Joan of Arc

Suom. nimi: Orleansin neitsyt. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1948. Tuotantoyhtiö: Sierra Pictures. Tuotannonjohto: Norman A. Cook (ei kred.). Tuottaja: Walter Wanger. Ohjaus: Victor Fleming. Apulaisohjaajat: Horace Hough, Edward Salven. Käsikirjoitus: Maxwell Anderson ja Andrew Stolt Maxwell Andersonin näytelmästä "Joan of Lorraine". Kuvaus: Winton C. Hoch, William V. Skall, Joseph A. Valentine. Lavastus: Joseph Kish, Casey Roberts (nimellä Edwin Roberts). Erikoistehosteet (valokuvat): Jack Gosgroce, John P. Fulton. Puvut: Dorothy Jenkins, Barbara Karinska. Ehostus: Jack P. Pierce, Lilyan Lashman, Merle Reeves, Ray Romero. Musiikki: Hugo Friedhofer. Musiikin johto: Emil Newman. Leikkaus: Frank Sullivan. Ääni: Gene Garvin, William Randall. Pääosissa: Ingrid Bergman (Joan of Arc), Francis L. Sullivan (Pierre Cauchon), J. Carrol Naish (Luxembourgin kreivi John), Ward Bond (La Hire), Shepperd Strudwick (isä Massieu), Gene Lockhart (Georges de la Trémouille), John Emery (Jeand, d'Alencon herttua), Leif Erickson (Dunois, Orleansin äpärä), Cecil Kellaway (Jean le Maistre, Rouenin inkvisiittori), José Ferer (Dauphin, myöhempi Ranskan kuningas Charles VII). Helsingin ensiesitys: 14.10. 1949 Kino-Palatsi. Televisiolähetyksiä: 15.12. 1978 YLE TV1, 1.11. 1991 YLE. VET: 39730 – K10 – 3850 m / 145 min

Alfred Hitchcockin Notorius-elokuvan jälkeen Ingrid Bergman oli uransa huipulla, mutta siirtyi pois suurten studioiden peruslistoilta freelance-näyttelijäksi. Arch of Triumph –elokuvassa (1948) Bergman näytteli prostituoitua, mutta sen totaalisena vastakohtana hän lähti mukaan Victor Flemingin Orleansin neitsyt –produktioon. Kyse oli samasta Maxwell Andersonin näytelmästä, jossa hän oli näytellyt Broadwaylla vuonna 1946 ja josta hän oli saanut Antoinette Perry Award –palkinnon.

Elokuvan piti olla alun perin Victor Flemingin "henkinen testamentti", mutta siitä tuli spektaakkeli, joka maksoi miljoona dollaria enemmän kuin kymmenen vuoden takainen Tuulen viemää. Kun elokuvan teatterillisuudesta luovuttiin jäljelle jäi oikeastaan vain yksi vaihtoehto, historiallinen lähestymistapa, joka sitten sovitettiin eräänlaiseksi keskiaikaan sijoittuvaksi westerniksi: Donald Spoton luonnehdinnan mukaan Orleansin neitsyt on kuin hurskas Calamity Jane, joka tappelee englantilaisia eikä intiaaneja vastaan.

Rekvisiittaa oli kyllä näyttävästi: studioon raahattiin 71 kanuunaa, 500 varsijousta, 110 hevosta ja 150 haarniskaa. Mutta silti ainoa, joka selviää elokuvasta puhtain paperein, on Ingrid Bergman, joka arvosteluiden mukaan säteili, oli sensitiivinen ja vangitsi kaikkien katsojien katseet. Itse hän ei koskaan ollut elokuvaan tyytyväinen.

Mutta katsojia elokuvalta puuttunut. Bergmanin tapa jättää patsaankaltainen pyhimyskuva ja keskittyä inhimilliseen ja hämmentyneeseen naiseen osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Elokuvan valaistus korostaa tätä: se tulee enemmänkin Bergmanin lävitse kuin kohti häneen.

Orleansin neitsyestä suunniteltiin myös neorealistista versiota, jonka ohjaajaksi olisi tullut Roberto Rossellini. Bergmanin ja Rossellinin löydettyä toisensa Orleansin neitsyt saatettiin vielä kerran julkisuuteen, mutta se tapahtui Lontoossa lokakuussa 1954 oratorio-opperana nimellä Jeanne d'Arc polttoroviolla.

– 6.4. 2004 Suomen elokuva-arkiston esitteessä Jari Sedergren