaessa huhtikuussa 1945 suomalaisen propagandan kokonaishallinnan näkökulmasta johtopaikoilla puolustusvoimien edustajana ollut eversti Leander totesi, että Kannaksen läpimurto oli puhtaasti sotilaalliselta kannalta kiinnostava. Elokuvasta näkyi kuinka musertava ylivoima hyökkääjillä oli käytettävissään kaikissa aselajeissa ja kuinka hyökkäystä kehiteltiin sen eri vaiheissa. Taistelukohtausten puute jätti vaikutelman, että hyökkäys olisi ollut vain suunnitelman mukaista marssia ilman mitään mainittavampaa vastarintaa puolustajien taholta, mikä ei vastannut todellisuutta. Eversti arvioikin, että nähty antoi “hyökkäyksen kulusta yksipuolisen ja vaillinaisen kuvan”, minkä lisäksi “tarkasteltava elokuva on muilta osiltaan selvästi kansallistuntoa loukkaava”.

Poikkeukselliseen keskustelupöytäkirjaan kirjattu lopullinen kanta Leanderilla oli, että elokuva sopisi esitettäväksi vain, jos maa olisi voittajien miehittämä ja sen sotilaallisen hallinnon alla. Toinen sensuurin käyttämä erikoisasiantuntija, everstiluutnantti Parkkonen yhtyi ylempänsä kantaan kommentoimatta elokuvaa sen tarkemmin.

Opetusministeriön hallitusneuvos Arvo Salminen sanoi samassa tilaisuudessa tämän “kansallistuntoamme räikeästi loukkaavan” elokuvan esittämisen Suomessa olevan “epähienoa” ja asetti kyseenalaiseksi, “onko elokuva omiaan edistämään hyvien naapuruussuhteiden syntyä Suomen ja Neuvostoliiton välillä, mitä kuitenkin pidetään suotavana ja josta niin paljon puhutaan ja kirjoitetaan”. Siltä varalta, että elokuva “pakkotilamaisissa olosuhteissa sittenkin hyväksyttäisiin”, hallitusneuvos piti selvänä, että siitä oli poistettava sellaiset kohdat, joissa näkyy maassa viruvia kuolleita suomalaisia sotilaita ja suomalaisia sotavankikolonnia. Vaikka asiantuntijoiden kanta oli selkeästi kielteinen, elokuvatarkastarnon sensorit hyväksyivät elokuvan leikkauksitta. Lehdistön puolueettomaksi ja tarkaksi kehuma Kannaksen läpimurto -dokumentti osoittautui vuonna 1945 Helsingissä yleisömenestykseksi eikä sitä unohdettu myöhemminkään.

Vielä kolmea vuotta myöhemmin neuvostoelokuvien yleisesti huonon menekin syyksi pantiin juuri Kannaksen läpimurto –elokuvan aloittaman linjan psykologinen vaikutus. Dokumentin esittäminen oli Elokuva-Teatteri -lehdessä kirjoittaneen ilmi merkki K.E.A.:n mukaan “psykolooginen virhe, sillä se oli voitetun täysin aiheetonta nöyryyttämistä, kenties ilman pahempaa tarkoitusta”. Nimimerkki ehdotti, että maahan tuodut neuvostoelokuvat “valikoitaisiin” paremmin jättämällä propagandaa sisältävät elokuvat kokonaan tuomatta. Maahantuotuja neuvostoelokuvia olisi nimimerkin mukaan vielä sensuroitava “jättämällä kääntämättä vuorosanat, jotka eivät vastaa suomalaista ajattelutapaa ja sen vuoksi häiritsevät filmin taiteellista kokonaisvaikutusta."

– Jari Sedergren ja Ilkka Kippola 2. 10. 2003

Lisäluettavaa aiheesta: Jari Sedergren, Filmi poikki... Poliittinen elokuvasensuuri Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura (Bibliotheca Historica 39), 1999.