Muut nimet: Bröllopsfest i Karelens runobygden / Karelian Wedding in the Land of Poetry (engl.). Valmistusmaa: Suomi 1921. Tuotantoyhtiö: Kalevalan Seura Film. Tuottaja ja ohjaaja: A. O. Väisänen. Käsikirjoitus ja tuotannonjohto: U.T. Sirelius. Kuvaus: J. W. Mattila. Musiikki: Armas Launis. Tieteellinen asiantuntija: Väinö Salminen. Henkilöt: Lyyli Home (talontytär, morsian), Olga Tarpio (talon ehtoisa emäntä, morsiamen äiti), Iivana Bomba (talon isäntä, morsiamen isä), Vaslei Rötshä (suosittu vieras, kerjäläinen), Matjoi Plattonen (täti, morsiamen itkettäjä), Outi (kansanparantaja, tietäjäakka), Vanja Trofimov ja Paul Trofimov (kanteleensoittajat), Benjamin Trofimov (sulhanen). Helsingin ensi-ilta: 28.2 1921 Olympia, levittäjä: Suomen Biografi – Valtion filmitarkastuslautakunnan tarkastusnumero: 11170 – S – elokuvan koko pituus Suomen elokuva-arkistossa 1424 m /25 fps/ 50 min, /16 fps/ 78 min Televisio-ohjelma: Häät Suojärvellä 1920. Mainos-TV 8.1.1976 ja 24.10.1978, kesto 25 min. Kansainvälinen versio: Karelian Wedding, English commentary. Ohjelma on ansiokas, häiritsevää on liikkeen ylinopeutus ja kuvan kömpelö kopiointi televisio-ohjelmaan. Martti Pokela on sovittanut ja soittaa soolona kanteleella alkuperäisiä karjalaissävelmiä. Musiikki on hyvää, eikä sillä ole yhteyttä Launikseen. Launiksen soitinnuksessa ei kanneltakaan ole.
Suomalaisen antropologisen elokuvan lähtökohtana olivat Sakari Pälsin Siperian-kuvat vuodelta 1917, joka oli maailmanlaajuisestikin varhainen etnografinen kuvausretki. Elokuva tuli osaksi suomalaista tiedekeskustelua sen jälkeen, kun 1919 perustettu Ab Finsk Filmkonst – Suomen Filmitaide Oy oli nostanut esiin suomalaisen kulttuuriperinnön keskeisimmän teoksen, Kalevalan, elokuvaamisen.
Vaikka mainittu yhtiö kuoli pian, keskustelu jatkui asiaa koskevalla kyselyllä Valvojassa vuonna 1920, jossa sivistyneistön edustajat pääosin kannattivat hanketta. U. T. Sireliuksen muistelmien mukaan myös Kansallismuseon kansatieteellisen osaston työntekijät olivat puhuneet siitä, kuinka "filmikankaalle" pitäisi ikuistaa "kansan tavat, juhlamenot, taiat ja teknilliset menettelytavat". Tutkijat uskoivat, että elokuva saattoi hyvinkin olla väline, jonka avulla tiede edistyisi.
Ajatus koko Kalevalan elokuvauksesta supistui rajakarjalaisten häämenojen kuvaamiseen, joka tunnettiin I. K. Inhan julkaistuista 1890-luvun kuvasarjoista. Näin kansalliskirjallisuuden symboli Kalevala, karelianismin esille nostama Karjala ja nationalistisen Suomen tarpeet liittyivät elimellisesti yhteen.
Kokoavana voimana oli tällä kertaa tiede. Aineellisen - ja tapakulttuurin tutkija, tohtori U. T. Sirelius oli kuvausretkikunnan johtaja, tohtori Väinö Salminen folkloristi ja retkikunnan taloudesta vastasi maisteri A. O. Väisänen, joka oli kansanmusiikin ja runouden tutkija. Kuvaajaksi oli saatu taiteilija J. W. Mattila.
Suojärvi valikoitui kuvauskohteeksi kauniiden maisemiensa vuoksi, mutta rajaseutuja katseltiin myös siinä mielessä, että ne voitaisiin tiukemmin sitoa uuteen nationalistiseen valtioon. Kuvaukset toteutettiin kesäkuussa 1920 kauppias J. P. Tromifovin mailla Suojärven Kuivaniemessä ja Bomban talolla. Sisäkuvauksia varten rakennettiin näyttämöksi Sireliuksen suunnittelema hirsituvan interiööri. Väisänen ohjasi elokuvausta, koska oli ainoa taiteiden edustaja, kiivaksikin välillä yltynyt Salminen kritikoi ja ohjasi tapahtumia lavan reunalta ja Mattila veivasi kameraa, Sirelius kertoo muistelmissaan.
Valmistunut elokuva oli neliosainen karjalaisten häätapojen kuvaus, mutta se sisälsi myös kansantyyppien esittelyä, kansatieteellistä esineiden dokumentointia, maisemallisia otoksia, kaskenviertoa ja kaskimaan kynnön kuvaukset. Uudessa versiossa mukaan on liitetty myös tieteellisen retkikunnan saapuminen kuvauksiin. Välitekstit olivat suurelta osin lainauksia Kalevalasta ja Kantelettaresta. Musiikin sävelsi Armas Launis osin omien oopperoidensa "Kullervon" ja "Seitsemän veljestä" pohjalta, osin uutta luoden. Launiksen työtä kiitettiin lehdistössä yhdeksi parhaista elokuvasävellyksistä.
Lavastuksista ei vastaanotossa puhuttu mitään. Helsingin Sanomien (E. T-vi) mukaan tarkoituksena oli ollut saada aikaan niin todellinen kuvaus Karjalan kansan vanhoista häämenoista kuin suinkin: kirjoittajan mukaan pyrkimys todenmukaisuuteen onnistui. Hyvästä vastaanotosta huolimatta Kalevalaseura ei jatkanut filmaustoimintaa, vaikka Sirelius sitä toivoi.
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston elokuvaesitteessä 25.9. 2003
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti