Kulkurin tyttö

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotanto: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Martti Larni. Kuvaus: Erkki Imberg. Hans Haataja (kamera-assistentti). Lavastus: Roy. Puvut: Bure Litonius. Musiikki: Väinö Hannikainen. Laulut: Mm. "Kesäilta ihana" (trad.; Tea Ista), "Surut minä heitän" (trad.; Veikko Tyrväinen), "Hän lähti rauha rinnassaan…" (säv. Hannikainen, s. trad., Matti Lehtelä), "Kukapa sen saunan lämmittääpi" (trad., Veikko Tyrväinen), tunnistamaton "Valssilaulu" (Ansa Ikonen), Väinö Hannikaisen tanssimusiikkia (salonkiyhtye). Leikkaus: Valentin Vaala. Ääni: Urho Jäntti Pääosissa: Ansa Ikonen (Olivia Metter), Heikki Heino (ylioppilas Lauri Vaara), Tea Ista (Marja Luhtala), Valtteri Virmajoki (paroni Metter), Tarmo Manni (ratsumestari Algot Rosendahl), Veikko Tyrväinen (Jeremias), Eero Leväluoma (Luhtala), Emma Väänänen (Luhtalan emäntä), Kirsti Ortola (krouvityttö), Kaarlo Halttunen (metsänvartija Tohko), Matti Lehtelä (Joonas), Mauri Jaakkola (kartanon tallimies), Leo Riuttu (Jaska), Veikko Linna (krouvari), Ida Salmi (keittäjätär), Matti Aulos (kokki), Salli Karuna (everstinna), Paavo Jännes (eversti), Rauha Rentola (vapaaherratar C), Henny Waljus (patrunessa F), Sylva Rossi (majurska), Uuno Montonen (kapteeni), Sinikka Koskela (laulajatar), Uuno Laakso (patruuna F), Heimo Lepistö (vapaaherra Walfrid C), Paavo Hukkinen (santarmi), Urho Jäntti (Ansa Ikosen sijaisnäyttelijä). Helsingin ensiesitys: 11.1. 1952 Kaleva, Kino-Palatsi. Televisiolähetyksiä: 21.9. 1963 MTV1, 3.12. 1970 MTV2, 12.071995 YLE TV1, 5.7. 1998 MTV3. Videojulkaisu: Suomi-Filmi Oy. VET A-3862 – S – 2000 m / 73 min

Historiallinen elokuva on yksi tärkeimmistä suomalaisen elokuvan tradition peruspilareista. Jos "sortovuosien" ja Suomen sodan kuvaukset jätetään laskuista, 1800-lukua käsiteltäessä tyypillisiä ovat ensinnäkin suurmieselokuvat kuten Runon kuningas ja muuttolintu (1940), Ballaadi (1944), Minä elän (1946), toiseksi sivistyneistökuvaukset kuten Katupeilin takana (1948) sekä pohjalaiselokuvat, parhaana "aitoa" suomalaisuutta uhkuvana esimerkkinään Pohjalaisia (1925, 1936).

Romanttinen historiallinen draama Kulkurin tyttö elää 1860-lukua Hämeessä, eikä sinällään ole poikkeuksellista historian tulkintaa, että jo elokuvan alkutekstit korostavat tuolloin elettävän "romanttista herraskartanokautta, jolloin torpparien ja lampuotien elämä oli ankaraa." Tämän genrelle tyypillisesti tarkoin määritellyn sääty-yhteiskunnan ulkopuolella olivat sitten vielä erilaiset "yllätykset", joka tarkoittaa yhteiskunnan ulkopuolella eläviä, tässä elokuvassa maantierosvoja.

