Ruots. nimi: Mörk ligger råken. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Eino Heino, Valentin Vaala – Hella Wuolijoen salanimellä Juhani Tervapää kirjoittamasta alkuperäisaiheesta. Kuvaus: Eino Heino. Lavastus: Kyllikki Halme. Puvut: Suomi-Filmin neulomo. Musiikki: George de Godzinsky. Leikkaus: Valentin Vaala. Ääni: Harald Koivikko. Pääosissa: Ansa Ikonen (Maria Carénius), Santeri Karilo (Wilhelm Thorén, hovioikeudenneuvos ), Ekke Hämäläinen (Bertil Carénius), Annie Sundman (Katariina Carénius), Aili Somersalmi (Elisabet Hellman), Jalmari Rinne (Anttilan isäntä), Matti Lehtelä (Kustaa), Aino Lohikoski (Anna-täti), Helvi Aunio, Tyyne Haarla, Väinö Kolhonen. Helsingin ensiesitys: 30.12.1949. Kaleva, Kino-Palatsi . Suomi-Filmi Oy videolevittää – VET: 03035 – K16 – 2700 m / 99 min
Jossain on railo oli Valentin Vaalalle viides Hella Wuolijoki –filmatisointi. 1930-luvun lopulla valmistuivat Juurakon Hulda (1938) ja Niskavuoren naiset (1938) ja Vihreä kulta (1939), sodan jälkeen ensin Niskavuoren nuori emäntä (1946) ja juuri ennen vuosikymmenen vaihtumista ensiesitykseen ehtinyt Jossain on railo, joka päinvastoin kuin aiemmat, perustui Hella Wuolijoen alkuperäiskäsikirjoitukseen.
Wuolijoen tekstin pohjalta Vaala osallistui myös kuvakäsikirjoituksen laatimiseen kuvaajansa Eino Heinon kanssa. Alkuperäistekstiin tehtiin varsin paljon muutoksia sekä rakenteeseen että elokuvan tapahtuma-aikaan: Wuolijoen kokonaan talvella tapahtuva kertomus sai mukaansa kesällä kuvattuja jaksoja. Muutos lienee ollut täysin käytännöllinen, elokuvan praktiseen tekemiseen liittyvä muutos.
Elokuva sijoittuu muutamista sisäisistä ristiriitaisuuksista huolimatta 1900-luvun alun maaseutukartanoympäristöön. Päähenkilöinä ja teemana ovat Wuolijoelle tutusti vahvat tilastaan ja sen perinteistä kiinni pitävät naiset sekä heidän ratkaisunsa vaikeissa tilanteissa. Juonen kulku kiinnittyy siihen kuinka ratkaista ongelmat, jotka yläluokkaisen kartanon perijä aiheuttaa: "degeneroituneen taiteilijaluonteensa" vuoksi tämä viihtyy paremmin Pariisissa ja sen huikentelevassa ilmapiirissä.
Perijän vaimo Maria on läheisen Anttilan talon tytär. Yleisesti maaseudun vallitseva talonpoikaisperinne ja erityisesti Anttilan suvun omat traditiot tekevät ymmärrettäväksi sen, että nykykatsojasta loogiselta tuntuva avioero on ratkaisuna poissuljettu. Päin vastoin, Jossain on railo kiertyy lujin sitein kartanonomistajuuteen sitoutuneen perijän äidin, perijän sisaren ja talonpoikaistradition elämänmallin omaksuneen perijän vaimon aatteelliseen ja taloudelliseen ajatteluun. Mutta mukana kuviossa on myös kaupunkilaismaailmaa edustava helsinkiläinen tuomari, jonka modernisoituviin elämänmalleihin ja miehiseen käyttäytymismalliin sovittuu sekin, että yhteisen talvisen rekimatkan aikana tuore tuttavuus Marian kanssa etenee intiimiksi.
Elämässä on kuitenkin railoja aivan kuten talvisella jään peittämällä järvellä. Elokuvassa niitä riittää vältettäväksi – pelissä ovat niin tuomarin prioriteettiratkaisut kuin Marian loppuelämä, jota rakkaushuolien lisäksi sävyttää vielä taloudellinen petos.
Ihmisluonteen kovuus, järkähtämättömyys, peräänantamattomuus, lujuus, päättäväisyys, heikkous, epätoivo, ystävyys, onni, epäonni, hehku ja himo saavat rinnalleen sattuman sekä vielä muiden ennalta aavistamattomien tilanteiden tuomat valinnat, joiden lopullisuudesta järki ja tunteet saavat kamppailla jännittävään loppuun saakka.
Elokuvan naisnäyttelijät saivat aiheellista kiitosta, erityisesti silloin kuin hieman teatraalisiksi kritikoidut miesnäyttelijät eivät olleet valkokangasta ritisyttämässä. Aikalaiskriitikot kiinnittivät huomiota myös siihen, että Juhani Tervapään aiheisto alkoi toistaa itseään, eikä yleisömenestyskään noussut keskiarvon yläpuolelle.
– Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esitteessä 16.2. 2003
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti