Suomi kutsuu

Ruots. nimi: Finland kallar. Engl. nimi: Finland calling. Ransk. nimi: Finlande d'Aujourdui. Valmistusmaa: Suomi 1932 / 1936 / 1937 / 1940. Tuotantoyhtiö: Aho & Soldan ulkoasiainministeriön tilauksesta. Tuottaja: Heikki Aho. Ohjaus: Heikki Aho. Käsikirjoitus: Heikki Aho ja Björn Soldan. Kuvaus: Björn Soldan, mukana myös Eino Mäkisen kuvaamaa aineistoa. Musiikki: 22 eri Sibeliuksen sävellystä potpurina. Jussi Blomstedtin (myöh. Jussi Jalas) sovituksina musiikin esittää Helsingin Teatteriorkesteri. Leikkaus: Heikki Aho. 1940 version ensiesitys: Tukholmassa 1940. 21min

1920-luvulla ulkoasiainministeriön tilaamat Suomi-elokuvat Finlandia (1922) ja Suomi matkailumaana (1931) olivat olleet Erkki Karun johtaman Suomi-Filmin valmistamia. Suomi-Filmin taloudelliset menestykset näytelmäelokuvan saralla siirsivät yrityksen strategisen tavoitteen niihin. Kun Karun luovan kiinnostuksen väheneminen uudeksi kiinnostuksen kohteeksi tulleeseen, lähinnä teollisuutta kuvaavan tilauselokuvan suhteen näkyi Suomi matkailumaana -elokuvassa selvästi, päätti ulkoasiainministeriö kääntyä seuraavissa elokuvatilauksissaan uuden yhtiön puoleen.

Aho& Soldan ja kump. oli yhtiö, jonka omistajat olivat Heikki Aho ja Björn Soldan, Juhani Ahon poikia kummatkin. Virallisten Suomi-elokuvien uudistajiksi he olivat erityisen sopivia. Taustansa myötä heillä oli luonteva suhde myös poliittiseen eliittiin, jonka tarpeet elokuvan suhteen olivat ilmeiset. Suomen tunnetuimpien kirjailijoiden ja taidemaalarien parissa kasvaneet veljekset olivat saaneet niin taideyhteyksiensä kuin elämäntapansakin myötä läheinen, elokuvallistettavissa oleva luontosuhde.

Taiteellisia suuntaviivoja kansainvälisesti korkeatasoisissa elokuvakouluissa Saksassa valokuvaus- ja elokuvaoppinsa saaneet veljekset imivät elokuviinsa vaikutteita venäläisestä avantgardesta ja saksalaisesta elokuvaestetiikasta. Yhdessä kaikki nämä tekijät tekivät mahdolliseksi elokuvallistaa 1930-luvulla Suomi-kuvan kannalta tärkeäksi tulleet teemat ja niinpä industrialismin, uuden teknologian ja funktionalismin saavutuksia hyödyntävät modernit visiot dominoivat heidän työtään 1930-luvun Suomi-elokuvissa.

Aho & Soldan aloittivat nousunsa Suomen tärkeimmäksi dokumenttielokuvia valmistavaksi yhtiöksi 1920-luvun lopun tilauselokuvilla Suomen maatalous (tilaaja: maatalousministeriö), Suomen metsät ja metsatalous (Keskusmetsäseura Tapio) ja Suomen puu- ja paperiteollisuus (Metsätaloudellinen valistustoimisto). Ne saivat erinomaisen vastaanoton myös kansainvälisesti.

Suomi kutsuu -elokuvien sarja 1930-luvulla täytti uudenaikaisimman teollisuuden toiveet ja uudisti kansallisen ohjelman maisemakuvaston odotuksia vastaavaksi. Tämä muutos ei ollut kuitenkaan tuskaton, vaan edellytti elokuvaan uutta rytmitystä, kuvan aiheiden ja äänen synkronia silloin kun vuoden 1932 mykkäelokuvan pohjalta siirryttiin elokuvan ääniversioihin vuonna 1936 ja 1940. Edellytykset olivat hyvät, sillä teknisesti Berliinissä ja Münchenissä käydyn koulutuksen myötä veljekset olivat kansainvälisestikin katsoen huippukoulutettuja.

Luonnon ja teknologian yhdistäminen voi tuntua ristiriitaiselta, mutta dokumenttielokuvassa teollisuuskuvan ja ”kansatieteen” eli etnografisen yhdistäminen onnistui, kun kansallista ohjelmaa modernisoi materialistinen funktionalismi.

Funktionalistisen näkemyksen mukaan talonpoikien työmenetelmät hioutuvat tarkoituksenmukaiseksi evoluutiossa, joka työn kansalliseksi evoluutioksi muuntuessaan saa ilmentymänsä tehokkaassa teollisuusteknologiassa. Yhtenäiseksi ajalliseksi jatkumoksi nähtyinä tällaisen funktionaalisen evoluutiomallin avulla tulivat selitetyksi sekä jo saavutettu kansallinen hyvinvointi että yhä parempaan tulevaisuuteen uskova edistys. Suomalaisen nationalismin työtä koskeva oppi saa näin ilmentymänsä siinä funktionaalisessa evoluutiomallissa, jonka elokuvallistajaksi tulivat Aho & Soldan.

Vuoden 1932 Suomi kutsuu kietoi masssaturismin edellyttämän matkustamisen ympärille kansallisen kulttuurin, teollisuuden ja maatalouden. Saavutettu balanssi kuitenkin hajosi myöhemmin, kun elokuvaan lisättiin alueellisen matkailuyhdistysten vaatimuksesta otoksia varsinaissuomalaisesta ja läntisen saariston ”tyypillistä kulttuurimaaseudusta”, joita kuvastona voi luonnehtia raskaasti agraarista painottaviksi.

Vuoden 1936 kahteen eri versioon lisättiin musiikki ja selostus. Toinen elokuversio muotoutui ehkä yllättävästi juuri agraariseen suuntaan. Hyötypuun rinnalle se nosti graniitin, johon perustuva arkkitehtuuri ja museaalinen kansanperinne jätti varjoonsa uutta hyvinvointia rakentavan Suomen. Vastaanotto esimerkiksi San Franciscon maailmannäyttelyssä 1939 oli murskaava.

Toinen versio tiivisti onnistuneesti vuoden 1932 matkailukuvan 25 minuutin mittaan uutta näkemystä vanhaan sovittaen. Ruotsalaisella nimellä varustettu Finland kallar modernisoi Suomi-kuvaa Tukholman kansainvälisillä messuilla ja oli ytimenä vielä yhdessä versiossa, joka valmistui talvisodan kestäessä.

Tämän elokuvan päätöskuvia Helsingin pommituksesta säesti vetoomus koko maailmalle: ”Länsimaisen kulttuurin puolesta taisteleva pieni kansakunta on pelastettava”. Näin syntyy Jan Leydan termiä käyttäen ”ideologinen todellisuus”, jossa toden tunne yhdistyy eettiseen vakaumukseen. Finland kallar –elokuvan myötä siitä tuli osa suomalaisen dokumenttielokuvan rakennetta.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 18.9. 2003