1950-luvun alussa "aateliset" suomalaisessa elokuvassa olivat edelleen äärimmäisen rikkaita ja kuitenkin tarkkoja rahoistaan, maata omistavia ja samalla torppareiden maaplänttejä hamuavia, tavoiltaan ja eleiltään marginalisoimisen varmistamiseksi elokuviin luotujen yläluokkaisten kliseiden mukaisesti vieraantuneita ja rappeutuneita. Erityinen aatelin vallan ja siihen liittyvän rappion merkki on rahanhimon lisäksi vitaali seksuaalisuus, joka kohdistuu nuoriin rahvaan edustajiin. Tämä ei ole vain kansallinen esittämistapa, ajatellaanpa vain Bertoluccin 1900-eeposta.

1950-luvun elokuvien aatelisten ainoa ero 1930-lukulaisiin on se, että he ovat menettäneet aitosuomalaisuuden kuoleman myötä 1930-luvulla heille annettua vahvaa ruotsinkieltä karrikoivaa aksenttia. Nationalistisesti rajatun suomalaisuuden piiriin aatelisia ei silti laskettu 1950-luvullakaan. Laillisiin oikeuksiinsa vetoava torppari saa kuulla paronilta, että torpan pitoon tähtäävät laillisuuspuheet ovat "vain sen maailmanparantaja Snellmanin haihatteluja".

Nationalistisen rajauksen malliesimerkki on Risto Orkon Siltalan pehtorin (1934) maailmankuva: siinä aatteellinen aitosuomalaisuus ohjailee ulos suomalaisuuden karsinasta sekä ruotsinkielisen aatelin että punaiset työläiset, joiden annetaan veljeillä kaulakkain siihen asti, kunnes farssi saattaa heidät naurettavaksi, kun Orko antaa marginalisoimansa "veljesten" romahtaa juovuspäissään sikolättiin. Nationalistisesti määritelty kansa ei ole koskaan yhtä kuin väestö, eikä kulttuurituotteiden nationalismi eroa muista nationalismin negatiivisista käytännöistä: sen tehtävänä on rajata ja sulkea tavalla tai toisella ulos rajatut.

Särkän tehtaan "rillumarei" toi jo vuotta aikaisemmin valkokankaille populaarin matalakulttuurin vannoutuneet kannattajat tavalla, joka avoimesti halveksi korkeakulttuurista ja sen edustajia. Siitä ei voinut seurata muuta kuin räjähdys.

Suomi-Filmin orkolaisesta historian- ja maailmankatsomuksesta huolimatta Kulkurin tytössä on jo uutta viritystä: siirtymä kansankulttuurin sublimointiin näkyy ja kuuluu selvästi, sillä populaarit haitarilaulelmat ja kansanelämä saavat sijansa juuri aatelisten mahtipontisen mutta epävireisen klassisen pianonsoiton ja suomalaiselle pukudraamalle ominaisten tanssiaisspektaakkelien vastapainona.

Mutta nationalistisessa kontekstissaan korkean ja matalan vastakohtaisuus ei juurikaan ärsyttänyt vaan enemmänkin kyllästytti arvostelijoita – käsikirjoitusta pidettiin "banaalina" (Martti Savo/Työkansan Sanomat).

Historialliselle romantiikalle on tyypillistä, että naispäähenkilö on menneisyyden kokija, mies puolestaan isänmaallisten draamojen toimija. Romanttiset historialliset draamat rakentuvat naistähdille, minkä osoittavat rooleillaan Eila Peitsalo (Tanssi yli hautojen, 1950), Helena Kara (Valkoiset ruusut, 1943), Eeva-Kaarina Volanen (Katarina kaunis leski, 1950; Katupeilin takana, 1948; Kesäillan valssi, 1951 ja Onnelliset,1954) tai Regina Linnanheimo (Kaivopuiston kaunis Regina 1941 ja Katariina ja Munkkiniemen kreivi, 1943). Kulkurin tytössä tämä historiallisen romantiikan perusedellytys täyttyy upeasti loistavien naisnäyttelijöiden tyylittelyillä ja tyypittelyillä.

– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 3.9.2003